Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?

Lapseni vihaavat minua.  Olen kuitenkin tarjonnut heille elämän joka voisi olla paljon huonompikin. Mistä tuo tyytymättömyys kumpuaa?

Rakas Äitimme lähti tästä ajasta jo lähes 20 vuotta sitten. Silti kaipaan häntä päivittän.

Kipeä suru on nykyään lempeätä muistelemista.

Äiti opasti aina hyvään meitä lapsia. Hänessä oli valtavasti lämpöä ja rakkautta. Se kantaa.

Kiitos Äiti-kulta. <3

Kun joskus varjoon taivaltaa ja loiste lämmin kaikkoaa, niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.

Se lohduttaen lausuu näin: "voi lapsein, katso valoon päin, sen loisteen huomaat ymmärtäin; käy hohde siivin myötä tuulen.

Kai joskus tuntuu, elo tää jää aivan ilman sävelmää. Sä etsi jälleen soinnut nää; ne, lapsein, löytävän sun luulen."

Niin kaukaa takaa tähtien mua ohjaa ääni lämpöinen; kai äidin silmät aina valvoo lastaan.

Kun maailmalla samoaa, sua kenties joku rakastaa. Pois lähdet, tyhjyys palajaa, on rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen, en sua mä nää, mut säilyvää on rakkaus tää, se sieluun jää.

Pois katoaa yön musta maa, sun muistos saa sen kirkastaa.

Unholaan et jää, et jää, oi äiti milloinkaan.

(Charles Aznavour, Robet Gall, Suom. Tuula Valkama)

Vierailija kirjoitti:

Osa ei ehkä selviäkään, taloudellisesti. Ja henkisesti voi olla hankalaa, jos lähisukulainen on poissa (tuki, turva), sen kanssa jotkut vain elävät sitten jotenkin - ei tietoa miten. Ellei ole muuta mikä on tuki ja turva.

Oikeassa olet.

Pyyteetöntä rakkautta ei saa muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni vihaavat minua.  Olen kuitenkin tarjonnut heille elämän joka voisi olla paljon huonompikin. Mistä tuo tyytymättömyys kumpuaa?

Tulipa tällainen ajatus mieleen.

Tässä keskustelussa ihmiset kertovat koskettavasti oman äitinsä menettämiseen liittyvistä kokemuksista ja surusta. Sinä tulet tänne miettimää. itkevätkö lapsesi sinun perääsi kun olet kuollut? Pohdippas itse onko käytöksesi muissakaan tilanteissa muita aidosti huomioon ottavaa vai mietitkö ensisijaisesti itseäsi?

Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ensin ajattelevat itseään ja sitten vasta muita, näin ainakin pitäisi olla ja niin teet sinäkin.  Ei kai kukaan aseta toisia itsensä edelle, sellaista en minä ole huomannut paitsi jos on joku vammaisuus että on ylikiltti toisille esim. downin-sairaus.  -Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa ei ehkä selviäkään, taloudellisesti. Ja henkisesti voi olla hankalaa, jos lähisukulainen on poissa (tuki, turva), sen kanssa jotkut vain elävät sitten jotenkin - ei tietoa miten. Ellei ole muuta mikä on tuki ja turva.

Oikeassa olet.

Pyyteetöntä rakkautta ei saa muualta.

Kuinka pitkälle "pyyteetöntä rakkautta" pitää antaa lapsilleen jos on iäkäs eikä jaksa? Palkkioksi lapset muuttuu ilkeiksi, hankaloittavat tahallisesti vanhempansa elämää, tekevät kiusaa, käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista ja puhutaan järkyttäviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni vihaavat minua.  Olen kuitenkin tarjonnut heille elämän joka voisi olla paljon huonompikin. Mistä tuo tyytymättömyys kumpuaa?

Tulipa tällainen ajatus mieleen.

