Hoitoalan opettaja sanoi ettei minusta tulla töissä tykkäämään

Vierailija kirjoitti:

Outoja kommentteja osalla. Kyllä mä mennessäni omaa äitiäni katsomaan haluan, että siellä hoitajat tervehtii ja vaihtaa muutaman sanan äidin voinnista. Hän ei itse enää osaa kertoa, puhuu vain yksittäisiä sanoja. Ja kyllä mä toivoisin, että ne hoitajat myös puhuu mun äidille, joka voi olla ihan hukassa välillä, eikä käy vaan riuhtomaan vaatteita päältä tai revi kädestä ruokapöydän ääreen. Oon kyllä huomannut, että jotkut hoitajat ei koskaan tuu sanomaan mulle mitään, mutta oon ajatellut, että ehkä ne on jotain apulaisia tai siistijöitä. Ei oo ennen tätä ketjua tullut edes mieleen, että ne vois olla hoitohenkilöstöä. Täytyykin kysyä, jos tilanne tulee eteen.

Sekoitat nyt hiljaisuuden ja puhumattomuuden. Harva hiljaiseksi itseään kuvaileva on niin hiljainen ettei puhu mitään. Totta kai hoitoalalla asiakastyössä olevan hiljaisenkin täytyy osata esim. tervehtiä ja ohjata asiakkaita/potilaita.

Mt ongelmia on useilla hoitajilla.

Itse introverttina ja hieman ujonakin koin hoitoalan kuormittavaksi, kun piti koko ajan tsempata ja toimia vähän luontaisen temperamentin vastaisesti. Ei voinut olla ihan niin hiljaa kuin mielelläni olisin. Eli kyllä sillä sosiaalisuudella on merkitystä oman työssä jaksamisen ja viihtymisenkin kannalta.

Kaikki on suhteellista. Mitä se "hiljaisuus" sitten kellekin meinaa? On ymmärrettävää että täysi tuppisuu jolta ei tule sanaa suusta tai hymyäkään kuin äärimmäisessä pakossa, herättää kummastusta hoitoalalla tai muulla ihmiskeskeisellä alalla eikä sinne sovi.

Täällä hiljainen veteraanihoitaja ja minusta on tykätty. Ei kaikkien tarvitse olla suunapäänä. Itseasiassa hiljaiselle ja rauhalliselle hoitajalle avaudutaan enemmän kuin sellaiselle joka suureen ääneen on puhumassa kaikesta. Ei ne potilaat mitään moottoriturpia tarvitse sairasvuoteelle, lempeä kädenpuristus ja läsnäolo riittää. Voisit sanoa opettajalle että sinä et ole hoitotyössä puhumassa vaan ne potilaat ovat pääosassa ja puhumassa.

Ei ollu asiallinen kommentti. Ilmoita se hänelle tai ylemmälle taholle.

Vierailija kirjoitti:

Elä kuuntele tommosia. Ihan huono opettaja. Opettajasi ei sovi hoitoalalle.

Siksi niistä opettajia usein tuleekin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Jatkan vielä tähän omaan viestiini, että minä olin aina lukiossa koulun parhaita oppilaita aineessa kuin aineessa. Siksi tulikin hämmästys, kun ammattikorkeakoulussa en ollutkaan se huippusuoriutuja. Asetin itselleni tavoitteeksi kiitettävän harjoitteluista, mutta todistukseen ei tullut harjoitteluista ainuttakaan kiitettävää, vaikka teoriaopinnot sujuivat kiitettävästi. Syytin itseäni, ihan turhaan, koska se vain ei ollut minulle sopiva ala. Kukaan ei voi olla täydellinen kaikessa. Joku on luonteva ja hyvä ihmisten kohtaamisessa ja arjen tilanteiden ratkomisessa ja jonkun toisen lahjana on analyyttinen ja teoreettinen näkökulma. Itsensä pitäisi pystyä hyväksymään ja ymmärtämään, missä työssä on ne omat lahjakkuudet parhaiten käytössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Ei ole ongelmaa vanhusten kanssa he jopa tykkäävät minusta. Omaisia kyllä jännitän tuntuu että pitää olla hyviä vastauksia ja olla tietäväinen ja aina minulla ei ole vastauksia. Tiesin aina etten halunnut lasten puolelle, aivan turhaa lähihoitajakoulusta minua sinne laitettiin harjoitteluun.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Ei ole ongelmaa vanhusten kanssa he jopa tykkäävät minusta. Omaisia kyllä jännitän tuntuu että pitää olla hyviä vastauksia ja olla tietäväinen ja aina minulla ei ole vastauksia. Tiesin aina etten halunnut lasten puolelle, aivan turhaa lähihoitajakoulusta minua sinne laitettiin harjoitteluun.

