Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (174)
Hyvin selvisin, ei kyyneltäkään vierähtänyt muutama vuosi sitten. Mummon kuolemasta selviämiseen sensijaan meni parikymmentä vuotta. Tuntui, että voisin tehdä mitä vaan saadakseni jutella hänen kanssaan vielä edes kerran. Nyt, vuosikymmenten jälkeen on hänestäkin jäljellä vain kauniit muistot. Kipu on pois,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle myös äiti oli tärkeä ihminen, mutta jostain syystä en voi sanoa enää kaipaavani häntä siinä mielessä, että toivoisin hänen olevan edelleen elossa. Aikaa kuolemasta on toki jo 24 vuotta. En muistelekaan erityisen usein. Suren varmaan muita oman elämäni asioita. Äitiin ei liity mitään huonoja asioita tai mitään sellaista, mikä vaatisi käsittelyä tai sitten olen ne mielessäni jo käsitellyt valmiiksi.
Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.
Äidin kuolema on kyllä suurin asia mikä on satuttanut. Elämäntilanteella on todella suuri merkitys. Äiti oli mun ja pojan suurin sekä ainoa tuki paikkakunnalla jossa ei ole enää muuta kun pojan isä. Ne jotka vähättelevät äidin pois menoa, voivat pohtia omaa elämäntilannetta mikä se on ollut silloin. Mun äiti kuoli 7kk sitten ja on ollut järkyttävää kun kukaan ei ole kysynyt isän puolen sukulaisista, kuinka jaksat ja tarvitko tukea.
Vierailija kirjoitti:
Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.
Meillä oli sama tilanne, ikää 91, viime kuussa kuolema tuli kuitenkin yllättäen. Aloimme kuitenkin järjestää hautajaisia heti niin samalla saimme sisäistää asiaa kun puhuimme hänestä, elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
Minä ymmärrän, vaikka oma äitini kuoli ollessani alle 4kk vanha ja äidin kuoleman takia lapsuuteni oli täynnä väkivaltaa ja alkoholia. Lapsuuteni takia vasta ymmärränkin, kuinka merkityksellinen ja tärkeä henkilö voi turvallinen ja rakastava äiti olla.
Äidin kuolemasta selvisin hyvin. Hän oli 91 vuotias kuollessaan. Toivoi kuolemaa, koska sairauksia oli paljon. Oleminen yksin kotona vaikeutui kipujen takia. Oli onnellinen, kun vein hänet sairaalaan ja hän sai jäädä sinne hoidettavaksi. Hän sanoi, että sairaalassa on hyvä olla vaikka kaipaa kaunista kotiaan. Sairaalassa olo venyi kuukauden pituiseksi. Kävin hänen luonaan niin usein kuin voin toisesta kaupungista. Viimeisen kerran olin äidin luona, kun hengitys oli jo heikkoa. Lauloin hänelle hänen lempivirttään. Kun virsi loppui, äiti veti viimeisen henkäyksen. Hiljaisuus oli syvä ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että sain olla äidin luona kuoleman hetkellä. Viivyin huoneessa. Mihinkään ei ollut enää kiire. Jossain vaiheessa menin hakemaan hoitajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jopa partiolaiset kuolee ! Ja vanhenee . Ja papit ja rabbit .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin. Olen oppinut elämään asian kanssa. Hän tappoi itsensä kun olin 9 vuotias. Enempi ollut hankaluuksia ymmärtää normaaleja ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
Onkos sulta kuollut?
Tunnekylmä?Olin lapsi. -eri
Kirjoittaja tarkoittaa varmaan samaa. Menettänyt lapsena äidin. Kyllä minustakin tuntuu hänen kanssaan hiukan samalta.
Tottakai suru on kova vaikka äiti olisi 90-vuotias, mutta. Koittakaa ymmärtää.