Tässä keskustelussa ihmiset kertovat koskettavasti oman äitinsä menettämiseen liittyvistä kokemuksista ja surusta. Sinä tulet tänne miettimää. itkevätkö lapsesi sinun perääsi kun olet kuollut? Pohdippas itse onko käytöksesi muissakaan tilanteissa muita aidosti huomioon ottavaa vai mietitkö ensisijaisesti itseäsi?

Lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ensin ajattelevat itseään ja sitten vasta muita, näin ainakin pitäisi olla ja niin teet sinäkin.  Ei kai kukaan aseta toisia itsensä edelle, sellaista en minä ole huomannut paitsi jos on joku vammaisuus että on ylikiltti toisille esim. downin-sairaus.  -Eri

Anoppi ei pidä lapsestaan ja tämän puolisosta ja tämä heijastuu ja jatkuu lapsenlapsiin mustamaalaamalla kaikkea minkä tietää olevan lasten vanhemmille tärkeitä asioita.

Isoäiti ei siis tue lasten vanhempia vaan on kaikessa vastaan. Mitä näistä lapsista kasvaa, vanhempiensa vihaajiako?

Silloin kun minun äiti kuoli, sain tietää siitä vasta 12 päivän päästä. Joku nainen soitti ja kysyi nimeäni  ja sanoi äitini on kuollut. Sanoi että kuoli 12 päivää sitten. 

Olin vaan että ahah ahah. No en ollut läheinen äitini kanssa. En nähnhyt sitä vuosiin. Se hylkäsi minut lastenkotiin jo nuorena niin emme olleet läheisiä.

Alle 10.vuotiaana menetin äidin nopeasti ja yllättäen. Erilllaisia aikoja on ollut yli 40 vuotta. Ymmärryksestä toiseen puoleen jossa aika lailla sekaisin kuoleman edessä.

Työtön 47 kirjoitti:

Silloin kun minun äiti kuoli, sain tietää siitä vasta 12 päivän päästä. Joku nainen soitti ja kysyi nimeäni  ja sanoi äitini on kuollut. Sanoi että kuoli 12 päivää sitten. 

Olin vaan että ahah ahah. No en ollut läheinen äitini kanssa. En nähnhyt sitä vuosiin. Se hylkäsi minut lastenkotiin jo nuorena niin emme olleet läheisiä.

En ole hylännyt lastani minnekään mutta saan kylmää kohtelua ja monta vuotta oltu näkemättä ja puhumatta. Hän on puuttunut käsittämättömästi muille merkityksemättömiin asioihin välillämme. Kuin joku olisi välikätenä puhunut pahaa minusta ja liioitellut asioita. Mistä tämä voisi johtua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni vihaavat minua.  Olen kuitenkin tarjonnut heille elämän joka voisi olla paljon huonompikin. Mistä tuo tyytymättömyys kumpuaa?

Tulipa tällainen ajatus mieleen.

Tässä keskustelussa ihmiset kertovat koskettavasti oman äitinsä menettämiseen liittyvistä kokemuksista ja surusta. Sinä tulet tänne miettimää. itkevätkö lapsesi sinun perääsi kun olet kuollut? Pohdippas itse onko käytöksesi muissakaan tilanteissa muita aidosti huomioon ottavaa vai mietitkö ensisijaisesti itseäsi?

Sinä et näytä ainakaan ottavan toisia huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Nyt soitat ystäville ja pyydät kylään ja pitäkää pitkä juttu tuokio, se että saa kertoa jollekin toiselle miltä tuntuu helpottaa oloa.

Juttutuokio on yhdyssana. Opettele myös pilkkusäännöt.

Joka päivä on rakas äitini mielessä.  Kuoli 92 , mutta aika ei oe parantanut haavoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt soitat ystäville ja pyydät kylään ja pitäkää pitkä juttu tuokio, se että saa kertoa jollekin toiselle miltä tuntuu helpottaa oloa.

Juttutuokio on yhdyssana. Opettele myös pilkkusäännöt.

Lopeta hölmöily,  kielten maisteri .

Äiti oli tärkeä mutta jostain syystä en kauheasti sure. Tulee tietty hetkiä jolloin asiaa taas ajattelee. 3 vuotta tulee täyteen.

