Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
Joidenkin äiti on ollut hyvä äiti, sellaista tulee ikävä.
Te olette onnellisia keillä on hyvät vanhemmat, joillakin elämä on ollut kärsimystä lapsuudesta saakka
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli helpotus.
Edeltänyt 25 vuotta alzheimeria oli sanoinkuvaamattoman raskasta ja surullista.
Syvä helpotuksen huokaus. Paska elävänä, vähän parempi kuolleena. Ikävät muistot valitettavasti elää painajaisina.
Äitipuoli kuoli kun olin 14v., oltiin lomalla Thaimaassa tsunamin tapahtuessa. Se että kaikki oli mahdollisimman tavallista auttoi, menin takaisin kouluun heti kun koulut alkoi tammikuussa, kävin harrastuksissa ja olin kavereiden kanssa, sitten sai muuta ajateltavaa. Hautajaiset oli vasta keväällä. Vaikka menetykseen ja siihen että häntä ei enää ole on jollain tavalla tottunut, niin kyllä se asia kuitenkin tulee mieleen toisinaan.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Eihän tuo pelkästään siitä ole kiinni. Enkä todellakaan menisi sanomaan parikymppisenä äitinsä menettäneelle että tämä on onnekas, vaikka onkin 20v on tuo itsenäistyminen elämässä todella herkkää aikaa muutenkin, saati että menettää vanhempansa. Alaikäisellä lapsella on sentään aina joku turva, toinen vanhempi tai viimeistään sosiaalihuolto, 20-vuotiaalla ei välttämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakkohan se oli sselvitä. Siitä on nyt 54 vuotta aikaa. Jäätiin miessakkiin, isä , velipoika ja minä.
Äitini kuoli vuosien sairastamisen jälkeen, kun olin parikymppinen. Kovillehan se otti, mutta kyllä siitä selvisi. Itse kuolema oli helpotus, koska äiti oli niin sairas ja kivulloinen. Omaa nuoruutta elämällä ja elämästä nauttimalla suru hälveni, toki äiti yhä vielä tulee mieleen ja koitan pitää hänet yhä puheissakin mukana. Olen kuitenkin elänyt koko aikuisikäni ilman äitiä, niin en osaa häntä siihen kaivata.
Isä kuoli, kun olin nelikymppinen, oli jo vanha ja sairaskin. Tämä oli helpompi, kun olin kuitenkin jo aikuinen.
Kyllä vanhemman kuolemasta selviää, etenkin kun on aikuinen ja on oma aikuiselämä ja perhe ja ns. normaalisti katkaissut napanuoran itsenäistyessään. Haikeaa ja surullista se on ilman muuta, mutta jos on saanut pitää äidin pitkälle aikuisikään, niin siitä kannattaa olla kiitollinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli vuosien sairastamisen jälkeen, kun olin parikymppinen. Kovillehan se otti, mutta kyllä siitä selvisi. Itse kuolema oli helpotus, koska äiti oli niin sairas ja kivulloinen. Omaa nuoruutta elämällä ja elämästä nauttimalla suru hälveni, toki äiti yhä vielä tulee mieleen ja koitan pitää hänet yhä puheissakin mukana. Olen kuitenkin elänyt koko aikuisikäni ilman äitiä, niin en osaa häntä siihen kaivata.
Isä kuoli, kun olin nelikymppinen, oli jo vanha ja sairaskin. Tämä oli helpompi, kun olin kuitenkin jo aikuinen.
Kyllä vanhemman kuolemasta selviää, etenkin kun on aikuinen ja on oma aikuiselämä ja perhe ja ns. normaalisti katkaissut napanuoran itsenäistyessään. Haikeaa ja surullista se on ilman muuta, mutta jos on saanut pitää äidin pitkälle aikuisikään, niin siitä kannattaa olla kiitollinen
Eiköhän ihan jokainen iästä riippumatta voi olla kiitollinen hyvästä vanhemmasta, turhaa siitä on kenellekään alkaa saarnata.
Äiti oli vuoteen oma,keuhkokuume vei.Äiti sairastui melkein kolme vuotta ennen kuolemaa.Olihan se surullista mutta samalla helpottavaa,terv.kesk.vuodeosastilla joutui olemaan.Piti saada Hoitokoti oma huone,ei kerennyt saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin kirjoittajille kyllä suosittelisin käyntiä vaikka lääkärin tai papin puheilla. Ei ole ihan normaalia, että oma elämä pyörii vain menetetyn äidin ympärillä ikuuisesti.
