En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Millainen lapsuus teillä on ollut, joilla kaikki parisuhteet tuollaisia, munankuorilla kävelemistä ja vanhemman mielialojen vahtaamista?

Kiitos kun kysyit, se auttoi minua oivaltamaan. Oli juuri noin, piti jatkuvasti olla tuntosarvet ylhäällä ja aistia äidin mielialoja ja kävellä munankuorilla. Tämä oivallus on nyt minulle ihan ratkaiseva, se selittää, miksi jonkun toisen aikuisen henkilön pelkkä läsnäolo kotona, vaikka eri huoneessakin, vie kaikki energiani. En vain kykene rentoutumaan ja keskittymään rauhassa ns omiin energioihini, vaan ne omat energiani ovat koko ajan ns töissä, huomioimassa ja havainnoimassa sitä toista henkilöä.

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain se

Tämä!

Olen juuri tällainen introvertti liikaa muita aistiva nainen, se ei ole mieheni vika, olen kasvanut sellaiseksi lapsesta lähtien.

Olen aina viihtynyt yksin, mutta menin naimisiin, kun tapasin miehen, jonka kanssa oli vahvaa gyysistä läheisyyttä ja seksiä. Se kompensoi elämänlaadun heikentymistä.

Nyt on tullut ongelmia ja valmistelen eroa, kun mies on lopettanut seksin kokonaan. Hän on ottanut pois sen ainoan asian, joka mahdollisti yhteiselomme minun kannaltani. On vain jäljellä kämppis, joka vie elinvoimani.

Keskittymishäiriö. Luovuus herää vasta kun on omassa rauhassa eikä kukaan sotke omia systeemeitä. Aina kun talo tyhjenee saan 4444 asiaa aikaan. Muuten pelkkää kaaoksen hallintaa ja risteilyä huoneesta toiseen ilman näkyvää hyötyä

Mulla on se, että haluan tehdä omia juttujani rauhassa. Vaikkei mies mua sen kummemmin häiritse, en tykkää siitä, että hän "pyörii" siinä, tai kyselee mitä teen, tai kommentoi jotain, kun haluaisin vain olla hiljaa. Arvostelu ja neuvominen on pahinta, mitä mies voi tehdä, kun puuhailen. Toivoisin, että hän tekisi jotain, joka ei keskeytyisi, eikä olisi missään tapauksessa fyysisesti tielläni. Kai vain kaipaan sitä, että saan tehdä asioita yksin. Olemme molemmat introvertteja. Sattuneesta syystä mies on ollut viime aikoina tosi paljon kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

Samaa mietin, että kannattaako asua yhdessä. Mutta mies ei halua erillisiä asuntoja. Ap

Sitten vaan mielle sanomaan, että joko ero tai omat asunnot? Olisiko tuossa käynnissä energianvaihto niin, että kun olette yhdessä kotona sinun energiasi virtaa hänelle. Sinulla on huono olla ja hänellä on tavallista parempi olo. Joten hän ei tietenkään halua luopua siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen myös tuollainen. Sinkkuna aktiivinen, energinen, iloinen, aikaansaava. Jolla on siisti koti, joka harrastaa ja urheilee, tapaa aktiivisesti ystäviä, on hyvässä fyysisessä kunnossa jne. Ja parisuhteessa jokin passivoi minut, imee kaiken energiani, ilo katoaa, harrastukset jää jne. Olen jo 44 ja ollut kolme pitkää suhdetta, yksi niistä nykyinen liitto. Kaikissa on käynyt näin.

 

Tuosta tulee mieleen että opitko lapsena, että lapsuudenperheessä oli tuollainen tunnelma ja kaikkien muiden tarpeet olivat tärkeämpiä kuin omat? Ja sitten jotenkin sen sen saman tuo kaikkiin ihmissuhteisiin? Vaikka voihan se muutenkin olla niin että jotkut vain kukoistavat yksin ollessaan. Ja ehkä on olemassa joku, jonka kanssa on niin samat energiat että hän ei häiritse tai sitten sellaista ei ole olemassakaan.