Äidin kuolemasta pian 20 vuotta. Alku oli outoa ja surua riitti.

Äiti sairasti liki kaksi vuotta, ei päässyt kotiin, koska olisi tarvinnut monta hoitajaa vuorottelemaan. Sairaala ei ollut hääppöinen paikka, huoneessa aina vähintään kaksi potilasta, äiti inhosi sellaista. Kun kuolinilta tuli ja olin matkalla sairaalaan, rukoilin, että äiti pääsisi pois, ei ollut hääppöistä elämää maata vaan sairaalassa. Pidin häntä kädestä kiinni ja silittelin toisella hiuksia ja sanoin, että voit luovuttaa, ei ole mitään hätää ja me selvitään ja kiitin kaikesta huolenpidosta, jota minä ja lapseni olimme saaneet. Siihen hän kuoli, se oli kummallinen hetki.

Olen realisti, kun aika on, niin aika on. Äidistä luopumista ehdin harjoitella sen liki kaksi vuotta kun sairasti.

Sittemmin ovat kuolleet appivanhempani, ex-mieheni ja isäni. Isovanhemmat kuolivat kun olin nuori.

Elämäni pisin ja paras ihmissuhde. Omaan äitiin. Katkesi viime vuonna äidin kuolemaan. Suru on ollut suuri. Joka kerta kun menen äidin mökille suru valtaa. Niin paljon ihania muistoja siellä vietetty yhdessä ja ison suvunkin kanssa. Äidin kädenjälki näkyy puutarhassa ja joka paikassa on hänen käsitöitään. Olen antanut itselleni luvan surra niin paljon kuin surettaa. Tarvitsen tähän yksinoloa, ei kenenkään tarvitse katsella surutyötäni. Tiedän että aika parantaa, isän kuolemasta jokunen vuosi. Mutta tiedän myös että suuret surun tunteet kertovat myös suuresta rakkaudesta. Äidillä sitä riitti, niin minulle kuin sisarellenikin. Sisko asuu ulkomailla eikä käydä surua yhdessä läpi kuin joskus. Tuntuu että hän ei ole niin surullinen kuin itse olen, ehkä etäisyys auttaa tai se että eivät olleet äidin kanssa niin paljon kun maantieteellinen etäisyys.

Aika parantaa. Surun kyyneleet kertovat rakkaudesta ja kaipuusta. Ikävän ei tarvitse koskaan lakatakaan. Taivaassa tavataan, oli äidillä tapana sanoa. Näin uskon.

En varmaan ole selvinnyt vieläkään vaikka kohta kolme vuotta mennyt. 

Olen alkanut ajattelemaan asioita eri tavoin nytten kun ei ole äitiä turvana ja tukena.

äitini elää vielä, täyttää 90. Mutta olen menettänyt isäni ja 4 sisarustani. Tiedän mitä suru on, mutta kaikista selviää ajan kanssa. Paljon on auttanut mieheni ja lapseni sekä kaksi ihanaa lapsenlasta. Sisarukseni kuolivat kaikki alle 60 vuotiaina. Kaksi viimeistä menivät vuoden välein. 

Surulle ei voi mitään, sen on vaan annettava tulla ja sen läpi on elettävä. Mulla on jo molemmat vanhemmat kuolleet, toinen meni vallan liian aikaisin ja paljon olisi ollut vielä puhuttavaa ja nähtävää yhdessä. Jokaisella on kuitenkin aikansa ja maallinen elämä päättyy kun sen pitää päättyä. Toivottavasti uskot että kuolema ei ole lopullinen vaan senkin jälkeen jatkamme henkisellä tasolla. Jos et usko tuonpuoleiseen, silloin muistojen on kannettava sinua eteenpäin. Anna itsellesi aikaa ja mahdollisuus surra rauhassa. Jutelkaa toisten surevien kanssa äidistä ja jakakaa muistoja. Katsele valokuvia ja anna kyynelten tulla. Aika helpottaa asiaa.