Minkänlaista on olla armeijassa?

Vierailija kirjoitti:

Menin armeijaan 1997, painoin sata kiloa ja jouduin jääkärikomppaniaan. Heti aluksi päälikkölääkäri sanoi tarkastuksessa että olen "läski", mikä oli aika keljusti sanottu. No siihen aikaan sillä ei ollut merkitystä ja aloitin koulutuksen. Simputtamista, kovaa liikuntaa, jossa olin tukehtua. Ja taustalla kuului vain huuto että "mikä perkele taas alokas XX kestää, vauhtia saatana vauhtia. Koko joukkue kärsii sinun takiasi". Ja juoksin kuin hullu oksennus kurkussa, tetsasin, syöksyin, ajoin pyörällä, kaivoin poteroita ja laihduin intin aikana 25 kiloa. Lopulta happi alkoi kulkemaan ja pääsi keskivälin porukan tasolle. Ampuminen sujui minulta hyvin, siitä sain kuntoutusloman. Muuten olimme koko ajan tetsaamassa, ihan jatkuvasti ja leirit saattoi kestää 2 viikkoa kerralla ja niitä oli useita. 

Ainoa hyvä puoli oli laihtuminen, en koskaan saanut kiloja takaisin. Armeija oli ennen se todellinen läskileiri, jossa läskit pääsivät ylipainostaan. Tavallaan harmi, että nykyään meininki on se, että nämä vapautetaan suoraan.

Tuo ei ole kylläkään simputtamista, mikä on koulutukseen kuulumatonta kiusaamista. 25 kiloa jos on ylipainoa niin on se raskasta kumminkin, verenmaku suussa ja oksennus kurkussa. Normaalikuntoisellakin oli kestämistä. Veikkaan että menetit 40 kg rasvakudosta ja sait 15 kg lihasta, mikä on kyllä massiivinen määrä ja loistava suoritus eikä todellakaan tapahdu ilman tuskaa.

Riippuu

1. siitä, minkälaiseen porukkaan pääset ja mihin aselakiin. On hyvä olla edes jonkinlainen käsitys, mitä haluaisit.

2. sinusta itsestäsi. Jos on ok, että teet mitä joku luonnevikainen tyyppi karjuu, niin viihdyt. Jos taas tunnistat itsesi esim. peilikuvasta, niin älä mene ellet todella halua sitä. Ole ainakin tietoinen, mitä on luvassa.

Joskus harvoin valtavan hauskaa.

Olihan se silloin aika paskaa, poislukien ne hienot hetket kun ammut tarkkuuskiväärillä jonkun A3-paperin kokoisen maalin kumoon kilometrin päästä, tai kun yhteishenki on huipussaan kun kaikki taistelutoverit ollaan rymytty kurassa ja paskassa mut ollaan samassa veneessä.

Mut jälkikäteen olen ajatellut, että silloin elämä oli viimeisen kerran helppoa ja huoletonta. Kaikki tulee valmiina, ei tarvii ku tehä mitä käsketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin armeijaan 1997, painoin sata kiloa ja jouduin jääkärikomppaniaan. Heti aluksi päälikkölääkäri sanoi tarkastuksessa että olen "läski", mikä oli aika keljusti sanottu. No siihen aikaan sillä ei ollut merkitystä ja aloitin koulutuksen. Simputtamista, kovaa liikuntaa, jossa olin tukehtua. Ja taustalla kuului vain huuto että "mikä perkele taas alokas XX kestää, vauhtia saatana vauhtia. Koko joukkue kärsii sinun takiasi". Ja juoksin kuin hullu oksennus kurkussa, tetsasin, syöksyin, ajoin pyörällä, kaivoin poteroita ja laihduin intin aikana 25 kiloa. Lopulta happi alkoi kulkemaan ja pääsi keskivälin porukan tasolle. Ampuminen sujui minulta hyvin, siitä sain kuntoutusloman. Muuten olimme koko ajan tetsaamassa, ihan jatkuvasti ja leirit saattoi kestää 2 viikkoa kerralla ja niitä oli useita. 

Ainoa hyvä puoli oli laihtuminen, en koskaan saanut kiloja takaisin. Armeija oli ennen se todellinen läskileiri, jossa läskit pääsivät ylipainostaan. Tavallaan harmi, että nykyään meininki on se, että nämä vapautetaan suoraan.

Tuo ei ole kylläkään simputtamista, mikä on koulutukseen kuulumatonta kiusaamista. 25 kiloa jos on ylipainoa niin on se raskasta kumminkin, verenmaku suussa ja oksennus kurkussa. Normaalikuntoisellakin oli kestämistä. Veikkaan että menetit 40 kg rasvakudosta ja sait 15 kg lihasta, mikä on kyllä massiivinen määrä ja loistava suoritus eikä todellakaan tapahdu ilman tuskaa.