Väittävät että monen kuolevan viimeisiä sanoja on "äiti". Myös rintamalla kuolevilla sotilailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli kuukausi sitten ja olen yllättynyt ja tuntenut huonoa omatuntoa siitä että olen selvinnyt siitä niin hyvin vaikka etukäteen ahattelin että se tulee olemaan maailmanloppu. Mutta ehkä se johtuu siitä että viimeiset 2 vuotta ovat olleet raskaita äidin sairauden takia ja koenkin että menetin äitini jo silloin ja olen tehnyt hidasta luopumista ja surutyötä jo siitä asti. Sairaus muutti äidin persoonaa, vaikutti muistiin ja ymmärrykseen joten sellainen "yhteys" katosi jo silloin. Lisäksi sain vielä viimeiset 9 saattohoitopäivää valmistautua tulevaan. Kun äiti nukkui pois oli päällimmäinen tunne helpotus että äidin ei tarvinnut enää kärsiä. Ikävä on tottakai mutta suru ei ole ollut mitenkään liian suurta kestettäväksi. Tilanne olisi varmasti toinen jos olisin menettänyt äidin hänen ollessaan vielä terve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
Onkos sulta kuollut?
Tunnekylmä?
Jos äiti on ollut tunnekylmä lapsiaan kohtaan, niin ei voi olettaa, että kuolema muuttaisi mitään. Sanon suoraan, että itkin koiraani enemmän kuin äitiäni. Olimme lapsina heitteillä, kun lähtivät iltamiin. Minä olin vauva, sisko 5 ja veli 4 v. Eikä ollut ainoa kerta ja paljon muita laiminlyöntejä koko lapsuuden.
Vierailija kirjoitti:
Äkkikuolemat ovat inhottavia, vaikka tavallaan varmaan helpompia sille joka kuolee.
Ei viimeistä viestiä, ei mitään. Oma äitini oli hyvässä kunnossa, käveli pitkiä lenkkejä, ei todettuja sairauksia, söi erittäin terveelisesti, jne. Sitten vain yhtenä hetkenä häntä ei ole. Ei mitään varoitusta. Siitä jää vähän sellainen typertynyt tunne. Olisin halunnut hänen elävän pidempään, hän itse halusi elää vielä pitkään.
Äkkikuolema oli tosi helppo. Ei tarvinnut huolehtia mistään vanhuuden vaivoista. Ei mitään huolia enää. Kova paikka sinä hetkenä, mutta helpotus jälkikäteen.
Vierailija kirjoitti:
Äkkikuolemat ovat inhottavia, vaikka tavallaan varmaan helpompia sille joka kuolee.
Ei viimeistä viestiä, ei mitään. Oma äitini oli hyvässä kunnossa, käveli pitkiä lenkkejä, ei todettuja sairauksia, söi erittäin terveelisesti, jne. Sitten vain yhtenä hetkenä häntä ei ole. Ei mitään varoitusta. Siitä jää vähän sellainen typertynyt tunne. Olisin halunnut hänen elävän pidempään, hän itse halusi elää vielä pitkään.
Äkkikuolema ovat paras tapa lähteä kaikille osapuolille.
Äitini kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kun olin 12vuotias, siihen loppui lapsuuteni. Ketään tai mitään en halua väheksyä, mutta jos olette saaneet pitää vanhempanne aikuisikään ja pitempäänkin, olette onnekkaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.
Meillä oli sama tilanne, ikää 91, viime kuussa kuolema tuli kuitenkin yllättäen. Aloimme kuitenkin järjestää hautajaisia heti niin samalla saimme sisäistää asiaa kun puhuimme hänestä, elämästään.
91-vuotiaan kuolema ei voi kyllä tulla kovin yllättäen.
Surin tosi syvästi äitini kuolemaa, vaikka olin keski-ikäinen perheellinen. Yhä äidin ajattelu saa kyyneleet silmiin kaipauksesta, kun muistan. Vaikka tuosta on jo 7,5 vuotta.
Alue: Aihe vapaa
Äkkikuolemat ovat inhottavia, vaikka tavallaan varmaan helpompia sille joka kuolee.
Ei viimeistä viestiä, ei mitään. Oma äitini oli hyvässä kunnossa, käveli pitkiä lenkkejä, ei todettuja sairauksia, söi erittäin terveelisesti, jne. Sitten vain yhtenä hetkenä häntä ei ole. Ei mitään varoitusta. Siitä jää vähän sellainen typertynyt tunne. Olisin halunnut hänen elävän pidempään, hän itse halusi elää vielä pitkään.