Minkänlaista on olla armeijassa?

Vanhalla farmarimossella, saapuu joukko pitkätukkia.

Pitkätukista pidä en, *Piip*, *piip* kiroillen.

*Piip*, *piip* pitkätukat *piip*

Vierailija kirjoitti:

ei jaksettu siivota tupia, jouduttiin telttamajoitukseen kasarmin viereiseen metsikköön. laulettiin pioneereille: pitkät kädet yhteen hakkaa, telamiinan maahan kaivan. Ö miehille (esikuntakomppania) laulettiin: kumipallona luokses pompin. Pudotettiin kasarmin ylimmästä kerroksesta ikkunasta kiinalaisia ja ne jysähti just sopivasti komppanian päällikön huoneen ikkunan  kohdilla: tuli huutoa ja käsky lähteä ryynäämään kun kerran pauke ja toiminta noin paljon kiinnostaa

Ei se nykyään tuollaista ole. Tuossa monessa joutuisi skapparit esitutkintaan.

Naisena se on ainakin sellainen miesbuffa ettei toista samanlaista löydy. Saat valita melkein kaikista miehistä haluamasi (osa varattuja ja uskollisia, ei kiinnostuneita jne mut suurin osa) kun jos on edes perushyvännäköinen niin 70% varusmiehistä kiinnostuu viimeistään kolme viikkoa kiinni oltuaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Hyvin pitkälti armeijassa ollaan varusmiejohtajien varassa. Hyvät johtajat, hyvä meno koko porukassa. Sitä voi muistella lämmöllä.

Sitten voi taas päätyä joukkoon, jossa ei ole yhteishenkeä, mahdollisesti simputusta, ja intti saa oikeastaan vain epäilemään, onko tässä maassa mitään puolustamisen arvoista.

Minä satuin päätymään juuri tällaiseen porukkaan. Aikaa tästä toki on vajaa 30 vuotta, mutta huono maku edelleen koko laitoksesta. Varusmiesjohtajia ei kiinnostanut mikään muu kuin jatkuva alokkaiden hyppyyttäminen ilman mitään järkeä, yhteishenki oli olematon ja kaikki pelasivat omaaan pussiinsa. Jopa tuvassa oli kyräilevä ilmapiiri ja heikoimpia laitettiin syntipukeiksi ja kaikki sai sitten kärsiä siitä. Kantahenkilökuntaa ei kiinnostanut, olivat jotenkin kireitä ja korkeampia viskaaleja ei näkynyt koskaan. Jotenkin en kyllä usko että se olisi ollut kovin hyvä porukka tositilanteessa, kun johtajista ei tykätty yhtään koska ne kohteli huonosti ja epäasiallisesti, eikä vertaisiin ei voinut luottaa yhtään. Ihan tavallinen jääkärikomppania oli kyseessä, aika kovaa tetsausta koko 8 kuukautta mikä oli silloin minimiaika. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Nykynuorisolle tekis hyvä käydä sa-int, joka oli ennen 90-luvun lamavuosia. Sikaa, rättirumpaa, kuritusta ja vain joka kolmas viikonloppu vapaana.

mies54v

Parasta minusta oli kaikenlaisten uusien aseiden käyttö ja opettelu, se oli mielenkiintoisinta ja se jatkuva juokseminen joka paikkaan odottamaan oli se tylsin osuus. Positiivisesti jäi mieleen, kantahenkilökunnan ammatimaisuus, hyvä tekemisen meininki reilussa hengessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Hyvin pitkälti armeijassa ollaan varusmiejohtajien varassa. Hyvät johtajat, hyvä meno koko porukassa. Sitä voi muistella lämmöllä.

Sitten voi taas päätyä joukkoon, jossa ei ole yhteishenkeä, mahdollisesti simputusta, ja intti saa oikeastaan vain epäilemään, onko tässä maassa mitään puolustamisen arvoista.

Lähinnä se oli persiistä siksi, että ajankäyttö oli niin tehotonta ja suurin osa ajasta oli peukaloiden pyörittelyä. Olisihan se ihan ok hommaa, jos päivät harjoiteltaisiin ja iltaisin pääsisi taas kotiin, leirejä toki lukuunottamatta.

