Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ystäväni eivät ole halunneet tutustua lapsiini
29.07.2022 |
Onko muilla vastaavaa?
Minulla on 3 lapsetonta ystävää, jotka olen tuntenut 15 vuoden ajan. He ovat yli 30 vuotiaita, yksi on parisuhteessa. 2 heistä haluaisi omia lapsia kyllä, yksi ei halua lainkaan.
Minua on ruvennut vaivaamaan se etteivät he halua tutustua lapsiini. Vanhin on jo 9 vuotias, ja koronavuodet tietysti tekivät vielä enemmän sen ettemme tavanneet juurikaan. Yhden heistä pyysin nuorimmaisen kummiksi (2 vuotias) ajatuksenani oli että jos jotenkin saisin hänet lähentymään minuun ja perheeseeni samalla, mutta ei. Ei hän kysy koskaan mitä lapselle kuuluu, ei tule syntymäpäiville/ muuhun päivänviettoon vaikka kutsun aina joku flunssa tms tekosyy (koska aina voi tulla myös kipeyksien jälkeenkin voisin ne kahvit keittää) ja ei en odota lapselleni mitään lahjoja enkä mitään hoitajaa ihan vaan normaalia yhdessäoloa että lapseni olisi saanut mahdollisuuden tutustua kummitätiinsä.
Toinen ystäväni on hyvin minä keskeinen. Kerran pyysi minua yökylään luokseen, käyn hänen luonaan useamman kerran vuodessa yksin. Ajattelin, että tällä kertaa voisi olla tilaisuus tutustua tyttäreeni ja ehdotin että olisin ottanut hänet mukaani ja oltaisiin tehty jotain muuta kuin lähdetty kiertelemään baareja (se tuntuu hänelle olevan meidän kaveruudessa se mielekkäin osuus) hän huokaili ehdotukselleni sanoen kun haluaisi nukkua yönsä rauhassa, että lapsestani on kyllä häiriöksi. Koitin siinä sanoa että lapsi on jo 6vuotias ja nukkuu kuin tukki ja aivan hiljaa yönsä, mutta juu kävi selväksi ettei lastani haluta mukaan. Hän näkee lapsiani kerran vuodessa, jos silloinkaan, aina tahtoo tapaamiset kahden kesken. Sama jos puhumme puhelimessa ja taustalla kuuluu lasten puheita tai leikkejä, alkaa sama huokailu ettei jaksa kuulla lapsieni ääniä että soita kun et ole niiden kanssa.
Tässä kohden haluan jo kertoa, etteivät lapseni ole mitään erityislapsia eivätkä mitään hemmoteltuja pirkkopettereitä vaan aivan tavallisia ikäisiään lapsia, iloisia, puuhakkaita.
Kolmas ystäväni, joka ei itselleen lapsia ikinä ole toivonut on näistä kolmesta vähääkään se joka on yllättänyt sillä että on kehunut lapsiani ja jopa ruvennut kyselemään heidänkin kuulumisiaan. Joskus oli hänelle kauhea järkytys että miksi perustin perheen ja välirikkoakin siitä seurasi.
No en tiedä, halusinnvain tehdä tämän aloituksen ja tietää millaisia ystävyyssuhteita teillä muilla on, tapaatteko lasten kanssa yhtäaikaa tuntevatko ystävänne lapsennekin vai miten?
Ja en ole mikään äityliini joka olisi unohtanut minuutensa ja eläisi vain lapsilleen, jotta olisin sen tähden rasittava perhe elämäni kanssa, tapailen näitä kolmea ystävää yksinäni sitten vaan mutta on nämä ystävyydet ruvenneet tökkimään kun ei toisia tunnu kiinnostavan minun elämäni tärkeä osio, lapseni.
Yksikin aina kyselee perhe elämästäni siihen tapaan, onko riitoja miehen kanssa? Tai miten sä jaksat kolmea lasta?
