Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (80)
Aika auttaa. Äidin kuolemasta 11v ja en ole enää pariin vuoteen huutoitkenyt ikävästä. Tsemppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti käy unissa. Kerran herätessä nauroin kun oli niin hauska uni. M38
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
En minäkään. Minulla on hyvä äitisuhde, mutta en ole millään tavalla riippuvainen hänestä. Eikä hän minusta.
Ikävä voi olla vielä vuosienkin päästä. Jokaisella on vain yksi äiti. Itseäni lohdutti suunnattoman paljon kun äitini tuli uneeni, halasi minua ja sain kokea valtavan rakastetuksi tulemisen tunteen. Monenlaiset muutkin asiat ovat auttaneet, sellaiset yllättävät, joita elämä vain antaa lahjana. Aika etäännyttää tapahtuman voimakkuudesta, tunne ei ole enää musertava. Mutta niin mielelläni kertoisin äidille kuulumisiani, tai kysyisin hänen mielipidettään johonkin asiaan. Hiljaisuus vain vastaa... ja muistot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..
Joidenkin äiti on ollut hyvä äiti, sellaista tulee ikävä.
Mulla ei ollns hyvä äiti, siksikö oli karmea tilanne ja jälkikäteenkin kun ei asioista puhuttu ja liikaa traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En uskonut selviytyväni, mutta tässä sitä ollaan. Tänä kesänä kulunut 5 vuotta. Kyllä se ikävä helpottaa ajan myötä.
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
Arabialainen sananlasku: Joka pelkää tulevaa, kärsii kahdesti. Et voi pienentää tulevaa suruasi etukäteen suremalla, nauti siis tästä hetkestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 12v kun mun äiti kuoli. Nyt siitä on jo yli 20 vuotta aikaa. En tiiä, mutta ehkä mitä nuorempana äitinsä menettää, sitä helpompaa se on?
Ilolla. Vähän helpotustakin tunsin, vaikka en oikeastaan ole välittänyt koko sekopään touhuista enää pitkään aikaan, mutta kun piinasi sellaisiakin ihmisiä jotka on mulle tärkeitä.
Menettäkääpä lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli puoli vuotta sitten ja suru on läsnä joka ikinen päivä. 😢
En taida koskaan päästä kokonaan yli tästä surusta. Joka päivä kaipaan ja suren.
Ikävä on valtava ja uskon siihen, että näemme vielä joskus tuolla jossain.
Toivon voimia meille kaikille, yritetään jaksaa kaikesta huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli puoli vuotta sitten ja suru on läsnä joka ikinen päivä. 😢
En taida koskaan päästä kokonaan yli tästä surusta. Joka päivä kaipaan ja suren.
Ikävä on valtava ja uskon siihen, että näemme vielä joskus tuolla jossain.
Toivon voimia meille kaikille, yritetään jaksaa kaikesta huolimatta.
Voi nyyh. Tuo on ihan normaali järjestys elämässä.
Kuka tahansa normaali aikuinen pärjää hyvin ilman äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 12v kun mun äiti kuoli. Nyt siitä on jo yli 20 vuotta aikaa. En tiiä, mutta ehkä mitä nuorempana äitinsä menettää, sitä helpompaa se on?
Olet ehkä saanut paremman vanhemman tilalle? Se varmasti auttaa.
On vaan kestettävä. Mun äidin kuolemasta on nyt 10v. Sinä aikana olen mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta ja rakennuttanut omakotitalon. Kaikissa vaiheissa, isoissa ja pienissä, olen kaivannut äitiä ja ajatellut miten olisin jakanut asioita hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti kuoli ollessani lukioikäinen ja jäin maailmaan yksin pärjäämään. Suru oli vuosia ja vuosia musertava. Nyt lähestyn itse ikää, jolloin äitini kuoli. Kirjoitan äidille joskus mielessäni kirjeitä ja kerron, minkälainen maailma nykyään on. Peilistä katsovat takaisin yhä enemmän äitiä muistuttavat kasvot. Sen pohjan päälle, jonka äiti antoi, on kasvanut pärjäävä, tunteva ja paljon kokenut ihminen.
Ei suru koskaan täysin poistu, välillä se menee aaltona yli ja muistuttaa kipeästi olemassaolostaan. Ajan auttaminen tarkoittaa sitä, että suruun ja haikeuteen sekoittuu yhä enemmän kiitollisuutta ja ymmärrystä elämän jatkumisesta itsessä ja sen jälkeen.