Ihan v.tunmoista pa.kaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Hyvin pitkälti armeijassa ollaan varusmiejohtajien varassa. Hyvät johtajat, hyvä meno koko porukassa. Sitä voi muistella lämmöllä.

Sitten voi taas päätyä joukkoon, jossa ei ole yhteishenkeä, mahdollisesti simputusta, ja intti saa oikeastaan vain epäilemään, onko tässä maassa mitään puolustamisen arvoista.

Minä satuin päätymään juuri tällaiseen porukkaan. Aikaa tästä toki on vajaa 30 vuotta, mutta huono maku edelleen koko laitoksesta. Varusmiesjohtajia ei kiinnostanut mikään muu kuin jatkuva alokkaiden hyppyyttäminen ilman mitään järkeä, yhteishenki oli olematon ja kaikki pelasivat omaaan pussiinsa. Jopa tuvassa oli kyräilevä ilmapiiri ja heikoimpia laitettiin syntipukeiksi ja kaikki sai sitten kärsiä siitä. Kantahenkilökuntaa ei kiinnostanut, olivat jotenkin kireitä ja korkeampia viskaaleja ei näkynyt koskaan. Jotenkin en kyllä usko että se olisi ollut kovin hyvä porukka tositilanteessa, kun johtajista ei tykätty yhtään koska ne kohteli huonosti ja epäasiallisesti, eikä vertaisiin ei voinut luottaa yhtään. Ihan tavallinen jääkärikomppania oli kyseessä, aika kovaa tetsausta koko 8 kuukautta mikä oli silloin minimiaika. 

Tuohon aikaan oli kovempi meininki, ei siellä päätä silitelty ja armeijasta puhuttiin ihan yleisesti ..ttumaisena paikkana. Kaikki miehet tiesivät sen ja nauroivat siksi armeijaan joutuville, että nyt on teidän vuoronne kestää se paska. Nykyään sillä on PR-toiminnan ansiosta ihan erilainen maine, on syväjohtamista ja alokkaiden tunteiden kuuntelemista, erilaisia tasoryhmiä kunnon mukaan, mitä ennen ei todellakaan ollut. Myös simputus on de facto loppu, mutta vielä 90-luvulla sitä oli paikasta riippuen paljonkin, eikä sitä kielletty ellei siinä sattunut jotakin vammoja.

Mutta tulipahan käytyä. Ja ei jäänyt hyvät muistot. 

"Silloin kun sotilas ei taistele, se huoltaa varusteita tai lepää."

Tästä unohtui se osuus, että sotilaalla on aina hirveä kiire päästä odottamaan jotain. Todella iso osa armeija-ajasta on odottelua, että on vihdoin oma vuoro siirtyä jonnekin, tehdä joku harjoitus jne.

Esim. talven ensimmäinen ampumaleiri. Herätään ennen kuin kukko kiekaisee ja lähdetään 04:30 marssimaan 18 asteen pakkasessa kohti ampuma-aluetta. Ollaan perillä 06:30 ja syödään siellä kenttäaamupala. Puolijoukkueteltat pannaan pystyyn. Sitten ryhmät menee vuorotellen ampumaan. Mä pääsin itse ampumaan joskus kolmelta iltapäivällä. Sitä ennen yritettiin pysyä lämpimänä. Telttaan kamiinan ääreen ei saanut mennä.

Erilaisten aseiden kanssa harjoittelu ja kaikenlaiset kovapanosammunnat oli ihan hauskaa. Muuten melko tylsää touhua.

Vierailija kirjoitti:

Parasta minusta oli kaikenlaisten uusien aseiden käyttö ja opettelu, se oli mielenkiintoisinta ja se jatkuva juokseminen joka paikkaan odottamaan oli se tylsin osuus. Positiivisesti jäi mieleen, kantahenkilökunnan ammatimaisuus, hyvä tekemisen meininki reilussa hengessä.

Minulla on myös jäänyt positiivisesti mieleen kantahenkilökunnan kouluttajat erityisesti erikoiskoulutuskaudella. Pääjehu oli erittäin vaativa, mutta vain ns. oikeissa asioissa. Osasi arvostaa, kun porukka otti asiat tosissaan, mutta antoi myös kuulua, jos joku ei ollut kunnossa.

