Nyt on muotia omien rajojen vetäminen. Mietin, meneekö se välillä itsekkyyden puolelle?

Rajoilla tarkoitetaan myös sitä että toista ei saa työntyä auttamaan väkisin ja niin että autettava jää omituiseen kiitollisuudenvelkaan tai annetusta avusta ei autettava saa ollenkaan päättää.

Aika ääripään esimerkkejä. Ei kukaan tuntemani rajansa vetävä ihminen ole empatiakyvytön, eli jätä läheisiään pulaan tilanteessa jossa he oikeasti tarvivat apua.

Aikuista lastani ja hänen puolisoaan olen valmis auttamaan niin pitkälle kuin omat voimavarat suinkin riittävät. Ja pitkälle menisin myös veljeni perheen puolesta. Sanonta "Laita happinaamari ensin omille kasvoillesi ennen kuin autat vierustoveria" pitää kuitenkin tässäkin paikkansa. Ellen huolehdi omasta jaksamisestani, en jaksa auttaa myöskään heitä.

No, ei sitä rajaa omaan lapseen voi vetää tietenkään, jos hän on alaikäinen.

Höpö höpö. En minä toisaalta muilta apua haluakaan. Moni huono-osainen on vaan lusmu ja laiska, jota jo autan vaikken tahtoisi (verot).

Minä autan vain eläimiä, ihmisillä ei Suomessa ole mitään sellaista hätää, mitä eivät olisi omilla ratkaisuillaan itselleen tehneet. Poislukien vammaiset, mutta heitä jo auttaa moni taho.

Terveitä rajoja on vaikea oivaltaa, jos niiden kanssa ei tee myös niin sanotusti virheitä molempiin suuntiin. Niin tapahtuu oppimista. Suuri osa ihmisistä käyttäytyy rajattomasti ja sitten kun lähdetään opettelemaan, ollaan jonkun aikaa siellä toisessa laidassa. On hyvin eri asia joustaa rajoistaan sitten kun on oppinut, mitä tarkoittaa että ohjaan itse jaksamistani ja valitsen toimintatapani, kuin että olen pakotettu ja minulta vaaditaan koko ajan, eikä minulla ole siihen sananvaltaa. Eikä ole ymmärrystä miten itse jaksan ja mitä tarvitsisin. Terveet rajat tuntuvat joskus myös itsekkäiltä siksi, että niin moni käyttäytyy itseään laiminlyöden ja pitäen sitä toimintatapaa itsestäänselvästi oikeana normina.

Epäterve itsekkyys on sitten oma aiheensa, joka liittyy muuhunkin kuin rajoihin.

Jos läheinen on oikeasti avun tarpeessa, saattaa kuvio usein olla se, että siellä on yksi rajaton uhrautuja, jonka takia muut saavat pysyä laiskuudessaan ja itsekkyydessään. Jos tämä yksi rajaton uhrautuja alkaisi vetää rajansa terveesti, voisivat muutkin herätä itsekkyydestään ja tilanne alkaisi tulla parempaan tasapainoon.

Vierailija kirjoitti:

Terveitä rajoja on vaikea oivaltaa, jos niiden kanssa ei tee myös niin sanotusti virheitä molempiin suuntiin. Niin tapahtuu oppimista. Suuri osa ihmisistä käyttäytyy rajattomasti ja sitten kun lähdetään opettelemaan, ollaan jonkun aikaa siellä toisessa laidassa. On hyvin eri asia joustaa rajoistaan sitten kun on oppinut, mitä tarkoittaa että ohjaan itse jaksamistani ja valitsen toimintatapani, kuin että olen pakotettu ja minulta vaaditaan koko ajan, eikä minulla ole siihen sananvaltaa. Eikä ole ymmärrystä miten itse jaksan ja mitä tarvitsisin. Terveet rajat tuntuvat joskus myös itsekkäiltä siksi, että niin moni käyttäytyy itseään laiminlyöden ja pitäen sitä toimintatapaa itsestäänselvästi oikeana normina.

Epäterve itsekkyys on sitten oma aiheensa, joka liittyy muuhunkin kuin rajoihin.

Jos läheinen on oikeasti avun tarpeessa, saattaa kuvio usein olla se, että siellä on yksi rajaton uhrautuja, jonka takia muut saavat pysyä laiskuudessaan ja itsekkyydessään. Jos tämä yksi rajaton uhrautuja alkaisi vetää rajansa terveesti, voisivat muutkin herätä itsekkyydestään ja tilanne alkaisi tulla parempaan tasapainoon.

