Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (174)
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Eihän näitä voi vertailla, ihan turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa menestykseksi johdosta.
Rakas isäni kuoli 26 vuotta sitten eikä ole mennyt päivääkään, etten olisi häntä ajatellut. Suurin suru kesti varmaan puoli vuotta-vuoden, auttoi kun omat pienet lapset ja työ piti elämässä kiinni.
Hirmuäitini taas ei kuole ilmeisesti ikinä. Välillä olen ollut varma että kuolen ennen häntä ja äiti tulee haudalle vaatimaan perintöä itselleen.
Äidin kuolema oli helpotus. Sairas ihminen pääsi kärsimyksistään.
Oman lapsen kuolemasta en varmasti toivu ikinä. Ne kaikki menetetyt mahdollisuudet ja suunnitelmat sekä nuoren lesken suru.
Olen vähän kade näille, jotka surevat äitiänsä ja isäänsä. Mulla isä kuoli kuutisen vuotta sitten, hetken surin mutta en kaipaa yhtään. Vaikea kuvitella, että äidin kanssa menisi toisella tavalla. Joidenkin ihmisten ei pitäisi ikinä hankkia lapsia.
Äitini kuoli 10.8 neljä vuotta sitten. Eilen aloin itkeä ihan yllättäen, niin kova ikävä tuli äitiä. On mennyt pitkiä aikoja ettei asiaa juuri ajattele, sitten tulee suru ja itku ihan puun takaa. Tämä kuoleman vuosipäivän aika on vaikeampaa. Suru on sellaista, aaltoilevaa. Mutta kyllä sen kanssa oppii elämään, ajan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis miten se että vanhemmat kuolee jossain vaiheessa voi tulla niin järkytyksenä?
Minun on vaikea samaistua, kun omat vanhempani vielä porskuttavat. Miehelläni äiti kuoli 83-vuotiaana ja se tuntui ihan kaataneen mieheni maailman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entäs sitten jos on niin että oma äiti on ollut se ainoa sosiaalinen kontakti työelämän ulkopuolella? Miten pahaksi tilanteenne on mennyt hänen kuoltuaan? Tätä kaikkea vielä varjostaa parisen kuukautta sitten päättynyt parisuhde..
Miten äiti on ollut ainoa sosiaalinen suhde jos olet ollut parisuhteessakin?
Muita ihmisiä ei näiden lisäksi ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Te olette olleet onnekkaita joilla on ollut äiti jota surra.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Olette olleet onnekkaita jos teillä on ollut hyvät vanhemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Ihme asenne. Ei sinulla ole ollut sen rankempaa kuin kenelläkään toisellakaan.
Äitini kuoli keväällä 90-vuotiaana, oli sairastanut muistihäiriötä jo pitkään. Välimme olivat aina olleet hieman viileät, ja äidin käytös mua kohtaan kylmää ja hyljeksivää. En oikein tunne surua hänen kuolemastaan. Isän kuolema kosketti paljon enemmän. Samoin lemmikkieläinteni kuolemia olen itkenyt huomattavasti enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu minkä ikäisenä ja kuntoisena äiti kuolee. Oma äitini kuoli lähes 100-vuotiaana monisairaana. Katselin hänen hiipumistaan monta vuotta. Hän kuoli hoitokodissa yöllä nukkuessaan meille kaikille yllätyksenä. Sellaisen lähdön hän toivoi ja sellaisen sai. En ollut surullinen, ikävä tuli. Minä olin nelkein 70 v.
Niin vaikka ihminen on vanha ja sairas, kuolema kuitenkin yllättää että nytkö tämä sitten tapahtui.
Eihän vanhempien kuolema ole mikään kilpailu siitä, että kenellä on ollut rankempaa. Ei menetysten vertailemisessa ole mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Ihme asenne. Ei sinulla ole ollut sen rankempaa kuin kenelläkään toisellakaan.
Eikä kai se mikään kilpailu ole kuka on menettänyt vanhempansa, miten ja milloin. Siksi kukaan ei myöskään voi sanoa toiselle että se toinen on onnekas, koska ei voi tietää taustoja. Ei toisten elämää voi verrata omaan tilanteeseensa.
Varmaan tunnen helpotusta. Nyt alkaa olla paukut lopussa jatkuvaan puhelinralliin, jankutukseen ja valitukseen, miten en tee mitään hänen eteensä.
Vierailija kirjoitti:
Uusi kriisi tuli tilalle.
3.5 vuotta äidin kuolemasta.
Isä kuoli 2012, en ole toipunut siitäkään.
Kroppa vanheni 100 vuotta.
Otan osaa. Voi sinua.
Isä kuoli ollessani 20-vuotias.
Äiti kuoli ollessani 50-vuotias.
Ainoa sisarukseni kuoli ollessani 59-vuotias.
En ole tottunut. Nyt 63v.
Luonnekin vaikuttaa, jotkut lapsena vanhempansa menettäneet ottaa vanhemoansa menetyksen raskaammin koska heillä ei ole niin hyvä resilienssi.
Äiti elää vielä 95-vuotiaana.
Jäin itse eläkkeelle.
Hassua.
Suvussa on pitkäikäisiä.
Miten äiti on ollut ainoa sosiaalinen suhde jos olet ollut parisuhteessakin?