No, hän on sellainen aikuislapsi joka lomillan nukkuu päivällä kolmeen ja käy millaiseen viikonpäivään tahansa pilettämässä tietysti itselle ruvennut käymään moiset hommat
Vähän kaukaisiksi 😀
Kommentit (199)
OT: Tätä muuten en ihan hirveästi ymmärrä, että kun sovin tapaamisia kaverini kanssa, niin hän usein tuo mukanaan miehensä. Ei kiitos!
Tyttöjen ilta, mukana yksi mies. On minullakin mies, mutta ei änge mukaan mun kaverijuttuihin. Onko tämä mies jotenkin läheisriippuvainen vai sairaalloisen mustasukkainen? En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eivät ne nyt ainakaan kadehdi sinun jälkeläisiäsi, jos sitä oot koskaan miettinyt. He eivät vain tahdo tutustua lapsiisi. Onko tutustunut mieheesikään?
Teillä on aika erilaiset elämän tilanteet, silloin ei välttämättä osaa niin hyvin samaistua toisen asemaan. Onko sinulla ystäviä, jotka olisivat samanlaisessa elämän tilanteessa? Tai jotka selkeästi pitäisivät lapsistasi? Siten odotukseni nykyisiä ystäviäsi kohtaan eivät olisi niin suuret. Ehkä hekin haluavat ystäviä, jotka ovat samassa elämän tilanteessa, joiden kanssa voi tehdä juttuja ilman lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.
Onko näistä ystävistäsi joku siis lapsen kummi vai ei? Jos on, niin outoa suostua kummiksi ja käyttäytyä noin --> keskustele hänen kanssaan. Toisaalta kummiuskaan ei mikään taivaan tärkeä velvoite elämässä ole, vaikka jotkut sitäkin koittavat suuresti nostattaa.
Jos ei, niin asiassa ei liene epäselvyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Miten jaksan aina yllättyä siitä että VAUVA-palstalla kommentointi on tätä tasoa huoh kertoo kaiken näiden velojen älykkyydestä kun vauvapalstaillaan kaiket päivät
Ja aloitukseen, niin se voisi olla itse kirjoittamani. Aivan samat kokemukset. Oon ruvennut miettimään että niin, miksi jatkan tätä että en kerro omasta elämästäni mitään koskaan (no, ei voi kertoa kun toista ei kiinnosta ja kommentit on tosiaan melkein sanasta sanaan noi teillä on varmaan kauheesti riitoja ja parisuhde kärsii ja lasten kanssa ihan hirveetä arkea, yäk). Heitä kiinnostaa kyllä yhteydenpito kun saavat kertoa omista asioista ja ystävänä Tietysti kuuntelen ja autan kaikessa missä voin. Mutta koska minun vuoro 🤔
KIITOS! Asiallinen viestisi, joka voisi myös olla kirjoittamani 😃 minä myös aina se joka kuuntelemassa ja neuvomassa, mutta vastavuoroisuus puuttuu ja utelut sitten on juuri tota luokkaa että
Vieläkö teillä menee hyvin ja voi on rankkaa lasten kanssa - vaikka en tosiaan ole avannut perhe eloamme edes kun ei se niitä kiinnosta, aina jutut siirtyy takaisin ystävään jos vähääkään jotain meinaa puhella. Tsemppiä myös sulle, ja ehkä etäisyydenotto voisi olla se juttu tässä ihan vakavasti mietin että mitä tässtä saa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Tämäkin on kyllä taivahan tosi. Jos menen kylään paikkaan jossa on lapsia, niin haluan jututtaa heitäkin. Yksi kaverini oli sellainen että en saanut hänen lastaan nähdä kuin ihan vilaukselta, jos menin itse hänen huoneeseensa käymään ja kysymään mitä kuuluu. Silloinkin äiti huuteli joa minua pois sieltä. Jos lapsi tuli vaikka valittamaan nälkäänsä kesken kahvittelumme, niin lapselle annettiin banaani käteen ja komennettiin takaisin huoneeseensa. Sekin oli kummallista.
