Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kertoi eilen kärsineensä kanssani vuosia
27.07.2022 |
Miten hänellä ei ole ollut hyvä olla vuosiin. Miten meni kanssani naimisiin hammasta purren, jos se viimeisenä keinona pelastaisi suhteemme. Miten minä olen pilannut hänen ja lasten välit.
Olipa karua kuultavaa. Kaikelta, aivan kaikelta lähti pohja. Kaikki on ollut pelkkää valhetta.
Sekin että hän on lapsille tyly, ilkeä ja ikävä on minun syyni. Minä olen vienyt häneltä mahdollisuuden isyyteen.
En ymmärrä tätä lausetta ollenkaan. Miten minä olen sen voinut viedä tai estää? Miten minä olen aiheuttanut sen, että hän ei ole halunnut itse tehdä lastensa kanssa mitään? Ei hän kysy lasten kuulumisia tai ole kiinnostunut heidän asioistaan. Miten se on minun vika? Hän on todella tiukka ja ehdoton, ja silloin olen kyllä noussut puolustamaan lapsia, koska mielestäni rangaistukset suhteessa tekoihin on olleet kohtuuttomia. Tämäkö on se syy, mihin hän on menettänyt isyytensä?
Mutta. Ilmeisesti syy kaikkeen pahaan olen minä. Jos minua ei olisi, mies ei riitelisi lastensa kanssa. Haluaisi olla heidän kanssa. Viettäisi enemmän aikaansa kotona lastensa kanssa. Nyt hän on muualla, koska minä aiheutan kaiken pahan.
Kyllä voi kuulkaa olla ihmisellä iso paino rinnan päällä ja ahdistus kaikesta aiheuttamastaan tällä hetkellä.
Ehkä olisi parasta pakata kamppeensa ja häipyä.
Kommentit (479)
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin klassinen tapaus miehestä,jolla on toinen nainen ja joka yrittää ulkoistaa oman syyllisyytensä pettämisestä ja perheen rikkomisesta vaimon harteille.
Tuissa kannattaa nyt ap laittaa samantien netissäavioerohakemus vetämään. Sitten istuttaa mies alas ja asiallisesti kysyä, miten hän haluaa järjestää asumiset, kumpi muuttaa, miten omaisuus jaetaan ja lastenhoito, ja sen jälkeen ryhtyä konkreettisiin toimiin ja varata lastenvalvojalle aika. Kylmästi vaan eteenpäin ja käytännönasiat järjestykseen. Älä jää olemaan tuohon kauheaan tilanteeseen, tai masennut. Lisäksi jos suinkin mahdollista, sun kannattaisi palkata asianajaha pitämään puoliasi erossa ja hoitamaan se läpi juridisesti oikein. Se kustannus kannattaa taloudellisesti jälkikäteen kokonaisuutena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ajatellut, että miehesi on saattanut sairastua masennukseen?
Meillä oli samantyyppinen tilanne menneinä vuosina. Mies ei nähnyt mitään hyvää perhe-elämässä ja kaikki syy oli minussa. Tein epäterveellistä ruokaa, en antanut hänen kasvattaa lapsia oikein, vein elämänilon. Minunkin alkoi olla vaikea olla kotona ja koin syyllisyyttä. Sitten hän joutui menemään lääkäriin sydämen rytmihäiriöiden takia. Olin tietysti huolissani, että jään vielä nuoreksi leskeksi nelikymppisenä. Mies tuli kotiin masennuslääkityksen kanssa. Keskivaikea masennus. Lääkkeet alkoivat nopeasti lieventää kireyttä, vaikka hän olikin kauhean väsynyt ja saikulla. Lääkkeet pystyttiin lopettamaan noin 8 kk jälkeen.
Muutaman kerran masennus on uusinut, mutta ei ole päässyt pahaksi eikä lääkkeitäkään ole enää määrätty. Parin viikon sairausloma ja se että hän saa olla omissa oloissaan, on nyt myöhemmin auttanut.
Vähän ohis, mutta huomioitiinko sinua mitenkään miehen parannuttua? Eli ymmärsikö hän tuhonneensa sunkin itsetuntoa masentuneena ja boostasiko sitä ylemmäs parannuttuaan? Saatko itse tuosta suhteesta nyt jotain hyvää vai elätkö loppuelämäsi tasoitellen miehesi tietä ja uhraten omat toiveesi?
Tietenkin olen saanut parisuhteessani itselleni hyvää. On ollut myös tekemistä sen kanssa, että olen oppinut ymmärtämään, milloin puhuu sairaus ja milloin puhuu se ihminen, jonka kanssa on yli 20 vuotta oltu yhteisellä polulla.
Minua ei tarvitse hyvitellä tai nostattaa, mutta osaan paremmin nykyisin sanoittaa, että stop, nyt riittää ja alkaa olla niin negatiivista tekstiä, että onko sinun taas paha olla. Sitä se rakkaus on, että hyväksyy toisessa vikoja. Masennus on sairaus, joka voi puhjeta kenelle tahansa. Se on sairaus, joka aiheuttaa psyykkisiä ja fyysisiä oireita ja usein tuhoaa tai vahingoittaa ihmissuhteita. Se aiheuttaa usein sairastuneelle kohtuutonta häpeän tunnetta. Toisaalta masennuksesta voi toipua ja monesti palaa omaksi itsekseen tai lähelle sitä persoonaa, joka on ollut. Puolisolle on ilo, kun se sama vanha rakas palaa, ehkä hiukan muuttuneena, mutta kuitenkin tunnistettavana omana itsenään.
