Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?

Äkkikuolemat ovat inhottavia, vaikka tavallaan varmaan helpompia sille joka kuolee.

Ei viimeistä viestiä, ei mitään. Oma äitini oli hyvässä kunnossa, käveli pitkiä lenkkejä, ei todettuja sairauksia, söi erittäin terveelisesti, jne. Sitten vain yhtenä hetkenä häntä ei ole. Ei mitään varoitusta. Siitä jää vähän sellainen typertynyt tunne. Olisin halunnut hänen elävän pidempään, hän itse halusi elää vielä pitkään. 

Hyvin selvisin, ei kyyneltäkään vierähtänyt muutama vuosi sitten.  Mummon kuolemasta selviämiseen sensijaan meni parikymmentä vuotta.  Tuntui, että voisin tehdä mitä vaan saadakseni jutella hänen kanssaan vielä edes kerran.  Nyt, vuosikymmenten jälkeen on hänestäkin jäljellä vain kauniit muistot.  Kipu on pois,

Minulle myös äiti oli tärkeä ihminen, mutta jostain syystä en voi sanoa enää kaipaavani häntä siinä mielessä, että toivoisin hänen olevan edelleen elossa. Aikaa kuolemasta on toki jo 24 vuotta. En muistelekaan erityisen usein. Suren varmaan muita oman elämäni asioita. Äitiin ei liity mitään huonoja asioita tai mitään sellaista, mikä vaatisi käsittelyä tai sitten olen ne mielessäni jo käsitellyt valmiiksi.

Meillä vielä edessäpäin, äiti 90v, palvelukodissa. Olen jo henkisesti alkanut valmistautua että joku päivä sekin koittaa.