Toisilla taas on noin että kaverilla käyminen on lähinnä hänen lastensa ihastelua. Eli tullaan sisään, lapsi on koko ajan mukana, ja kaikkiin sanomisiin kommentoimassa ja puhumassa päälle omia juttujaan, ja sitten häntä pitää koko ajan kuunnella eikä hänen päälleen saa puhua, ja ihastella kun hän siinä alkaa pyörimään ja hyörimään, että osaatpa tosi hienosti pyörähtää.
Tuosta syystä kyllä jäi vähemmälle muutamassakin paikassa kyläily. Muuten nämä äiteet olivat ihan normaaleja, jos nähtiin vaikka kahvilassa, tai minun luonani, eli eivät mitenkään puhuneet lapsestaan koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on normaalia tulla ystävien tutuiksi laajemminkin. Kovin pitäisin outona, jos en tuntisi ystäväni miestä tai lapsia.
Minä tunnen sinkkuystäväni koiran ja hoidan sitä joskus. Tunnen toisen ystäväni äidin ja käymme kolmistaan teatterissa. Lapseton ystäväni on miehensä kanssa joka kesä kutsunut perheemme lapsineen kaikkineen mökilleen grillaamaan ja uimaan. Ja yksi ystäväni on tullut tutuksi myös naapurini kanssa. Tietysti tunnen omien ystävieni kumppanit ja mieheni ystävät, joista yhden puolisoista on tullut läheinen ystävä minulle.
Se pointti on se että äidin huomio ja keskustelukyky säröttyy, jakautuu moneen suuntaan ja vielä jos ostosreissu lapsen kanssa. Vieras kokee että sama jos ei olisi paikalla jos on kuin ilmaa tai homma ei suju oikein. Tottakai ehtii tavata ja moikata ystävän perheenjäsenet vaikka toisen luona vieraillessa - kysyäkin lapselta jotain, mutta ystävän vuoksi siellä ollaan, ei lasten kanssa kaveeraamassa kun lapsella on jo vanhemmat, kummit, mummot, tädit, harrastukset ja omat kaverit. Koiran kanssa osa kyllä seurustelisi mieluusti silittäen ja leikkien, jos on eläinrakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on normaalia tulla ystävien tutuiksi laajemminkin. Kovin pitäisin outona, jos en tuntisi ystäväni miestä tai lapsia.
Minä tunnen sinkkuystäväni koiran ja hoidan sitä joskus. Tunnen toisen ystäväni äidin ja käymme kolmistaan teatterissa. Lapseton ystäväni on miehensä kanssa joka kesä kutsunut perheemme lapsineen kaikkineen mökilleen grillaamaan ja uimaan. Ja yksi ystäväni on tullut tutuksi myös naapurini kanssa. Tietysti tunnen omien ystävieni kumppanit ja mieheni ystävät, joista yhden puolisoista on tullut läheinen ystävä minulle.
Kyllä, minustakin tämä on normaalia ja hienoa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikään ei ole tylsempää kuin toisten ihmisten mukulat.
Niinpä niin. Katsotaan kun he saavat omia lapsiaan ja olen täysin kylmä heidän lapsiaan kohtaan, mahtavatko olla niin että se on ok.
Enpä tiedäOma huomioni on se, että se menee just niin: se jolla on ekana ne muksut saa osakseen just huokailua ja naureskelua siitä etteikö nyt muuta enää osaa kuin lapsesta puhua ( vaikka ei edes juurikaan puhuisi), työkaverit ei ymmärrä eikä jousta jne.
Sitten kun saavat itse lapsia, niin kaikki tuo unohtuu, ja kuvitellaan, että mua kiinnostaisi ihan helvetisti heidän lapsensa, onhan mulla omiakin. Tai siis no tietysti heidän lapsensa on jotain NIIIN ihmeellistä, ettei kenellekään ole koskaan tapahtunut mitään yhtä merkittävää kuin heidän lastensa syntymä.
NO ei, ei kiinnosta. Enkä jousta. Omat on nyt teinejä eivätkä tarvitse mitään, ne pikkulasten vanhemmat saavat nyt osakseen samaa mitä jakoivat aikanaan.