Olen samaa mieltä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

No, ei sitä rajaa omaan lapseen voi vetää tietenkään, jos hän on alaikäinen.

Kyllähän monet vetää. Ulkoistetaan ongelmat jollekin asiantuntijalle. Eihän monet pidä lapsistaan huolta.

Aloitus on ihan hyvä, vastaukset sen verran hankalia, että ei ihme, että näiden rajojen löytyminen vie myös sotealan ammattilaisilta aikaa ja edellyttää kokemusta.

Omasta mielestäni nämä rajat saavat nykyään paljon huomiota. Täytyy yrittää ymmärtää, että vastareaktiona edellisten sukupolvien arvoille (uhrautuminen, vaatimattomuus yms.), jotka nuoremmillekin on kulttuurin mukana annettu eteenpäin, liiotellaan helposti ensin toiseen suuntaan, ennenkuin tasapaino löytyy. Malttia. Liika joustaminen ja nieleskely tilanteissa (esimerkiksi juhlat, joissa joku sukulainen ahmii kakun, eikä muut saa suutaan auki puolustautuakseen) johtaa patoutuessaan usein toisenlaisiin ylilyönteihin. On hyvä oppia sanomaan, mikä mättää, mutta usein on vaikea ymmärtää tai sanoittaa itsekään sitä syytä. Näitä syitä ja yhteyksiä omiin tunteisiin yritetään terapioissa löytää.

Muiden ihmisten auttaminen muuten auttaa masennukseen. Siitä tuli tutkimus joku aika sitten. Todennäköisemmin toipuu masennuksesta kun auttaa muita. Tätähän moni masentunut tekeekin. Joskus voisi miettiä, että jospa se suvun joka paikan höylä koittaakin tiedostamattaan hoitaa masennustaan olemalla kaikessa mukana. Minulla ainakin tipahti auttamisen tarve nolliin kun toivuin masennuksesta, joten olen taipuvainen uskomaan että tutkimuksessa olisi hieman perääkin.

Vierailija kirjoitti:

No jossain määrin joo. Mun mielestä ihmiset on hyvin itsekkäitä nykyään, ehkä se saattaa johtua osaksi siitäkin, ettei uskalleta asettaa rajoja toisille ihmisille varhaisessa vaiheessa ja jossain vaiheessa menee ns kuppi nurin, jolloin rajat asetetaan liian tiukoiksi.

Itse olen ratkaissut asian niin, että voin auttaa mutta mikään likasanko en suostu olemaan. Eli ekassa tapauksessa autan, mutta teen heti selväksi, että odotan vastapuolelta myös minun kunnioitusta ja ystävällisyyttä, mikäli toinen yrittää kohdella huonosti. Eli ei mitään orjuutusta eikä pahan olon purkua minuun.

Oman lapsen kanssa asetan rajan myös siihen, että minua on kohdeltava hyvin, eikä saa vihaisenakaan haukkua eikä käyttää väkivaltaa. Yritän parhaani mukaan olla tukena vaikeassa tunteessa, mutta en siedä epäkunnioitusta. Siinä mielessä olen aika tiukka.

Tämä. On hyvä asia että ihmiset osaa asettaa rajoja omien voimavarojensa mukaan. Mutta kyllä se itsekkääksi jossain vaiheessa muuttuu jossain määrin.

Esim harrastuksissa osa vanhemmista ei suostu enää talkoisiin tms, mitkä hyödyttää kaikkia. Muut tehkööt. Samoin töissä joku haluaa aina joustoa, muttei itse jousta ikinä. Ja ihan elämässä joku on koko ajan vailla apua, muttei itse auta koskaan.

Ja aina on ollut näitä ihmisiä, mutta nyt suurin osa tuntuu olevan tällaisia.

Itse autan ihmisiä työkseni, en halua ystävyyksiä joissa ollaan koko ajan vailla jotain palveluksia. Olisiko teillä antaa lapsille vanhat urheilukamat, ottaisitteko lapsen yökylään, kutsuisitteko mökille, voi kun ei tarjottu ruokaa... Tälläisiä mouruajia on paljon ja siitä tulee oudot hyväksikäyttövibat ystävyyteen. Mun mielestä mukavan yhdessäolon ja henkisen tuen pitäisi pääsääntöisesti riittää. Hätätilanteet poislukien.