Rusinat pullasta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tiesin jo hyvissä ajoin, etten halua asua kenenkään kanssa, mutta haluan olla jonkun kanssa.
Löysin samoin ajattelevan miehen.
Olemme nyt seurustelleet parikymmentä vuotta. Talojen väli n. 400metriä.
Hyvin menee, ollaan riidattomia ja onnellisia.

 

Samoin! Olen aikaisemmin ollut avioliitossa ja se kotileikki riitti. Nyt kymmenes vuosi menossa seurustelua uuden kumppanin kanssa ja molemmilla omat kodit. Kotien etäisyys 300 metriä. Viikolla molemmat tekee pääasiassa omia töitään ja juttujaan ja viikonloput ollaan yökylässä toistemme luona.
Ihanaa, rentoa seurustelua ja molemmat hoitaa omat asiansa/kämppänsä. Matkustellaan ja lomaillaan yhdessä, mutta on helppoa myös kutsua omaan kotiin omia ystäviä ja sukulaisia. Toisinaan tehdään yhdessä isompia hommia mm. Ikkunoiden pesut. Ihan huippua, en vaihtaisi tätä mallia pois. Ja ikää on molemmilla jo 5

Kuulostaa hyvältä.

Minäkin halusin omat kodit. Mitä teki mies? Meni ostamaan oman kotinsa eri puolelta Suomea! Hänen työpaikkansa on täällä minun kotini paikkakunnalla, joten hän oleilee jatkuvasti 90% ajasta minun kotonani! Saan tästä välillä holtittomia raivareita, kun kamelin selkä katkeaa minulla, kun hän jumittaa koko ajan kotonani, vaikka asumme erillään ja hänellä on oma koti. Eihän se voi olla minun vastuullani, että hän meni typeränä hankkimaan asunnon väärästä sijainnista, kun siellä sattui olemaan halvempaa. Siinähän myös pitää puolisoa itsestäänselvyytenä, kun kuvittelee ilman muuta voivansa asua ikuisesti vaimon nurkissa, vaikka on sovittu omista asunnoista. Sitten kun pyydän miestä menemään omaan kotiinsa, hän loukkaantuu ja suuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.

Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.

Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.

Minäkin pakenen muiden läsnäoloa nettiin. Siitä seuraa se, että mies on vihainen, kun olen paljon puhelimella. Hän haluaisi minun kaiken huomioni.

Saatko ap myöhäiseksi, jos et aikaiseksi?😅

Vierailija kirjoitti:

51 jatkaa,
niinkuin muutama muukin mainitsi, mies on myös kärkäs kommentoimaan asioita joita teen. Negatiivisesti tietenkin. Hän myöskin häiriköi usein toimintaani. Ihan kuin hänen kaikki pienetkin asiansa olisivat paljon tärkeämpiä kuin minun toimintani. Hän soittelee töihin, tai jos olen esimerkiksi kavereitani tapaamassa, ja jopa soittaa kun olen lasten kanssa katsomassa elokuvaa ja kun sanon että ollaan keskellä leffaa, hän silti selittää tikusta asiaa kun "ei siinä kauaa mene". Ja joudun olemaan lapsilleni/ystävilleni/seuralleni tavallaan tyly, roikkumalla puhelimessa kun pitäisi keskittyä tekemiseemme. Nyt moni meinaa että olenko ihan tossu kun en vain lopeta puhelua mutta ihan oikeasti yritän sitä kaikin keinoin (ilman että vedän luurit korvaan).
Voi siis olla että mies on se läheisriippuvainen kun tavallaan vaatii huomiotani koko ajan.
Niinkuin joku mainitsi, tykkään kovasti kuunnella musiikkia tai podcasteja tehdessäni kotit

 

Sinun miehesi tarvitsee rajojen asettamista. Kun kuuntelet musiikkia tai odcasteja, sinulle ei puhuta, kun olet elokuvissa sinulle ei soiteta jne. Ja jos puhuu/soittaa niin et vastaa. Näytät korvaasi ja laitat luurin kiinni, eli toimeenpanet ne kertomasi rajat.