Ja tietysti on myös paljon ihania ihmisiä, jotka on aina osanneet olla ystävällisiä ja halunneet myös tutustua mun lapsiin ja ymmärtäneet asioita, vaikka omia lapsia ei olekaan ollut. Heille kohtelu on tietysti ihan erilaista.
No tämä just todistaa, että edes lapsellisia ei kiinnosta muiden lasten asiat, ellei omat lapset satu olemaan juuri samassa iässä. Tietysti pitää osata käyttäytyä, jos lapset silloin tällöin tulevat mukaan, mutta silloinkin tästä lasten mukaan ottamisesta kysytään etukäteen, tai jos on pakkorako niin varoitetaan etukäteen. Missään tapauksessa ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä, että lasten mukaanottaminen on ok. Kuten tässä ketjussa on todettu, yhdessäolo on radikaalisti erilaista, jos lapsi keskeyttää minuutin välein vaatien huomiota, tai jos pitää vahtia ettei lapsi riko itseään / huoneen esineitä.
Olisi kiinnostavaa kuulla vaikka kymmenen vuoden päästä kuinka paljon AP ilahtuisi, jos ystävä ilmoittaisi, että kauan odottuun mökkiviikonloppuun tulisikin yllättäen tämän 2-vuotias mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua. Onneksi sain lapsena olla mukana vanhempieni ja heidän ystäviensä seurassa ja oppia seurustelemaan ihmisten kanssa. Elämässäni on ollut paljon hyviä aikuisia, jotka ovat tunteneet minut lapsesta asti. Suomessa on aika lapsivihamielinen ja välinpitämätön mentaliteetti. Miettikääpä miten lapsiin suhtaudutaan vaikka Ranskassa tai Kreikassa ja millaiset keskustelu-, seurustelu- ja väittelytaidot ihmiset omaksuvat noissa maissa jo lapsena.
Noissa maissa ei annetakaan lapsen varastaa koko showta, vaan lapselle vanhemmat ja muut kyläläiset opettavat milloin ja miten lapsen on suotavaa tuoda itseänsä esiin. Siksi siellä ei olle lapsivihamielisiä, kun lapsilla on käytöstavat, eikä vanhemmat pidä heitä kuninkaina.
Tutustuminen on ihan ok, mutta jatkuva hengailu heidän kanssaan ei. Siis se, että sovitaan kahvittelusta, ja siinä kaupan päälle tuot lapset mukana/lapset on jaloissa sinun luonasi. Lapset kun vaativat huomiota siltä vieraalta, se täti kun on uusi ja säihkyvä katsoja lapsen kommelluksille. Tulen tapaamaan ystävääni kahvin merkeissä, en hänen lapsiaan. Lapsesi ovat sinun päätös, ei minun, ja haluan ylläpitää meidän välistä ystävyyttä näillä harvoilla kahvitteluhetkillämme.
Pidän lapsista, vaikka vela olenkin. Mutta haluan keskustella ystäväni kanssa kahvin merkeissä, en hänen lapsensa. Jotta se ystävyys olisi olemassa vielä kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on ihan ymmärrettävää. Itsellänikin on 2 lasta, mutta pyrin pitämään kaveritapaamiset lapsettomina. Ne on myös minulle harvinaista omaa aikaa ilman lapsia. Rakastan lapsiani, mutta kyllä se vaan välillä on ihanaa mennä vaikka sinkkukaverin lapsettomaan kotiin kylään. Jo se HILJAISUUS on kuin paratiisi, mitä on kun asunnossa ei ole lapsia. Ja saa rauhassa syödä vaikka kahvin kanssa tarjottavaa ilman että joku kyselee tai inttää jotain tai täytyy katsoa perään.
Toki joskus on myös lasten kanssa tapaamisia sellaisten kaverien kanssa joilla on samanikäisiä lapsia. Saatetaan vaikka mennä kävelylle ja leikkipuistoon, tai HopLopiin tai tosiaan kutsua kotiinkin koko toisen perhe. Mutta ei tulisi mieleenkään tupata lapsiani mukaan sellaiseen kaveruuteen, johon ne ei jotenkin luonnostaan asetu osaksi sitä kaveruutta.