Äitin kuoli 19 vuotta sitten ollessani 32-vuotias (saattohoidin häntä itse), olen ainoa lapsi.. Siinä hetkesså kuolema oli helpotus sillä sairaus oli niin vaikea, sitten alkuajat meni käytännönnjärjestelyjä (talon tyhjennys, myynti, perunikirjoitus) hoitaessa, ei voinut jäädä vellomaan. Suru muuttaa muotoaan, vaikka muistankin äitiä usein, ei suru ole raastavaa. Ensimmäinen lapseni syntyi 1,5 v äitini kuoleman jälkeen. Silloin oli hetkiå jolloin äitiä ja hänen menetystään mietti enemmän-äitini rakasti lapsua ja olisi olit ihana mummo. Mutta ei voi jdä kiinni menneesseen ja asiaan johon ei itse voinut vaikuttaa. Loppupeleissä lähtöjärjestys oli kuitenki oikea, vanhempien menetys on osa elåmää -joillekin se menetys tulee aiemmin kin toisile.
Viimeisiå juttuja mitå äidin kanssa puhuin oli se että äitini sanoi minulle ettö on helpompi lähteä tästä masilmasta koska tietää että tulen kyllå pärjämään, ja kyllå, olen pärjännyt.
Olihan se surullista, totta kai. Mutta sellainen elämän realiteetti kuitenkin (vanhuus ja sairaus), jonka pystyi käsittelemään ihan hyvin.
Itse olen myöskin jo kauan sitten ihan normaalisti irtautunut vähän henkisesti vanhemmistani, kuten kuuluukin (ns. napanuoran katkaisu). Jokaisen lapsen tulee mielestäni elää omaa elämää ja äitini oli tästä samaa mieltä. Rakastimme äitini kanssa toisiamme, mutta kuitenkin niin, että molemmilla oli omat elämät.
Rehellisesti paljon enemmän omaan elämääni olisi vaikuttanut se, jos esim. kumppanini tai paras ystäväni olisi kuollut.
Paljon on surua täällä. Hienoa kun te surette aidosti menetystänne. Minut on listattu niihin vanhempiin joita ei kai surra.
Osa ei ehkä selviäkään, taloudellisesti. Ja henkisesti voi olla hankalaa, jos lähisukulainen on poissa (tuki, turva), sen kanssa jotkut vain elävät sitten jotenkin - ei tietoa miten. Ellei ole muuta mikä on tuki ja turva.
Vierailija kirjoitti:
Äitin kuoli 19 vuotta sitten ollessani 32-vuotias (saattohoidin häntä itse), olen ainoa lapsi.. Siinä hetkesså kuolema oli helpotus sillä sairaus oli niin vaikea, sitten alkuajat meni käytännönnjärjestelyjä (talon tyhjennys, myynti, perunikirjoitus) hoitaessa, ei voinut jäädä vellomaan. Suru muuttaa muotoaan, vaikka muistankin äitiä usein, ei suru ole raastavaa. Ensimmäinen lapseni syntyi 1,5 v äitini kuoleman jälkeen. Silloin oli hetkiå jolloin äitiä ja hänen menetystään mietti enemmän-äitini rakasti lapsua ja olisi olit ihana mummo. Mutta ei voi jdä kiinni menneesseen ja asiaan johon ei itse voinut vaikuttaa. Loppupeleissä lähtöjärjestys oli kuitenki oikea, vanhempien menetys on osa elåmää -joillekin se menetys tulee aiemmin kin toisile.
Viimeisiå juttuja mitå äidin kanssa puhuin oli se että äitini sanoi minulle ettö on helpompi lähteä tästä masilmasta koska tietää että tulen kyllå pärjämään, ja kyllå, olen pärjännyt.
Teit suuren työn äidillesi.
Suremista se on. Kun itkettää, annan itkun tulla. Pystyn silti nauttimaan kaikesta, mistä yleensä nautin, eli suru ei ole sellaista täysin lamauttavaa laatua. Se tulee aaltoina, ja kun itkee, sitten jaksaa taas jonkin aikaa. Voi tehdä jotain kivaa tai tarpeellista, mitä nyt yleensä tuleekin tehdyksi.
Kesäkuussa rakas äitini kuoli, ja pikku hiljaa tässä on sopeuduttava. Onneksi hänen ei tarvinnut kärsiä eikä kuolema tavallaan ollut odottamaton, mutta eihän se silti surua vähennä. Äiti on äiti.