Eihän ketään laiteta harjoitteluun enää nykyisin. On kaksi vaihtoehtoa: voit hankkia itse harjoittelupaikan esim. kaso-jaksolle tai sitten otat koulun tarjoaman paikan. Itse hankittu paikka voi olla muuallakin kuin lasten parissa, vaikka on kaso-jakso. Esim. kehitysvammaisten yksiköt, erilaiset päivätoiminnat käy myös kasoon.

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Ei ole ongelmaa vanhusten kanssa he jopa tykkäävät minusta. Omaisia kyllä jännitän tuntuu että pitää olla hyviä vastauksia ja olla tietäväinen ja aina minulla ei ole vastauksia. Tiesin aina etten halunnut lasten puolelle, aivan turhaa lähihoitajakoulusta minua sinne laitettiin harjoitteluun.

Alkoi nyt kiinnostaa, että millaisia numeroita sinä olet työharkkapaikoissa saanut? Kai se numeroarviointi kertoo enemmän sinun pärjäämisestä alan työkentällä kuin jokin opettajan mielipide!

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Ei ole ongelmaa vanhusten kanssa he jopa tykkäävät minusta. Omaisia kyllä jännitän tuntuu että pitää olla hyviä vastauksia ja olla tietäväinen ja aina minulla ei ole vastauksia. Tiesin aina etten halunnut lasten puolelle, aivan turhaa lähihoitajakoulusta minua sinne laitettiin harjoitteluun.

Alkoi nyt kiinnostaa, että millaisia numeroita sinä olet työharkkapaikoissa saanut? Kai se numeroarviointi kertoo enemmän sinun

pärjäämisestä alan työkentällä kuin jokin opettajan mielipide!

Viimeisin harjoittelu oli vanhainkodissa, ohjaaja sanoi 3/5 sama opettaja ehdotti 2/5.

Sain silti 3/5 kun ohjaaja päätti.

Hoitoalan ongelma ei ole hiljaiset, empaattiset henkilöt, vaan ne toiset joilla ihmisyys puuttuu ja vihaavat edellisiä.

Kelatkaa miten sairasta.

Osastonhoitajaksi pitäisi aina valita kivoin tyyppi, nyt se on se vttumaisin kääkkä.

Hävetkää kiusaajahoitajat niin paljon kun osaatte. Ainiin, juuri te ette osaa hävetä.

Sanoisin että en mä sinne ole kavereita tulossa tekemäänkään vaan töitä.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sinä sitten työharjoittelussa huomaat, osaatko jutella asiakkaiden/potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Sen verran täytyy pystyä puhumaan, että toivottaa huomenta ja kertoo, mitä seuraavaksi tapahtuu (esim. tule syömään ruokasaliin tai minä vien sinut nyt aamupalalle) ja kysyy, miten voit. Ja omaisten kanssa tietysti pitää pystyä juttelemaan. Työkavereiden kanssa sen verran, että jaetaan työt ja raportti pidetään suullisesti asiakkaiden olennaisista asioista.

En minä itsekään ole puhelias ja hyvin olen pärjännyt 22 vuotta alalla. Itseään joutuu joskus omassa mielessään käskemään, että keksi nyt jotain juteltavaa, jos vaikka asiakkaat ovat yhdessä pöydän ääressä. Ulkoillessa minulla sujuu jotenkin luontevammin se juttelukin. Teen mielelläni yövuoroja, kun ei tarvitse jutella niin paljon ja saa tehdä omaan tahtiin.

Minulla on ilmeisesti myös kuuloaistin yliherkkyyttä, koska stressi kohoaa, jos on meteliä ympärillä ja menen helposti lukkoon. Silloin voi olla, etten edes vastaa, jos joku kysyy jotakin.

Suosittelen, että tutkailet itseäsi harjoittelussa, miten se puhuminen siellä sujuu ja tuntuuko työ hyvältä. Olen ohjannut kymmeniä opiskelijoita työpaikkaohjaajana ja kyllä ne hiljaisemmatkin voivat löytää oman tapansa tehdä työtä. Ehkä ei mihinkään lasten päiväkotiin kannata suunnata, kun siellä se puhe on niin keskeinen. Eikä mihinkään ryhmien ohjaukseen tietysti. Tällä alalla löytyy myös paljon työpaikkoja, joissa saa olla hiljaa. Yksi minun entinen opiskelija lähetti kortin, että kiitos kun kannustit häntä, hän on nyt valmistunut suuhygienistiksi ja se työ tuntuu sopivan hänelle, kun ei tarvitse juurikaan puhua, riittää kun hoitaa hampaita. Se oli siis puoliksi vitsi. Hoitotyössä on monia puolia.