Älkää koskaan pyytäkö ystäväänne lasten kummiksi sillä ajatuksella että saatte "häntä lähentymään perheeseenne". Minun ystäväni teki juuri näin. Olin juuri muuttanut toiselle paikkakunnalle kuin ystäväni enkä (nuoruuttani ja kokemattomuuttani) kehdannut/osannut kieltäytyä "kunniasta".
Loppujen lopuksi koko ystävyydestä tuli pakkopullaa koska koin että on "pakko" jotenkin osallistua kummilapsen ja tämän perheen elämään vähintään synttärijuhliin osallistumisten, joululahjojen jne. muodossa. Siis 15 vuoden ajan! Siinä ajassa ystävyyteni lapsen äitiin ehti jo muuutenkin väljähtyä mm. sen takia että elämämme muuttuivat hyvin erilaisiksi ja kiinnostuksemme siirtyivät erilaisiin kohteisiin. Hän vetäytyi perhe-elämäänsä eikä jaksanut enää seurata maailmantapahtumia jne. ja minusta tuli poliittisesti aktiivisempi ja löysin uusia harrastuksia.
Hyvittavinta tässä on se että ystäväni lapset ovat mielestäni ihan mahtavia tyyppejä ja kummilapseni on nyt etenkin aikuistuttuaan ihminen joka voisi jossain muussa tilanteessa olla vaikka ystäväni. En vihaa lapsia, pidän lasten seurassa olemisesta mutta lapset eivät nyt kiinnosta minua sen enempää kuin muukaan randomisti valittu ihmisryhmä, esim. vanhukset. Enemmän vaikuttaa henkilön persoona, iästä riippumatta. Niin ja itse olen vapaaehtoisesti lapseton, jos sillä nyt on tässä merkitystä.
Kehottaisinkin Ap:ta etsimään uusia ihmisiä joilla on enemmän omaa elämäntilannettasi vastaava vaihe elämässä ja samoja kiinnostuksen kohteita. Ystävyydet muuttuvat, ei samojen kavereiden kanssa tarvitse loppuikäänsä viettää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa taas tylyjä kommentteja tullut, niin täynnä lapsivihaa ettei viitsi edes joka sivua lukea. Lapset on iso osa arkea ja se miten heillä menee, riippuu vanhemman jaksamisesta paljolti. Samalla kun kuulee lapsen kuulumisia tavallaan kuulee myös vanhemman kuulumisia. Siksi se ehkä loukkaa, kun toista ei kiinnosta. Jotkut ystävyyssuhteet jäävät jumiin juhlinisvaiheeseen, eikä se perhe-elämä pääse siihen mukaan.
Tuo on niin stereotyyppistä ajattelua, että ennen lapsia ystävyyssuhteita ylläpidetään bilettämällä. Kun se oikeasti koskee vain ehkä puolia ystävyyssuhteita.
Lapsettomana minua näissä tapauksissa loukkaa se, että kun ystävä hankkii lapsia, suurimmaksi keskustelut pyörivät näissä lapsissa ja lapsiperhearjessa, ja tuntuu että perheellistä ei enää kiinnosta lapsettoman jutut. Ja ymmärrän ihan täysin sen, että lapsien myötä arvot ja oma elämä pyörii niin täysin oman persuksen ja sen tuotoksien ympärillä. Lapsettomasta vaan tällaisen seuraaminen ja puhuminen aina joka tapaamisessa on väsyttävää ja yksipuolista.