Toki on niitäkin joille tuntuu olevan ylivoimaista tulla tapaamiseen ja pitää yhteyttä, silti haluavat roikkua ystävinä. Kyllä ystävyys pientä ponnistelua vaatii yhteydenpidon suhteen.

Kuka minusta sitten huolehtii, jos kulutan voimavarani muiden hoitamiseen?

Lasteni puolesta teen mitä vaan, samoin puolisoni.

Mutta aikoinaan olen katkonut välejä, kun en vaan jaksanut. Toiselle olin pelkkä astia, johon hän kaatoi oman pahan olonsa. Tämä paha olo oli usein henkilön omien typerien päätösten aiheuttamaa. Toinen oli masentunut. En vaan jaksanut. Kumpaakaan ei ikinä kiinnostanut mitä minulle kuuluu. Tuli hyväksikäytetty olo.

Mielestäni Ihmisen pitää kyetä ottamaan lähimmäisensä huomioon ja jättämään omat mahdolliset negatiiviset tunnehuiput syrjään. Voit olla ihan mitä mieltä tahansa lähimmäisistäsi, mutta pitää osata auttaa.

Ootko koskaan pysähtynyt miettimään miksi olet täällä? Maailma olisi parempi paikka jos useampi voisi paremmin. Ei ole itseltä pois jos tekee jotain muiden hyväksi.

Muiden huomioiminen vaikuttaa loppujen lopuksi myös omaan hyvinvointisi, vaikka se ei aluksi tuntuisikaan siltä ja haluaisit vain kostaa asioita ja antaa takaisin samalla mitalla. Oma pahaa oloa ei saa koskaan purettua sillä tavalla.

Jos vaikka olet kateellinen jollekin, voi miettiä miten itse voisi hankkia itsellesi jotain mistä pidät. Tai jos olet katkera jostain sanomisista tai tekemisistä, niin mene eteenpäin ja katso tulevaan, tee itse itsellesi hyvä elämä. Kun itse voi paremmin, voi myös olla tasapainossa ja antelias muita kohtaan.

Miten olis omien rajojen laajentaminen? Ei jäädä jurramaan siihen tässä menee rahani ja heippa, vaan laajennetaan omaa elinpiiriä ja kaverikuntaa, jolloin ikävälle ihmissuhteille jää vähemmän tilaa ja saat voimaa muualta.

Vetikö hyväksikäytettäväsi rajat ja nyt sua harmittaa, kun ei ole enää ilmaista piikaa?

Lapsistaan on vanhemmalla velvollisuus huolehtia, muita autetaan vapaaehtoisesti omien voimavarojen mukaan.

Jos läheisiään, vaikka nyt omaa lastaan tai masentunutta puolisoaan joutuu tukemaan jatkuvasti, on hyvä löytää ja laittaa rajoja. Huolehtia siitä, että on myös murheista vapaata omaa aikaa jolloin tekee jotain vain itseään miellyttääkseen ja lataa akkujaan. Muuten muiden ongelmat voivat viedä kokonaan mukaansa mustaan aukkoon.

Vaati aikamoisen suuren elämänkriisin, ennen kuin tajusin, että minun pitää olla itsekäs ja auttaa itseäni ensin. Vuosia kilttityttösyndroomassa, aina valmiina auttamaan läheisiä ja vaikeuksia sanoa ei, kun joku ylittää rajoja. Kun itse oli aivan sökönä, ketään ei kiinnostanut minun vointini tai miten minua voisi auttaa, lähinnä pahastuttiin jos sanoin, että tällä hetkellä voimavarani eivät riitä mihinkään ylimääräiseen (en mm. nukkunut kunnolla moneen kuukauteen ja sain jatkuvia traumatakaumia). Enkä tarkoita että kenenkään tarvitsisi olla terapeuttini, olin kyllä ammattiavun piirissä samalla. Mutta aukaisi tosiaan silmät sille, että ei kannata mistään velvollisuudentunnosta uhrautua toisten vuoksi. Saatan nykyään auttaa läheisiä, jos heillä on avuntarvetta, mutta en ole enää mikään kynnysmatto. Samoin priorisoin oman perheen kanssa käytettävän ajan kaiken muun hapatuksen yli, kuihtukoon sellaiset verkostosuhteet sitten jos ovat kuihtuakseen, ovat hyvin pinnallisia muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Rajoilla tarkoitetaan myös sitä että toista ei saa työntyä auttamaan väkisin ja niin että autettava jää omituiseen kiitollisuudenvelkaan tai annetusta avusta ei autettava saa ollenkaan päättää.

No sehän on selvä asia.