Vierailija kirjoitti:

Omien havaintojeni perusteella alkaa vaikuttaa siltä, että hyvin suurta osaa naisista ei vaan voi pitää tyytyväisenä. Teen enemmän kuin puolet kaikista kotitöistä, ulkona ja sisällä, kannan rahaa taloon säkkikaupalla, viihdytän vaimonkin lapsia, vaikka eivät ole minun, huolehdin aikatauluista, pidän huolta hygieniastani, käyn salilla ja olen aina ollut hyvässä kunnossa jne. jne. Silti kohtaan vähättelyä ja kaikkea tätä pidetään kuin itsestään selvänä. Vaimo ei luultavasti pidä minua haluttavana, liekö koskaan pitänytkään. Aiemmissakin suhteissa olen ollut kertakäyttötavaraa.

Ja tämän ketjun perusteella pelkkä läsnäolo voi olla kohtalokasta. Muissa ketjuissa poissaolo on ollut se tuhoisa juttu. Ehkä on tullut aika antaa periksi. Rahatkin voisin käyttää itseeni ja omaan poikaani, enkä vaimoon ja sen lapsiin. Luultavasti voisin jopa rahoittaa tämän talon, eikä tarvitsisi edes muuttaa.'

Varmasti jäätävä tunnelma teillä kun erottelet noin tarkkaan ketkä ovat omia lapsia ja ketkä vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Minuun iski tosi kovaa, kun luin Tove Janssonin elämäkertaa tai jotain vastaavaa, ja hän jossain kirjeessa totesi että on nyt päättänyt, että ei tule menemään koskaan naimisiin. Se oli siinä kuvattu jotenkin tosi hyvin - ei nostettu erikseen esille mitään kotitöiden tai lasten sitovuutta tai muuta, mutta oli vaan jotenkin sanottu että siihen päättyisi minun maalaamiseni ja minusta tulisi miehen ympärillä hiipivä palvelija, niin kuin käy kaikille naisille. Hän myös oli surullinen siitä, miten oman äitinsä elämä oli mennyt juuri näin toisen varjona, vaikka ulospäin hänen äidilläänkin oli hienon näköinen ura.

Jotenkin tunnistin niin itseni tuosta. Niin se on, minun pitää nykyään kotirauhan (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) nimissä työntää itseni kaappiin. En elä omaa elämääni, vaan harrastelen omia juttuja niissä pienissä väleissä joissa saan hetken olla oma itseni, eli yksin tai vain lasten kanssa. Se toinen taas menee ja t

 

Lakkaa huomioimasta sitä miestä kun ei hänkään huomioi sinua ja lapsia. Jos hän katoaa yllättäen tai on kutsunut vieraita, niin sinä äja lapset voitte tehdä samoin.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni oli viikonlopun kotona. Tänään hänellä alkoi työputki 14h päivää. Ihana vapaus :D

Hän on puhunut että vaihtaisi työpaikkaa, jossa työvuorot olisivat normi virastoajat. Tuli kylmiä väreitä selkäpiihin.

Odotas kun mies jää eläkkeelle tai työttömäksi, on sitten kotona 24/7.

Tämä on kaikki minusta kuitenkin luonnekysymys. Olen selvästi paitsi introvertti ja sillä lailla erityisherkkä, että pienetkin äänet ja aistiärsykkeet häiritsevät. Lisäksi olen luuktavasti jossain määrin neuroepätyypillinen, kun minulla on taipumus vajota oman pään sisään, mutta juuri se estyy, kun paikalla on muita, mikä aiheuttaa hirveää kuormitusta minulle. En kuuluisi parisuhteeseen yhtään, viihdyn parhaiten yksin. Menin kuitenkin naimisiin voimakkaan seksivietin takia aikoinaan, mutta nyt mies on lopettanut seksin täysin. On vain jäljellä kauhistuttavaa yhteisasumista 24/7, kun mies on työtön ja hänellä on eläkeikä jo parin vuoden päästä, eli pysyvä olosuhdemuutos. En vaan kestä enää. Asunto onnmyynnissä, haluan muuttaa erilleen, mutta asuntomarkkinat ovat sellaiset, ettei se ole mennyt kaupaksi. Olo on kuin tuomittu. Tähän päälle se, että mies ei halua erota. Kai hän sitten saa energiaa, kun minä sitä menetän.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi! Ja kiitos vertaistukiketjusta

Mitä ehdottaisitte ratkaisuksi tilanteessa, jossa ei lasten takia haluaisi erota tai muuten asua erillään? Meillä siis mies on ihana ja osallistuva, ei ole samoja ongelmia mitä joillain kommentoijilla, mutta taidan itse vain olla niin introvertti että olen ihan poikki ja passiivinen jos en saa olla yksin. Rakastan miestä ja lapsia enkä haluaisi rikkoa perhettä vain oman väsymyksen takia, tuohan ero omat ongelmansa vielä päälle. Mitä siis tässä voisi tehdä?