Ei ole tullut mieleenkään raahata lasta/lapsia aikuisten kaveritapaamiseen. Kaikki aikahan menisi heidän vahtimiseen. Ennemmin otan omaa aikaa ja virkistyn kavereiden (osa lapsettomia, osa ei) kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ajattelisin niin, että jos lapset ovat esteenä kaveruudelle, niin eipä tuollaisia kavereissa kannata pitää. Sanot kauniisti, että nyt sulle alkaa riittää se, että keksitään meriselityksiä miksi ei voida nähdä, ja sanotaan jopa suoraan että "soita, kun lapset eivät ole paikalla"-tyyliin. Jos oikeesti aikuiset ihmiset ei pysty sietämään lapsia, niin ok ei tarvitse, mutta silti voi olla asiallinen ja toimia kuin aikuinen. Jos nyt lapset leikkii, niin tottakai leikeistä tulee ääntä. Yksinkertaista. Jos on 2+ lasta, sitä kovempaa ääntä tulee. Jos ei jotakin miellytä, niin anteeksi sitten, mutta sitten varmaan jos ei ääntä saa kuulua yms niin ei voida var,aan tekemissäkään sitten olla.
Tuohon vapaa-aikaan sanoisin sen verran, että kai sitä selvinpäinkin voi tehdä jotain hauskaa, kuin aina mennä baareja kiertelemään? Ainakaan ei tule krapula. Kaupasta voi ostaa naamioita, kesällä kojuissa myydään marjoja, voi käydä saunassa jos mahdollista ja pitää itse rentouttavan illan ilman alkoholia. Eikös sekin olisi tytölle ja äidille + äidin kaverille, ihan järkevää tekemistä? Saattaisi tyttökin olla innoissaan.
Mutta itse aiheeseen vielä tarkemmin, itse varmaan en enää pitäisi kauheasti yhteyttä ja antaisin joka kerta ymmärtää, että olen löytänyt FB:n ryhmistä uusia kavereita, ja vastailisin heidän ehdotuksiinsa mennä jonnekkin aina, että en millään kerkeä kun pitää Annan kanssa löhteä ulos. En millään kerkeä kun Petterin perhe tulee kylään. Nyt en ehdi... Joka kerta vaan. Näkevät ainakin että miltä tuntuu, kun toimitaan kans samalla tavalla.
Kuten on sanottu, sitä saa mitä tilaa.Kiitos!! Ensimmäinen asiallinen viesti.
Näin minäkin sitä ajattelin, että tyttöni on jo niin iso että olisi ollut hauska tulla hänen kanssaan vieraalle paikkakunnalle, ottaa rennosti tehden juuri jotain tuollaista mitä kirjoitit eikä sen aina tosiaan tarvitsi olla sitä että sinne baareihin pitää päästä. Ehkä tosiaan vaan pitäisi ottaa etäisyyttä ja keskittyä niihin jotka oikeasti ovat kiinnostuneita elämästäni.
Asiallinen viesti on se, jossa ollaan samaa mieltä kanssasi? Mun mielestä moni muukin viesti oli ihan asiallinen, tosin olivat sitä mieltä, ettei lapsettomien ystävien tarvitsekaan olla kiinnostuneita sun lapsistasi. Ja kieltämättä ihan pöyristyttävä oli ehdotuksesi, että ottaisit lapsesi mukaan kaveritapaamiseen. Oikeesti hei.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko olla niin, että niille ystävillesi, jotka ovat lapsia halunneet mutta eivät saaneet, tämä lapsettomuus on vähän arka paikka, mitä sitten oman lapsesi läsnäolo alleviivaa?
Lapsen saaminen on niin iso juttu että se jakaa lapselliset ja lapsettomat vähän eri leireihin. Siitä lähtien elämä on aika erilaista, eikä voi olettaa että lapseton sitä täysin ymmärtäisi. Kyllä perheettömän ihmisen huomaa kun on vähän enemmän tekemisissä. Siinä ikäänkuin jää tietyt jutut kehittymättä.
Eikä siinä mitään. Kukin on hyvä omana itsenään. Mutta en lähtisi hirveästi tuomaan lasta lapsettomien juttuihin mukaan. Ei ole ilo lapsellekaan.
Minä tiedän heidän lapsettomuuden syyt ja ne eivät liity mitenkään siihen että olisivat tahtomattaan lapsettomia ja jotenkin sen takia nyt minun lapseni olisivat liikaa.
En ole tuonut lapsiani heidän eteensä kun eivät ole sitä haluneet mutta kyllä se välillä loukkaa miten suhtautuvat.
