Lue keskustelun säännöt.
Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?
15.08.2022 |
Olen keski- ikäinen ja perheellinen, mutta se surun tunne on ihan kauhea. Tuntuu että mikään ei enää ole ennallaan.
Kommentit (80)
Olin 22-vuotias kun äiti kuoli syöpään. En ymmärtänyt kuinka huono ja toivoton tilanne oli, eikä me ehditty puhua asioista tai hyvästellä. Tämä varmaan pitkitti suruprosessia. Kului viisi vuotta ennen kuin sain puhuttua aiheesta ääneen kenellekään.
Nyt kuolemasta on aikaa toistakymmentä vuotta. Aika muuttaa sitä surua. En ajattele äitiä joka päivä, välillä hän on enemmän mielessä ja joskus ikävä yltyy sellaiseksi että tuntuu pahalta. Pitkään olin aina soittaa hänelle, kun jotain hienoa tai hauskaa tapahtui. Edelleen ajattelen usein, että minullakin kuuluisi vielä olla äiti, tuntuu haikealta nähdä ikäisiäni tyttäriä äiteineen yhdessä jossain. Omia lapsia ei ole, en halua jättää ketään tällä lailla jälkeeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapseni vihaavat minua. Olen kuitenkin tarjonnut heille elämän joka voisi olla paljon huonompikin. Mistä tuo tyytymättömyys kumpuaa?
Tulipa tällainen ajatus mieleen.
Tässä keskustelussa ihmiset kertovat koskettavasti oman äitinsä menettämiseen liittyvistä kokemuksista ja surusta. Sinä tulet tänne miettimää. itkevätkö lapsesi sinun perääsi kun olet kuollut? Pohdippas itse onko käytöksesi muissakaan tilanteissa muita aidosti huomioon ottavaa vai mietitkö ensisijaisesti itseäsi?
Olet kai tarjonnut huonomman elämän itse kuin hän jota kemmentoit. Huomasin.
Minun äitini oli ihana kotiäiti. Sain häneltä hyvän mallin ja molemmilta vanhemmiltani erikoisen elämän.
Oma äitini ei vielä ole kuollut, mutta jos hän menehtyy ennen minua, niin selviäminen siitä veisi aika paljon aikaa, mutta se olisi mahdollista, ottaen huomioon suhteemme laadun (persoonat ja asenteet ovat vaikuttaneet suhteeseemme välillä negatiivisesti).
"Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän sen menettäminen satuttaa"
War. War never changes.
Olen selvinnyt todella hyvin. Hoidin äitiäni hänen viimeiset viisi vuottaan, ja olen nyt yksinomaan helpottunut, kun raskas hoitovastuu on ohi. Aika aikaansa kutakin. Lopultakin pystyn itse elämään niin että ei koko aikaa tarvitse huomioida sairasta vanhusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyse ei ole riippuvuudesta vaan rakkaan ihmisen pois menosta mutta näemmä toi puhuttomuuden kulttuur edelleen niin läsnä useassa perheessä että tunne kylmyä kun tääl sanot noi jo ennakkoon. Mä sanon jo nyt että et tiedä surusta mitään tai tulevasta menetyksestä
Äitini kuolemasta selvisin helposti, koska hän ei ollut äiti sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli psykopaatti ja minut onneksi oli lopulta huostaanotettu häneltä. Pomppasin iloisena ylös kun sain puhelinsoiton häenn kuolemastaan. Se oli ihana helpotus!
Isän kuolema on ollut elämäni kauhein asia. Elämä muuttui perustavanlaatuisesti kun läheisin ihmiseni ja ainoa perheenjäseneni kuoli.
En ole toipunut. Toivon vain, että aika helpottaa. Isäni oli maailman kiltein, hyväsydämisin ja rakkain ihminen mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen sopeutuu, mutta arvet ja valtavan ikävän se on jättänyt. Olin 14-vuotias, kun äitini kuoli. Olisin tarvinnut häntä vielä niin arjessa kuin muussakin. Varsinkaan kun toisesta vanhemmasta ei ollut vastuuta kantamaan. Valmistumiset, omien lasten syntymät, naimisiin meno jne. Paljon, paljon haikeita tilanteita. Sinänsä olen elämässäni pärjännyt ilman äitiä, mutta mitä vanhemmaksi tulee, sen selvemmin huomaa miten pitkän ajan on ilman äitiä elänyt. Uskon ja toivon, että joskus vielä kohdataan.
Isäni kuoli juuri ennen pandemiaa, äiti 7 kk myöhemmin eli samana vuonna menetin molemmat. Surun vuosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini kuoli puoli vuotta sitten ja suru on läsnä joka ikinen päivä. 😢
En taida koskaan päästä kokonaan yli tästä surusta. Joka päivä kaipaan ja suren.
Ikävä on valtava ja uskon siihen, että näemme vielä joskus tuolla jossain.
Toivon voimia meille kaikille, yritetään jaksaa kaikesta huolimatta.Voi nyyh. Tuo on ihan normaali järjestys elämässä.
Kuka tahansa normaali aikuinen pärjää hyvin ilman äitiä.
Toivotaan että koet surua niin tiedät sitten mitä se on ,taidat olla tunteeton psykopaatti.
Kiitos aloituksesta. Omani kuoli pari kk sitten.