Rahaa kakkosasuntoon tai kesämökkiin ei suoraan ole, mutta voisi se olla muutaman vuoden säästämisellä mahdollista.

 

Mies ja lapset harrastavat jotain ( esim. menevät luistelemaan, rannalle tms.) 1-2 krt viikossa ja sinä saat olla sen ajan kotona. Sinä käyt yksin kävelyllä, kirjastossa tms. esim. 1-2 krt viikossa. Eli sellaisia säännöllisiä oman ajan hetkiä. Tai joka ilta mies puuhaa lasten kanssa puoli tuntia jotain niin että sinä saat olla yksin lukemassa kirjaa tms. 

 

Täällä tuntuu olevan paljon nimenomaan naisia, jotka tarvitsevat paljon omaa rauhaa. Varmaan monta syytä siihen, mutta voisikohan se olla, että vahvasti introvertti ja lievä neuroepätyypillinen mies ei päädy parisuhteeseen alunperinkään? Ehkä heitä on enemmän sinkkuina ja osa syrjäytyy, jos ei ole kykyä pärjätä arjessa. Jopa autistiset naiset osaavat ns maskata paremmin ja pärjäävät sosiaslisestikin, mutta uupuvat helpommin. Yksi työkaverinainen kertoi olevansa diagnosoitu autisti, enkä olisi ikinä sitä hänestä uskonut. Hän vain ei koskaan osallistunut mihinkään ylimääräiseen sosiaaliseen menoon, vaan oli töiden jälkeen yksin kotona palautumassa. Luulen että sellaiset miehet eivät pärjäisi yhteiskunnassa, eivätkä ainakaan saisi parisuhdetta, mikä vaatii mieheltä sekä sosiaalisia kykyjä ja aloitteellisuutta. Siksi on ehkä yleisempää, että pariskunnassa on aktiivinen, tohottava ja menevä mies ja omaa tilaa kaipaava ja puutteesta ahdistunut nainen. 

Kaikille kumppanin tunteita aistiville:

https://www.hs.fi/lifestyle/art-2000011751533.html

Voihan sitä jakaa kotityöt puoliksi, niin että  jokainen vastaa omasta tontistaan ihan siellä kerrostalossakin. 

sua panettaa

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuo sama. Toki väsyisin myös ystävääni, jos hän asuisi meillä. Olen eronnut, luojan kiitos ja asun poikani kanssa. Hän ei kyllä väsytä minua, olemme kai samanlaisia?

Oman pojan kanssa on jotenkin rennompaa. Onko muillakin näin 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihana asua ilman kumppania. Lapset aikuisia. Itse nuori, N43.
TÄtä kuulkaas arvostaa. Kokatakaan ei tarvitse.

Sama täällä! Ihanaa! En edes halua kumppania kun nyt piiiitkästä aikaa olen yksin. Voi olla ja mennä miten huvittaa. Lapset 20v ja 23v ja itse olen sinkku 44 v! Tehkää lapset nuorena, niin sitten on kiva kun on vielä omaa elämää suht nuorena. Kamalaa kun nelikymppiset tekevät lapsia.. Mummoikäinen sitten kun lapset ovat aikuisia. 

Etkö muista, että me yli kolmekymppisiä lapset tehneet ollaan saatu olla ja mennä sitä ennen vuosikausia? Ja siten nautitaan kovasti ajasta, kun voi keskittyä lapsiin.

Silti yksinolo kotona on tarpeellista nytkin, aina välillä. Kun mies on työmatkalla, on lasten kanssa jotenkin kuin lomaa. Silti miestä odottaa myös takaisin.