Hyvä kommentti, että opiskelija huomaa työharjoittelussa itse, osaako hän luontevasti jutella asiakkaiden ja omaisten kanssa. Noin se juuri on. Jos ala tuntuu pahalta ja kokee, että on liian sosiaalista itselle, harjoittelussa sen huomaa eikä siellä koulussa. Muistan kun 90-luvulla tuli muutos opistosta ammattikorkeakouluun. Sen takia ekat työharjoittelut oli vasta toisena opiskeluvuonna. Harjoittelussa huomasin minäkin nopeasti, että ei taida minusta olla alalle. Kävin koulun loppuun, mutta myöhemmin opiskellut yliopistossa uudelle alalle. Omaan vaistoon kannattaa luottaa.

Ei ole ongelmaa vanhusten kanssa he jopa tykkäävät minusta. Omaisia kyllä jännitän tuntuu että pitää olla hyviä vastauksia ja olla tietäväinen ja aina minulla ei ole vastauksia. Tiesin aina etten halunnut lasten puolelle, aivan turhaa lähihoitajakoulusta minua sinne laitettiin harjoitteluun.

Alkoi nyt kiinnostaa, että millaisia numeroita sinä olet työharkkapaikoissa saanut? Kai se numeroarviointi kertoo enemmän sinun pärjäämisestä alan työkentällä kuin jokin opettajan mielipide!

En oo sama, mutta noin se juuri ammatillisessa koulutuksessa menee, että sen harjoittelun numerosta saa tietoa, onnistuuko asiakastyö vai pitääkö vielä kehittyä. Meidän työpaikalla ainakin huonot numerot on harvinaisia, kun on panostettu siihen, että työpaikkaohjaaja opastaa kaikessa, mitä opiskelija kysyy. Meillä on nykyisin jopa opiskelijan perehdytyksen lista, että olisi tasapuolista. Ei enää hylättyjä tule kuin todella harvoin ja silloin siltä opiskelijalta on puuttunut omatoimisuus täysin ja asiakastyö ollut luokattoman heikolla tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Hoitoalan ongelma ei ole hiljaiset, empaattiset henkilöt, vaan ne toiset joilla ihmisyys puuttuu ja vihaavat edellisiä.

Kelatkaa miten sairasta.

Osastonhoitajaksi pitäisi aina valita kivoin tyyppi, nyt se on se vttumaisin kääkkä.

Hävetkää kiusaajahoitajat niin paljon kun osaatte. Ainiin, juuri te ette osaa hävetä.

Tämä on niin totta, meillä osastonhoitaja on kiusaaja. Kellottaa muiden työtahtia, puhuu kaikista pahaa. Puhuu avoimesti kenen täytyy mennä ulos. Kieltää muilta apuvälineet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti tarkoittaa, että sairaanhoitajat ovat kovia työpaikkakiusaajia. Kiusatuksi valikoituu yleensä se hiljaisin.

Opettele lyhyitä ja napakoita takaisinantoja, joilla kiusaamisen saa lopetettua heti alkuunsa, jos siis huomaat töissä joutuvasi kiusauksen kohteeksi.

Työpaikoilla ei ole äitiä eikä opettajaa pitämässä kädestä kiinni ja se kunnioitus pitää ansaita ja osata vaatia sitä arvoistaan kohtelua.

Perus röökimuijahoitsu. Oikein pitää ansaita sinun kunnioituksesi :)

Alalla on kyllä kieltämättä paljon sellaisia, jotka puhuu liikaakin. Toisaalta on lisääntynyt niiden määrä, jotka eivät saa suutaan auki silloinkaan kun työt sitä vaatii. Jätetään raportti antamatta tai laitetaan aina toiset soittamaan omaisille tai fyssarille tai mihin vaan. Pöydällä odottaa ihme lappuja, että soitatko sille tai tuolle. Nakitetaan toiselle jopa hoitoneuvotteluja, jos tietää, että omaiset tulossa mukaan. Ihmisiä ne omaisetkin vaan on. Onko se sitten tämä some-maailma, että on vaikea enää puhua ja hoitaa asioita kasvokkain.

Vierailija kirjoitti:

Alalla on kyllä kieltämättä paljon sellaisia, jotka puhuu liikaakin. Toisaalta on lisääntynyt niiden määrä, jotka eivät saa suutaan auki silloinkaan kun työt sitä vaatii. Jätetään raportti antamatta tai laitetaan aina toiset soittamaan omaisille tai fyssarille tai mihin vaan. Pöydällä odottaa ihme lappuja, että soitatko sille tai tuolle. Nakitetaan toiselle jopa hoitoneuvotteluja, jos tietää, että omaiset tulossa mukaan. Ihmisiä ne omaisetkin vaan on. Onko se sitten tämä some-maailma, että on vaikea enää puhua ja hoitaa asioita kasvokkain.

Etenkin nuorissa hoitajissa riittää näitä ja mistä lie psyykkisistä ongelmista kumpuaa. Edes vaippaa ei saa vaihdettua omaisten läsnäollessa.