Muiden koulutuskausien kouluttajista onkin sitten kaikkea muuta kuin hyvää sanottavaa. Vanhoja epäammattimaisia juoppoja, raivohulluja, simputtajia. Viljelivät muun muassa full metal jacket huumoria, haukkuivat ihmisryhmiä surutta rasis ti sesti, teetättivät täysin merkityksettömiä harjoituksia, jne.

Moni saa myös hyviä ystäviä armeijasta. Itsellänikin on useita kavereita eri puolilta Suomea - heidän kanssa tavataan, jos itse liikun heillä päin tai päin vastoin.

Varusmiespalveluksen suorittaminen on aikamoista ryynäämistä tai rutiinien toistoa päivästä toiseen, mutta kyllä sieltä voi jäädä myös paljon positiivista käteen, kunhan TJ0

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Armeijassa kaikki on täydellistä vaikka siellä ollessa ei aina siltä tunnu.

Armeijan arvon ymmärtää parhaiten vasta vuosien kuluttua.

Johtajakoulutukseen kannattaa hakeutua, saa lisää selkärankaa ja rohkeutta elämään.

Lisäksi kuinka päästä helpolla- asenne kannataa unohtaa täysin ja ottaa kaikki irti palveluksesta, vaihtoehtoja on lukemattomia.

Itse sanon taas kerran, tuhannesti kiitos Puolustusvoimat!

Itse muistan kyllä 15v jälkeenkin kuinka persiistä siellä oleminen oikeasti oli. En muistele lämmöllä, kuten moni tekee.

Nykynuorisolle tekis hyvä käydä sa-int, joka oli ennen 90-luvun lamavuosia. Sikaa, rättirumpaa, kuritusta ja vain joka kolmas viikonloppu vapaana.

mies54v

Jokaiselle 54-vuotiaalle miehelle tekisi hyvää saadaa syggivää gyrbää berseeseen.

Menin armeijaan 1997, painoin sata kiloa ja jouduin jääkärikomppaniaan. Heti aluksi päälikkölääkäri sanoi tarkastuksessa että olen "läski", mikä oli aika keljusti sanottu. No siihen aikaan sillä ei ollut merkitystä ja aloitin koulutuksen. Simputtamista, kovaa liikuntaa, jossa olin tukehtua. Ja taustalla kuului vain huuto että "mikä perkele taas alokas XX kestää, vauhtia saatana vauhtia. Koko joukkue kärsii sinun takiasi". Ja juoksin kuin hullu oksennus kurkussa, tetsasin, syöksyin, ajoin pyörällä, kaivoin poteroita ja laihduin intin aikana 25 kiloa. Lopulta happi alkoi kulkemaan ja pääsi keskivälin porukan tasolle. Ampuminen sujui minulta hyvin, siitä sain kuntoutusloman. Muuten olimme koko ajan tetsaamassa, ihan jatkuvasti ja leirit saattoi kestää 2 viikkoa kerralla ja niitä oli useita. 

Ainoa hyvä puoli oli laihtuminen, en koskaan saanut kiloja takaisin. Armeija oli ennen se todellinen läskileiri, jossa läskit pääsivät ylipainostaan. Tavallaan harmi, että nykyään meininki on se, että nämä vapautetaan suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parasta minusta oli kaikenlaisten uusien aseiden käyttö ja opettelu, se oli mielenkiintoisinta ja se jatkuva juokseminen joka paikkaan odottamaan oli se tylsin osuus. Positiivisesti jäi mieleen, kantahenkilökunnan ammatimaisuus, hyvä tekemisen meininki reilussa hengessä.

Minulla on myös jäänyt positiivisesti mieleen kantahenkilökunnan kouluttajat erityisesti erikoiskoulutuskaudella. Pääjehu oli erittäin vaativa, mutta vain ns. oikeissa asioissa. Osasi arvostaa, kun porukka otti asiat tosissaan, mutta antoi myös kuulua, jos joku ei ollut kunnossa.

Muiden koulutuskausien kouluttajista onkin sitten kaikkea muuta kuin hyvää sanottavaa. Vanhoja epäammattimaisia juoppoja, raivohulluja, simputtajia. Viljelivät muun muassa full metal jacket huumoria, haukkuivat ihmisryhmiä surutta rasis ti sesti, teetättivät täysin merkityksettömiä harjoituksia, jne.

Todella tuttua.