Normaalisti suru (kun vanhempi kuolee) kestää noin vuoden kierron, ja sitten surullisina hetkinä tulee mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
Se oli myös minulle sen hetkisen elämäni vaikein paikka.
Ennalta mietin virretkin, muttei tarvittaessa jaksanut edes niitä kaivaa esiin.
En tiedä opinko mitään, vai kuluttiko loputkin voimani.
Onnellisia ovat he jotka eivät yksin kulje.T. Ainut lapsi
Olen myös ainut lapsi ja isäni kuoli kun olin 12 vuotias, sen kuoleman käsittelin sitten samalla kun äitini kuoli 40 vuotta myöhemmin. En ollut äitini kanssa läheinen ja isäni kuolemasta ei koskaan puhuttu hänen kanssaan. En ole sitä oikein surrut kun emme olleet läheisiä äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs sitten jos on niin että oma äiti on ollut se ainoa sosiaalinen kontakti työelämän ulkopuolella? Miten pahaksi tilanteenne on mennyt hänen kuoltuaan? Tätä kaikkea vielä varjostaa parisen kuukautta sitten päättynyt parisuhde..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.
Meillä oli sama tilanne, ikää 91, viime kuussa kuolema tuli kuitenkin yllättäen. Aloimme kuitenkin järjestää hautajaisia heti niin samalla saimme sisäistää asiaa kun puhuimme hänestä, elämästään.
91-vuotiaan kuolema ei voi kyllä tulla kovin yllättäen.
Ei tietenkään mutta en ihan vielä olettanut kuoleman tulevan kun oli ihan pirteä kun viimeksi kävin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillekin kirjoittajille kyllä suosittelisin käyntiä vaikka lääkärin tai papin puheilla. Ei ole ihan normaalia, että oma elämä pyörii vain menetetyn äidin ympärillä ikuuisesti.
Normaalisti suru (kun vanhempi kuolee) kestää noin vuoden kierron, ja sitten surullisina hetkinä tulee mieleen.
Kuka sen määrittää?
Ei suru ole mikään valmiiksi määritetty juttu että kestää vuoden ja sillä selvä. Ainakin omalla kohdalla huomasin, että ekana vuonnwoli tavallaan jopa helpompaa, kun oli kulunut vöäemmän aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.
Meillä oli sama tilanne, ikää 91, viime kuussa kuolema tuli kuitenkin yllättäen. Aloimme kuitenkin järjestää hautajaisia heti niin samalla saimme sisäistää asiaa kun puhuimme hänestä, elämästään.
91-vuotiaan kuolema ei voi kyllä tulla kovin yllättäen.
Eihän tämä liity ikään. Pappa oli 98v mutta kuoli äkillisesti, oli hyväkuntoinen ja terve, mutta kuoli yhtenä yönä aivoverenvuotoon.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Etpä sinä sitä päätä kuka on onnekas ja kuka ei. Yhtälaillahan joku voisi sanoa sinulle että olet onnekas.
Se riippuu minkä ikäisenä ja kuntoisena äiti kuolee. Oma äitini kuoli lähes 100-vuotiaana monisairaana. Katselin hänen hiipumistaan monta vuotta. Hän kuoli hoitokodissa yöllä nukkuessaan meille kaikille yllätyksenä. Sellaisen lähdön hän toivoi ja sellaisen sai. En ollut surullinen, ikävä tuli. Minä olin nelkein 70 v.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Asennekysymyshän tuokin on, mutta sinä taas et voi sanoa mitään toisten kokemuksista.
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu minkä ikäisenä ja kuntoisena äiti kuolee. Oma äitini kuoli lähes 100-vuotiaana monisairaana. Katselin hänen hiipumistaan monta vuotta. Hän kuoli hoitokodissa yöllä nukkuessaan meille kaikille yllätyksenä. Sellaisen lähdön hän toivoi ja sellaisen sai. En ollut surullinen, ikävä tuli. Minä olin nelkein 70 v.
Pappa kuoli alkuvuodesta 98-vuotiaana ja minusta se oli kyllä surullista, lisäksi tietty ikävä. Tietysti, onhan se outoa kunnsellaista ihmistä ei enää ole joka on koko elämäni ollut olemassa.
Edesmenneiden läheisten kohdalla suren aina eniten sitä, kuinka vaikeita asioita heidän elämäänsä osui. Suren sitä, että edes minä en voinut tehdä heidän elämästään parempaa. Minun olisi pitänyt syntyä suoraan aikuiseksi, jotta olisin voinut täyttää vaatimukset edes kohtuullisesti.