Jep, tiedän ettei kova kouluttaminen ole simputusta, mutta tuohon aikaan oli sitäkin kaiken päälle. Mutta täytyy myöntää, että koin kyllä melkoisen muodonmuutoksen siinä 8 kuukauden aikana ja kun kotiväki katseli minua hoikkana harmaassa lomapuvussa ihastellen, olin tyytyväinen. Silloin ei menneet kärsimykset enää haitanneet.

- tuo jolle kommentoit

Näin kummankin käyneenä sanoisin että se on päiväkodin ja vankilan väliltä. Teet vaan miten sanotaan niin kyllä se joskus loppuu.

Tässä on ihan ok esimerkki, kuinka harjoitellaan ryhmässä ja joukkueessa toimimista. Joskus mennään kovempaa ja joskus pitää harjoituksesta riippuen osata mennä hiljempaa ja käyttää myös järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Hyvin pitkälti armeijassa ollaan varusmiejohtajien varassa. Hyvät johtajat, hyvä meno koko porukassa. Sitä voi muistella lämmöllä.

Sitten voi taas päätyä joukkoon, jossa ei ole yhteishenkeä, mahdollisesti simputusta, ja intti saa oikeastaan vain epäilemään, onko tässä maassa mitään puolustamisen arvoista.

Minä satuin päätymään juuri tällaiseen porukkaan. Aikaa tästä toki on vajaa 30 vuotta, mutta huono maku edelleen koko laitoksesta. Varusmiesjohtajia ei kiinnostanut mikään muu kuin jatkuva alokkaiden hyppyyttäminen ilman mitään järkeä, yhteishenki oli olematon ja kaikki pelasivat omaaan pussiinsa. Jopa tuvassa oli kyräilevä ilmapiiri ja heikoimpia laitettiin syntipukeiksi ja kaikki sai sitten kärsiä siitä. Kantahenkilökuntaa ei kiinnostanut, olivat jotenkin kireitä ja korkeampia viskaaleja ei näkynyt koskaan. Jotenkin en kyllä usko että se olisi ollut kovin hyvä porukka tositilanteessa, kun johtajista ei tykätty yhtään koska ne kohteli huonosti ja epäasiallisesti, eikä vertaisiin ei voinut luottaa yhtään. Ihan tavallinen jääkärikomppania oli kyseessä, aika kovaa tetsausta koko 8 kuukautta mikä oli silloin minimiaika. 

Tuohon aikaan oli kovempi meininki, ei siellä päätä silitelty ja armeijasta puhuttiin ihan yleisesti ..ttumaisena paikkana. Kaikki miehet tiesivät sen ja nauroivat siksi armeijaan joutuville, että nyt on teidän vuoronne kestää se paska. Nykyään sillä on PR-toiminnan ansiosta ihan erilainen maine, on syväjohtamista ja alokkaiden tunteiden kuuntelemista, erilaisia tasoryhmiä kunnon mukaan, mitä ennen ei todellakaan ollut. Myös simputus on de facto loppu, mutta vielä 90-luvulla sitä oli paikasta riippuen paljonkin, eikä sitä kielletty ellei siinä sattunut jotakin vammoja.

Mutta tulipahan käytyä. Ja ei jäänyt hyvät muistot. 

80 luvun alussa kävin huoltoaliupseerikoulun, jossa oli pari miestä Suomen jokaisesta varuskunnasta. Kukaan ei kertonut simputuksesta, rajatapauksena oli rannikkotykistön miehet, joilla olikin turhauttavat olosuhteet ulkosaaristossa. En oikein usko että siitä olisi simputus lisääntynyt 90-luvulle tullessa missään varuskunnassa. Yksittäistapauksia voi tietysti olla, ja tietty jotkut varusmieskouluttajat hankalaluonteisia.

Suunilleen tällaista oli jääkärikomppaniassa vielä 90-luvullakin monia varusteita myöten. Erittäin hyvä dokkari, paljon tuttua. Kannattaa vilkaista.

Välillä on siistiä, välillä uituttaa ku pientä oravaa, yleensä on siltä väliltä eli aika tylsää. Jos ei ole äärimmäisen herkkä, äärimmäisen tulisieluinen ja äkkipikainen, tai todella huonossa kunnossa fyysisesti, niin harvoin se on oikeasti rankkaa.

Intti kun on suunniteltu siten, että suunnilleen kaikki pystyy sen suorittamaan. Marssitahti ja muut vaatimukset sen mukaisia. Sitten on vaativampia aselajeja ja tehtäviä, mutta niihin ei joudu ellei niihin ole valmiuksia.