Meillä oli mielekästä koulutusta. Selkeä viikko-ohjelma annettiin aina etukäteen ja jokaisen koulutusrupeaman tai harjoituksen tavoitteet kerrottiin. Ei siellä tarvinnut turhanpäiten aikaa kuluttaa. Yleensä homma meni alokasajan jälkeen niin, että sunnuntai-iltana palattiin lomilta kasarmille. Sitten viikko koulutusta ja harjoittelua (esim. ma-aamuna kamat kasaan ja metsään, torstaina takas ja tavaroiden huolto, perjantaina oppitunteja), ja sitten viikonlopuksi lomille. 

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu aika nopeasti, sitten vaan mennään ja tehdään mitä sanotaan. Minä pelkäsin armeijaa etukäteen, mutta kaikki meni hyvin. 

Tottuuhan siihen, parempi vielä ottaa jo alusta alkaen asenne, jolla ei ota mitään henkilökohtaisesti, vaikka rasittaisikin fyysisesti tai henkisesti ja olisi vielä unenpuutettakin. Varsinaista simputustahan Suomen armeijassa ei ole ollut aikoihin, joten sitä ei tarvitse pelätä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli mielekästä koulutusta. Selkeä viikko-ohjelma annettiin aina etukäteen ja jokaisen koulutusrupeaman tai harjoituksen tavoitteet kerrottiin. Ei siellä tarvinnut turhanpäiten aikaa kuluttaa. Yleensä homma meni alokasajan jälkeen niin, että sunnuntai-iltana palattiin lomilta kasarmille. Sitten viikko koulutusta ja harjoittelua (esim. ma-aamuna kamat kasaan ja metsään, torstaina takas ja tavaroiden huolto, perjantaina oppitunteja), ja sitten viikonlopuksi lomille. 

Toi riippuu niin aselajista. Mä olin sotilaspoliisi ja meillä oli koko ajan kiertävä väijy (vartiovuoro) ja jos oikein huono tuuri sattui, niin sitä saattoi olla monta viikkoa kiinni yhteen menoon. Mä olin kuukauden putkeen, joku tais olla kerran viis viikkoa. Kolme viikkoa leiriputkea ja sit paskalla tuurilla neljännelle viikonlopulle väijy.

Siinä alkaa jo hajottaa.

Kovapanosammunnat oli jees.

8 kuukauden aikana oli kaksi kuukauden ginestä, yksi kolmen viikon gines ja muutamia normaaleja. Eli ihan joka viikonloppu en lomilla ollut.

Alokasaika ei mielestäni ollut raskain, vaikka silloin harrastettiin ehkä eniten simputusta. Oli sitä myöhemminkin, mutta loppui aikanaan. Sisäkuri oli todella kova ja muodollinen. Siivouspalvelua ja sulkeisia oli runsaasti.

Raskaimpia olivat taisteluharjoitukset, mikä tarkoitti vähiä unia, pitkiä siirtymiä pakkauksissa (hiihto- ja jalkamarssit), kylmää ja loskaa ja koskaan se "vihollinen" ei kunnolla näkynyt. Sitten hiihdettiin takaisin ja kaivettiin johonkin lumihankeen sissiteltat, jossa ehti nukkua kipinä- ja muine vartioineen ehkä 3 tuntia, jos sitäkään. Nämä kesti yleensä viikon ja sen jälkeen porukka oli ihan hiljaista, väsymyksestä ja unenpuutteesta. Ja kroppa oli lujilla, koska koko ajan oli valtava kalorinkulutus jota ruoka ei vaan riittänyt korvaamaan. Ja peseytyminen oli tietysti pois luvuista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen tottuu aika nopeasti, sitten vaan mennään ja tehdään mitä sanotaan. Minä pelkäsin armeijaa etukäteen, mutta kaikki meni hyvin. 

Tottuuhan siihen, parempi vielä ottaa jo alusta alkaen asenne, jolla ei ota mitään henkilökohtaisesti, vaikka rasittaisikin fyysisesti tai henkisesti ja olisi vielä unenpuutettakin. Varsinaista simputustahan Suomen armeijassa ei ole ollut aikoihin, joten sitä ei tarvitse pelätä.

Paras oli isäni neuvo: älä ole liian hyvä äläkä liian huono niin pääset helpoimmalla. Ja se tosiaan piti paikkansa.