Olen muuttunut ihminen. Suru on syvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 15-vuotias kun äitini löytyi kuolleena kotoaan. Ennen kuin uutista edes kerrottiin minulle mitenkään virallisesti, tiesin että niin on käynyt. Hän ei ollut yli viikkoon vastannut puhelimeensa, ja kun viimeisenä tet-päivänä työhuoneen kaapin lokerossa odotti puhelimessa viesti "tule suoraan kotiin", asia varmistui päässäni.
Olin aivan valtavan helpottunut. Äidilläni oli pahoja mielenterveysongelmia jotka ajoivat hänet alkoholismiin, lääkkeidensä väärinkäyttöön ja lukuisiin itsemurhayrityksiin. Hänen kanssaan oli loppuaikoina mahdotonta keskustella sillä kaikki meni isäni haukkumiseksi (syystä, mutta en minä niitä katkeruuksia jaksanut kanniskella), ja minuakin oli mukava piikittää siinä välissä. Hän voi hirveän huonosti ja myös terveys oli nuorehkolla ihmisellä aivan katastrofaalinen. Tunsin vain keveyttä - hänen puolestaan mutta myös itsekkäästi. Koin siitä syyllisyyttä sillä lapsen kuuluisi surra, mutta minä surin lähinnä hänen elämäänsä ja isoäitini surua, en poistumista.
Sen jälkeen olen jättänyt asian kokonaan käsittelemättä, eli en tiedä miten olen "selvinnyt". On niin paljon kaikkea muutakin käsittelemätöntä että sekopäähän minä olen.
Osanottoni kaikille menetyksen kokeneille, ap toivon ja uskon että suru vielä jonain päivänä hellittää vaikka kaipaus ei ehkä ikinä. (Huomasin että ketju on vanha mutta sama ajatus silti)
Mikään ei tietenkään ole ennallaan. Läheisen ihmisen kuolemasta ensimmäinen vuosi on pahin. Sitten pikkuhiljaa arki palaa ennalleen ja suru väistyy sivummalle. Minulla valokuvat auttoivat. Muistelin äitiäni katselemalla tosi paljon valokuvia. Ne toivat mieleen kaikenlaisia mukavia tilanteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun isä kuoli jo 22 vuotta sitten kun olin 14v. Olen nuorin lapsi ja äitini on jo yli 70. Pelkään kokoajan sitä päivää kun hän on pois. Miehen ja lapsen lisäksi minulla ei ole muita kuin hän. Pelkään jo valmiiksi ja itken. Sitten ei enää kukaan kysele miten voin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.
Se oli myös minulle sen hetkisen elämäni vaikein paikka.
Ennalta mietin virretkin, muttei tarvittaessa jaksanut edes niitä kaivaa esiin.
En tiedä opinko mitään, vai kuluttiko loputkin voimani.
Onnellisia ovat he jotka eivät yksin kulje.T. Ainut lapsi
Niin olin minäkin ainut lapsi, mutta en koskaan ollut läheinen äitini kanssa, niin eipä tuo kuolema minua niin surettanut.
Itse olen siitä onnellisessa asemassa, että tulen olemaan helpottunut kun siitä naisesta lähtee henki. Ei ole ollut milläänlailla hyvä äiti.
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei tietenkään ole ennallaan. Läheisen ihmisen kuolemasta ensimmäinen vuosi on pahin. Sitten pikkuhiljaa arki palaa ennalleen ja suru väistyy sivummalle. Minulla valokuvat auttoivat. Muistelin äitiäni katselemalla tosi paljon valokuvia. Ne toivat mieleen kaikenlaisia mukavia tilanteita.
Olen usein kuullut että ensimmäinen vuosi on pahin, mutta ainakaan meillä ei mennyt niin. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet meni jonkinlaisella tulevaisuudenuskolla ja optimistisuudella. Se varsinainen ikävä alkoi oikeastaan vasta vuoden tai kahden jälkeen, kun oli kulunut jonkin verran aikaa.
Vanhana ja sairaana kuoli, oli aikalähteä. Mutta välillä on ikävä. Ajattelen, että ikävä on normaali tunne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei tietenkään ole ennallaan. Läheisen ihmisen kuolemasta ensimmäinen vuosi on pahin. Sitten pikkuhiljaa arki palaa ennalleen ja suru väistyy sivummalle. Minulla valokuvat auttoivat. Muistelin äitiäni katselemalla tosi paljon valokuvia. Ne toivat mieleen kaikenlaisia mukavia tilanteita.
Olen usein kuullut että ensimmäinen vuosi on pahin, mutta ainakaan meillä ei mennyt niin. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet meni jonkinlaisella tulevaisuudenuskolla ja optimistisuudella. Se varsinainen ikävä alkoi oikeastaan vasta vuoden tai kahden jälkeen, kun oli kulunut jonkin verran aikaa.
Sama. Eka vuosi meni hyvin. Itselle koitti vapaus ja sitä oli pikemminkin onnellinen, että toinen pääsi pois. Vasta 10 kuukauden jälkeen tuli ikävä. Muistan vieläkin sen tilanteen: poikani pääsi opiskelemaan ja hän olisi ollut eka ihminen, jolle olisin soittanut.
t. Tuo edellinen, jonka äiti kuoli vanhana ja sairaana
Ja sinä olet virheetön arvostelemaan toisia...