Jos asenne on kunnossa ja pää kestää niin peruskunnossa oleva ihminen pärjää hyvin. Yksi isoimpia haasteita on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa; mulle sanottiin että "intissä tulet tapaamaan tyhmimmän elämässäsi tapaamasi ihmisen" ja tämä piti paikkansa. Tätä helpottaa tosin se, että ihmisten käytös alkaa mukautua kohti jonkinlaista normia koska ryhmäpaine ja intin organisaatio painostaa sulautumaan joukkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menin armeijaan 1997, painoin sata kiloa ja jouduin jääkärikomppaniaan. Heti aluksi päälikkölääkäri sanoi tarkastuksessa että olen "läski", mikä oli aika keljusti sanottu. No siihen aikaan sillä ei ollut merkitystä ja aloitin koulutuksen. Simputtamista, kovaa liikuntaa, jossa olin tukehtua. Ja taustalla kuului vain huuto että "mikä perkele taas alokas XX kestää, vauhtia saatana vauhtia. Koko joukkue kärsii sinun takiasi". Ja juoksin kuin hullu oksennus kurkussa, tetsasin, syöksyin, ajoin pyörällä, kaivoin poteroita ja laihduin intin aikana 25 kiloa. Lopulta happi alkoi kulkemaan ja pääsi keskivälin porukan tasolle. Ampuminen sujui minulta hyvin, siitä sain kuntoutusloman. Muuten olimme koko ajan tetsaamassa, ihan jatkuvasti ja leirit saattoi kestää 2 viikkoa kerralla ja niitä oli useita. 

Ainoa hyvä puoli oli laihtuminen, en koskaan saanut kiloja takaisin. Armeija oli ennen se todellinen läskileiri, jossa läskit pääsivät ylipainostaan. Tavallaan harmi, että nykyään meininki on se, että nämä vapautetaan suoraan.

Tuo ei ole kylläkään simputtamista, mikä on koulutukseen kuulumatonta kiusaamista. 25 kiloa jos on ylipainoa niin on se raskasta kumminkin, verenmaku suussa ja oksennus kurkussa. Normaalikuntoisellakin oli kestämistä. Veikkaan että menetit 40 kg rasvakudosta ja sait 15 kg lihasta, mikä on kyllä massiivinen määrä ja loistava suoritus eikä todellakaan tapahdu ilman tuskaa.

Jep, tiedän ettei kova kouluttaminen ole simputusta, mutta tuohon aikaan oli sitäkin kaiken päälle. Mutta täytyy myöntää, että koin kyllä melkoisen muodonmuutoksen siinä 8 kuukauden aikana ja kun kotiväki katseli minua hoikkana harmaassa lomapuvussa ihastellen, olin tyytyväinen. Silloin ei menneet kärsimykset enää haitanneet.

- tuo jolle kommentoit

Nostan hattua suorituksellesi!

-sama

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Nykynuorisolle tekis hyvä käydä sa-int, joka oli ennen 90-luvun lamavuosia. Sikaa, rättirumpaa, kuritusta ja vain joka kolmas viikonloppu vapaana.

mies54v

Jokaiselle 54-vuotiaalle miehelle tekisi hyvää saadaa syggivää gyrbää berseeseen.

No jaa. Jos se on nykyään tollasta niin en ihmettele että Naton mustia miehiäkin oiken tilattiin ja higutaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan hirveää pskaa olla siellä vankila kaiken maailman kallujen kanssa. M40

..kassulla siis, leirit oli ihan ok.

..etenkin kun siellä ei ollut kalluja mukana, herättiin joskus 8:00 keittelemään trangialla puuroa. Välillä koko porukka nukkui ja minä irkkasin ÄLYpuhelimellani, välillä etsittiin ltn. pöngän kanssa korvasieniä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä tai käytiin sodessa ostamassa karkkia, jos leiri oli lähellä. M40 I/05

Ehkä elämäni parasta aikaa! 1.Erillinen Autokomppania Oulussa oli loistopaikka.

Meillä oli hyvä henki kaikin puolin.

Kasarmit olivat keisarin ajalta ja talvella vähän viileitä, ei valittamista.

Kalluilta ei intissä voi välttyä. Samaan tupaan tai ryhmään tai telttaan ei aina osu mut ihan tehtaan takuulla ainakin joukkueessa on vähintään yksi tyyppi jota tekee välillä mieli takoa tauluun.

Yleensä tää sama kallu on se joka aiheuttaa sen, että kaikki joutuu juoksemaan ylimääräistä, samalla kun se saa istua ja polttaa röökiä. Tunnetusti intissä rangaistaan kaikkia muita kun syyllistä, mut kaikista kalluimpiin tää ei juuri tunnu vaikuttavan.