Vierailija kirjoitti:
OT: Tätä muuten en ihan hirveästi ymmärrä, että kun sovin tapaamisia kaverini kanssa, niin hän usein tuo mukanaan miehensä. Ei kiitos!
Tyttöjen ilta, mukana yksi mies. On minullakin mies, mutta ei änge mukaan mun kaverijuttuihin. Onko tämä mies jotenkin läheisriippuvainen vai sairaalloisen mustasukkainen? En ymmärrä.
Etkö osaa puhua kaverisi kanssa, sanot, että vain naisille, ja jos ilmestyy ovelle miehen kanssa, sanot, että kutsu koskee vain naisia. Ja sitten kysyt, että jäätkö sinä Liisa iltaa istumaan. Noin helppo se on kun on aivot ja puhekyky.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin kylässä harrastuskaverini luona. Hän on yksinhuoltaja, jolla on ekaluokkalainen poika. Söimme ja kahvittelimme ja tuo poika oli kokoajan seurassamme. Hänestä oli tosi kivaa, kun tuli vieras täti kylään. Poika oli kyllä kiva, tosi reipas ja sosiaalinen, mutta edes äitinsä ei saanut häntä lempeästi häädettyä edes hetkeksi.
"Menetkö välillä leikkimään omaan huoneeseen?"
"En mä. Mä haluun olla teidän kanssa"
Ja hänhän oli, kaikki temput piti kehua ja naistenjuttuja oli ihan turha puhua. Minulla oli jo etukäteen mietittynä pari puheenaihetta, joista olisin halunnut jutella, mutta ne ei olleet asioita, joita lapsen läsnäollessa olisi voinut jutella. Kolmen tunnin kohdalla lähdin kotiin pojan nukkumaanmenoaikaan vedoten.
Omat lapset käyvät korkeintaan tervehtimässä vieraiden tullessa ja tulevat kahvipöytään, mutta muuten he eivät jää norkkumaan aikuisten seuraan olohuoneeseen. Siksi tuo oli minulle uusi kokemus.
Tällä haluan siis vain kertoa sitä, että olen samaa mieltä yhden kommentoijan kanssa: Aikuiset on niitä kavereita keskenään ja vanhemmat eivät voi olettaa, että aikuiset aikovat olla parhaita kavereita myös heidän lapsilleen. Käytöstavat ja positiivinen suhtautuminen lapseen on toki suotavaa, mutta (joskus) sitä haluaa jutella vain niiden vanhempien kanssa aikuisten juttuja.
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.
Onko näistä ystävistäsi joku siis lapsen kummi vai ei? Jos on, niin outoa suostua kummiksi ja käyttäytyä noin --> keskustele hänen kanssaan. Toisaalta kummiuskaan ei mikään taivaan tärkeä velvoite elämässä ole, vaikka jotkut sitäkin koittavat suuresti nostattaa.
Jos ei, niin asiassa ei liene epäselvyyttä.
Moni suostuu kummiksi kun ei kehtaa kieltäytyä.
Kummin tehtävä on rituaalinomainen: ollaan ristäisissä, annetaan kummilusikka.
Kukaan ei halua kummilta kristillistä kasvatusapua.
Sen sijaan kummius muodostuu pian yksipuoliseksi hyötymissuhteeksi.
On todella tyhmää ruveta kiristämään huomiota, rahaa ja palveluita kummiuteen vedoten. Kummi saattaa lähteä kokonaan lätkimään. Eihän hänellä ole mitään menetettävää.
Ja sitten vingutaan vauvapalstalla "mielipahaa lapsen takia kun kummiin ei ole mitään yhteyttä".
Kummille pitäisi maksaa palkkio tai poistaa koko instituutio vanhentuneena.
Alue: Aihe vapaa
Olen tästä aloittajana ihan samaa mieltä ja 9 vuotta näin on mentykin, ilman lapsiani. Ehkä eniten rupesi hiertämään kummiasia ja sitäkautta nämä pari muutakin ystävää, kun se suhtautuminen on niin nihkeää lapsiini jokatapauksessa.