Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Eipä siihen ole muu auttanut kuin aika.
sika on auttanu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli keväällä 90-vuotiaana, oli sairastanut muistihäiriötä jo pitkään. Välimme olivat aina olleet hieman viileät, ja äidin käytös mua kohtaan kylmää ja hyljeksivää. En oikein tunne surua hänen kuolemastaan. Isän kuolema kosketti paljon enemmän. Samoin lemmikkieläinteni kuolemia olen itkenyt huomattavasti enemmän.
Äitisi on tähän maailmaan ja elämään synnyttänyt. Olet ilkeä.
Juhlimme siskon kanssa pari viikkoa. Välillä me myös naitiin.
Siskolla on tiukempi persreikä kuin äidillä, melkein yhtä tiukka kuin isällä.
Ei tässä kuitenkaan mitään kieroutuneita olla. Tosin kävimme isän kanssa vetäsemässä viimeiset varvit vielä hautaustoimistossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli keväällä 90-vuotiaana, oli sairastanut muistihäiriötä jo pitkään. Välimme olivat aina olleet hieman viileät, ja äidin käytös mua kohtaan kylmää ja hyljeksivää. En oikein tunne surua hänen kuolemastaan. Isän kuolema kosketti paljon enemmän. Samoin lemmikkieläinteni kuolemia olen itkenyt huomattavasti enemmän.
Äitisi on tähän maailmaan ja elämään synnyttänyt. Olet ilkeä.
Luehan nyt tarkemmin kirjoitus jota kommentoit. Ei meidän tarvitse olla kiitollisia paskalle äidille eikä antaa hänelle anteeksi sitä ettei hän ole rakastanut lapsiaan.
Jokaisen on jotenkin selvittävä äitinsä kuolemasta. On luonnonlaki että me kaikki menetämme äitimme, ellemme itse kuole ensin. Sureminen on sallittua. Minulta kuoli lapsi 10 vuotta sitten, ja olen selvinnyt korkeintaan siinä mielessä että olen vielä elossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeinta äidin menettäminen on 18-25v, kun on itse nuori mutta ei enää alaikäinen ja tarvitsisi äitiä. Sitä nuoremmista vastaa toinen huoltaja tai sosiaalihuolto.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen on jotenkin selvittävä äitinsä kuolemasta. On luonnonlaki että me kaikki menetämme äitimme, ellemme itse kuole ensin. Sureminen on sallittua. Minulta kuoli lapsi 10 vuotta sitten, ja olen selvinnyt korkeintaan siinä mielessä että olen vielä elossa.
Miten liittyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti kuoli 18 vuotta sitten, olihan se kova paikka.
Mutta kaikesta pääsee yli. Itse olin aina äidin poika ja vasta äidin kuoleman jälkeen sain kunnon suhteen isään ja tajusin kuinka mahtava tyyppi hän on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli keväällä 90-vuotiaana, oli sairastanut muistihäiriötä jo pitkään. Välimme olivat aina olleet hieman viileät, ja äidin käytös mua kohtaan kylmää ja hyljeksivää. En oikein tunne surua hänen kuolemastaan. Isän kuolema kosketti paljon enemmän. Samoin lemmikkieläinteni kuolemia olen itkenyt huomattavasti enemmän.
Äitisi on tähän maailmaan ja elämään synnyttänyt. Olet ilkeä.
"Äitini kuoli keväällä 90-vuotiaana, oli sairastanut muistihäiriötä jo pitkään. Välimme olivat aina olleet hieman viileät, ja äidin käytös mua kohtaan kylmää ja hyljeksivää. En oikein tunne surua hänen kuolemastaan. Isän kuolema kosketti paljon enemmän. Samoin lemmikkieläinteni kuolemia olen itkenyt huomattavasti enemmän. "
"Äitisi on tähän maailmaan ja elämään synnyttänyt. Olet ilkeä."
Ilkeäksi haukkuva taitaa itse olla tuollainen tunnekylmä äiti tai sitten vain tynnyrissä kasvanut jos ei löydy käsitystä siitä,että kaikki äidit eivät todellakaan ole psyykkisesti terveitä tai kykene antamaan tunnepuolella niin paljon mitä lapsi ehkä tarvitsisi. On narsisteja,väkivaltaisia,narkkeja,juoppooja,välinpitämättömiä,itsekeskeisiä,masentuneita ja myös niitä muistisairaita. Olisiko aika tajuta, että mielikuva jostain pyhästä äidistä joutaa romukoppaan? Kiitollinen voi olla,mutta itseään ei tarvitse syyllistää tai kiusata,jos ei ole ollut elinaikanakaan mitään aitoa välittämistä tai se on ollut jotenkin satuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
...tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka...
...keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin...
Voi hyvää päivää.
Siis sulle on äidin menettäminen maailman vaikein paikka vaikka sulla on omia lapsia.
Leuka kolahti lattiaan täällä juuri.
Minäkin mietin ennen, että oman äidin menetystä en kestäisi, mutta omien lasten synnyttyä: en kestäisi lasten menetystä!
Järjestys hieman muuttunut.