Sen verran lapsellinen poikien leirikoulu se on, että suosittelen käymään max 20-vuotiaana jos aikoo käydä. Pojat keskenään armeijassa kun taantuu sinne johonkin 16v henkisesti, niin siellä ei ehkä 24-vuotiaana ehkä kauheesti naurata.

Vierailija kirjoitti:

Välillä on siistiä, välillä uituttaa ku pientä oravaa, yleensä on siltä väliltä eli aika tylsää. Jos ei ole äärimmäisen herkkä, äärimmäisen tulisieluinen ja äkkipikainen, tai todella huonossa kunnossa fyysisesti, niin harvoin se on oikeasti rankkaa.

Intti kun on suunniteltu siten, että suunnilleen kaikki pystyy sen suorittamaan. Marssitahti ja muut vaatimukset sen mukaisia. Sitten on vaativampia aselajeja ja tehtäviä, mutta niihin ei joudu ellei niihin ole valmiuksia.

Jos asenne on kunnossa ja pää kestää niin peruskunnossa oleva ihminen pärjää hyvin. Yksi isoimpia haasteita on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa; mulle sanottiin että "intissä tulet tapaamaan tyhmimmän elämässäsi tapaamasi ihmisen" ja tämä piti paikkansa. Tätä helpottaa tosin se, että ihmisten käytös alkaa mukautua kohti jonkinlaista normia koska ryhmäpaine ja intin organisaatio painostaa sulautumaan joukkoon.

Onko näistä "tavallisista" porukoista kovimpia edelleen jääkärikomppaniat ja pioneerit? Myös kranaatinheitinkomppanioissa oli käsittääkseni aika fyysistä meininkiä. Sissikomppanioita ei taida enää olla ja tykistössä ja viestissä lähinnä lihottiin mitä omana inttiaikana herroja katselin.

Vierailija kirjoitti:

Kalluilta ei intissä voi välttyä. Samaan tupaan tai ryhmään tai telttaan ei aina osu mut ihan tehtaan takuulla ainakin joukkueessa on vähintään yksi tyyppi jota tekee välillä mieli takoa tauluun.

Yleensä tää sama kallu on se joka aiheuttaa sen, että kaikki joutuu juoksemaan ylimääräistä, samalla kun se saa istua ja polttaa röökiä. Tunnetusti intissä rangaistaan kaikkia muita kun syyllistä, mut kaikista kalluimpiin tää ei juuri tunnu vaikuttavan.

Taitaa kallut saada nykyään nopeasti c-paperit. Vielä 90-luvun alussa joukossa oli nuorisovankilassakin istuneita. Osa selvisi jotenkuten, suurimmalla osalla oli kuitenkin ongelmia. Ysärin loppuun mennessä kunnon kallut alkoi saada vapautuksia, juntteja siellä toki aina on.

Leirillä maastoolosuhteissa kyrsii todella paljon. Muutenkin se on hanurista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä on siistiä, välillä uituttaa ku pientä oravaa, yleensä on siltä väliltä eli aika tylsää. Jos ei ole äärimmäisen herkkä, äärimmäisen tulisieluinen ja äkkipikainen, tai todella huonossa kunnossa fyysisesti, niin harvoin se on oikeasti rankkaa.

Intti kun on suunniteltu siten, että suunnilleen kaikki pystyy sen suorittamaan. Marssitahti ja muut vaatimukset sen mukaisia. Sitten on vaativampia aselajeja ja tehtäviä, mutta niihin ei joudu ellei niihin ole valmiuksia.

Jos asenne on kunnossa ja pää kestää niin peruskunnossa oleva ihminen pärjää hyvin. Yksi isoimpia haasteita on tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa; mulle sanottiin että "intissä tulet tapaamaan tyhmimmän elämässäsi tapaamasi ihmisen" ja tämä piti paikkansa. Tätä helpottaa tosin se, että ihmisten käytös alkaa mukautua kohti jonkinlaista normia koska ryhmäpaine ja intin organisaatio painostaa sulautumaan joukkoon.

Onko näistä "tavallisista" porukoista kovimpia edelleen jääkärikomppaniat ja pioneerit? Myös kranaatinheitinkomppanioissa oli käsittääkseni aika fyysistä meininkiä. Sissikomppanioita ei taida enää olla ja tykistössä ja viestissä lähinnä lihottiin mitä omana inttiaikana herroja katselin.

Rajajääkärit viettää ainakin paljon aikaa korvessa. Ilmavalvonta on kovaa hommaa (mut sitä ei mielestäni ollut miehistötasolla, kaikki vähintään AUK mut voin olla väärässä).

Sotilaspoliisin homma on osittain välillä lungia, kun ollaan vartiossa, mut kyllä nekin on "tavallisista" aselajeista kovemmasta päästä. Paljon erilaisia varusteita, asutuskeskustaistelua, rauhan ajan tehtäviä, lähitaistelua jne.