Ihmettelen, ettei joillakin tämä järjestys muutu.
Todella Ihmettelen. Huh huh.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
...tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka...
...keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin...
Voi hyvää päivää.
Siis sulle on äidin menettäminen maailman vaikein paikka vaikka sulla on omia lapsia.
Leuka kolahti lattiaan täällä juuri.
Minäkin mietin ennen, että oman äidin menetystä en kestäisi, mutta omien lasten synnyttyä: en kestäisi lasten menetystä!
Järjestys hieman muuttunut.
Ihmettelen, ettei joillakin tämä järjestys muutu.
Todella Ihmettelen. Huh huh.
Minä taas ihmettelen sinua. Huh huh.
Pidä huoli vain omista asioistasi ja pääsi kiinni.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
...tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka...
...keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin...
Voi hyvää päivää.
Siis sulle on äidin menettäminen maailman vaikein paikka vaikka sulla on omia lapsia.
Leuka kolahti lattiaan täällä juuri.
Minäkin mietin ennen, että oman äidin menetystä en kestäisi, mutta omien lasten synnyttyä: en kestäisi lasten menetystä!
Järjestys hieman muuttunut.
Ihmettelen, ettei joillakin tämä järjestys muutu.
Todella Ihmettelen. Huh huh.
Eihän sitä voi etukäteen tietää, mitä kestää. Ja ihminen kestää, koska läheisen kuolemaan ei kuole, esimerkiksi isäni on menettänyt kaksi lastaan ja silti elää edelleen, nykyään ilmeisesti ihan mielekästä elämää vaikka tuo juttu taustalla onkin. Ei kai noita tarvitse vertailla, lapsen ja vanhemman menettämistä.
No ei sen kummemmalta kuin jonkun muun kuolema. Kaikkein eniten olen mummon kuolemaa surrut, vaikka hän toivoi sitä jo. Oli rakkain ihminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti eli pitkän ja hyvän elämän (90 v.). Muistelen usein äitiä. Toivon, että äiti pääsee uskomaansa paratiisiin maan päälle. Suruun auttaa aika ja on sallittua surra just niin kauan kun haluaa/tarvitsee.
Äiti kuoli melkein 15 vuotta sitten saunaansa, josta minä hänet löysin, sydän petti melkein 86-vuotiaalta. Ikävä on edelleen kova, varsinkin keväisin, kun voikukat riehuvat. Nyt ei enää kukaan keskustele minun kanssani Runotytöistä ja Vihervaaran Annasta. Muistan äidin viimeiset kuusi vuotta, kun isä oli jo kuollut ja asuimme naapuritaloissa, kun usein makailimme äidin sängyllä, minä luin pätkiä Montgomeryn kirjoista ja sitten juttelimme siitä mitä juuri olin lukenut. Äiti istutti minuun rakkauden kirjojen ihmemaahan ja oli apunani, kun opin lukemaan kolmevuotiaana. Äidin sylissä istuin pöydän ääressä ja äiti teki erivärisillä puukynillä kirjaimia voipaperille. Olin niin nuori, mutta hämäriä muistikuvia asiasta minulla on.
Pääsisipä takaisin menneisyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Eipä siihen ole muu auttanut kuin aika.
Välillä tuntuu, ettei sekään auta. Äidin kuolemasta yli 15 vuotta ja edelleen välillä on karmea ikävä ja näen loputtomasti unia. Surkeinta tässä on, että olin ei-toivottu lapsi, jota äiti ei aina jaksanut rakastaa ja jota kohteli välillä todella huonosti. Kuitenkin oli paljon myös hyviä hetkiä, ja niitä kaipaan ja sitä tukea ja turvaa, jota äiti tarjosi isän hylkäämälle lapselle.
Tuntuu älyttömältä, enkä varmaan pääse tästä ikinä yli, mutta elämä jatkuu.
Huvittaa joidenkin märinä siitä errä ovat menettäneet vanhempansa jo lapsuudessa, voi kyynel kun on rankkaa.
Mummo kuoli kun olin 17v, se oli surullista, mutta onneksi oli läheisiä.
No, äiti eli yhdeksänkymppiseksi hyvän elämän, vaikka kohteli lapsiaan kaltoin, petti isäämme, omi kesämökin vaikka hänellä oli talo ja oma lapsuudenkotinsakin... joka kerta tavatessa hänellä oli jotain tosi ilkeää huomautettavaa. Sitä tavanomaista persoonallisuushäiriöisen kohtelua häneltä sai kymmenet vuodet, vaikka miten päin olisi ollut ja tehnyt, hän ei koskaan ollut mihinkään tyytyväinen ja arvosteli kaikkea ja kaikkia. Miten joku edes jaksaa olla niin tyytymätön vuodesta toiseen.
Olisi mielestäni ollut luonnotonta surra häntä. Olen surrut sitä, että ei ole ollut ns normaalia äiti-tytärsuhdetta. Eikä tuskin lainkaan mitään hyviä muistoja.
Se oli vaan helpotus, kun kiusaajani lähti eri maailmaan.