Sama tunne on tullut minulle viime aikoina.
Mies töksäytti, että ei voi puhua minulle mistään ja aina pitää varoa sanojaan.
En ymmärrä. Hän itse on vuosia kieltäytynyt puhumasta asioista ja olettaa että ne selviävät itsestään jos niistä vaikenee.
Ongelmana on siis ollut miehen osallistumattomuus lapsen hoitoon ja kasvatukseen, kotitöihin sekä yksipuolinen seksi. Eli siis mies olettaa että seksiä on saatavilla aina kun hän haluaa.
Onpas paska fiilis kaiken kaikkiaan. Miksi on roikkunut kanssani nämä vuodet, jos fiilis on ollut koko ajan tuo.
Suomalainen mies. Ei puhu. Sitten oksentaa vuosikausien patoumat kerralla toisen niskaan. Nice!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuullut tuon 10 000 kertaa, että olen pilannut aviomiehen elämän ALUSTA LÄHTIEN, eli hänet raahattiin väksisin kirkkoon ja kävelemään alttarille, voi perkele, olenpa mahtinainen, kun Nalle Lurppakorva joutui naimisiin, jos en väärin muita, taisi olla samaa mieltä, että mennään naimisiin, nyt sitten on sitä mieltä, että pilasin YKSIN kaiken, olen vain sanonut, LÄHDE LÄISKIMÄÄN, NALLE LURPPAKORVA, äläkä valita, ja vielä lisännyt loppukaneettina sen, että en itse ole ihan varma, kumpi pilasi ja mitä.
Tulee niin pahat muistot mieleen, kun oma uhriutuva ja marttyyriäitini sai kuulla vastaavaa 25:n vuoden avioliiton jälkeen. Kuinka isä oli tehnyt erehdyksen. Mitään vikaa ei tietenkään löytänyt itsestään, koskaan, ja ulkopuolisille esitti ihan muuta. Meille lapsille oli karjuva, kiroileva ja mitätöivä tyranni, eikä mikään määrä työtä riittänyt ikinä. Äiti ei koskaan noussut puolustamaan meitä, vaan saimme kukin selvitä omin avuin. Siitä olen ollut eniten vihainen. Omassa perheessäni olen noudattanut ihan toisenlaista taktiikkaa. En ole antanut lasten isän kohdella huonosti lapsiamme, mutta muuten meillä on oltu samaa mieltä perusasioista.
Sanomattakin on selvää, että mitään isäsuhdetta minulla, eikä sisaruksillani ollut olemassa, oli vain yksi ylintä määräysvaltaa käyttävä despootti, jolle ei mikään kelvannut, eikä kiitosta herunut, saati anteeksipyyntöä.
Näitä tarinoita siis riittää. Tämä ihan vinkiksi trollimölyäjille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin järkytyksesi. Siis sen että kaikelta lähtee pohja. Mutta jos mietit tarkkaan mitä mies sanoi niin kuulostaa selkeästi siltä että miehellä on nyt isoja ongelmia ja hän syyllistää kaikesta sinua. Jos mies ei itse hakeudu lasten seuraan ym niin kyllä hän on itse ulkoistanut isyytensä. Selvästi mies on pettynyt siihen millainen isä hän on mutta on helpompi väittää että sinä olet siihen syyllinen kuin mennä peilin eteen ja myöntää olevansa paska isä.
Luulen että alkujärkytyksen jälkeen sinulla tulee helpotus. Tiedät että voit erota ja vapauttaa kärsivän miehen. Sen jälkeen sinulla ja lapsilla on helpompi olla.
Tämä on varmasti totta. Että miehellä on ehkä paha olla siksi miten asiat ovat menneet. Mutta, en usko että hän ikinä tulee katsomaan asiassa peiliin, ja tajuamaan omaa osaansa asioihin. Niin kun sanoit, on paljon helpompaa syyttää kaikesta minua.
Ehkä isän ja lasten välit paranee eron myötä? Koska ei tässä taida olla muuta vaihtoehtoa kun ero.
Ehkä sitten kun lasten kanssa ei tarvitse elää arkea jatkuvasti, hän kiinnostuukin lapsistaan. Ehkä hän haluaa olla heidän kanssaan kun minä poistun kuviosta.Nyt se mikä häntä kiinnostaa on koulumenestys. Suorittaminen. Jatkuva nätisti oleminen, ja suorittaminen.
Omasta samantyyppisestä kokemuksesta suosittelen eroa. Meillä vaikuttaa välit lapsiin parantuneen, kun miehen ei tarvitse koko ajan asua lasten kanssa. Ilmeisesti juominenkin on vähentynyt, kun ei enää lasten seurassa kehtaa. En tiedä mitä minusta ajattelee, ehkä olen hänen mielestään törkeä akka, joka rikkoi perheen, mutta ihan sama. Itselläni on elämänlaatu parantunut huimasti, kun ei tarvitse kiukuttelevaa mieslasta hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vaan pysty ymmärtämään tätä, että roikutaan epätoivoisesti sellaisessa suhteessa, joka on täysin pskaa ja huonoa ja toinen vielä pilaa kaiken :D ei jestas... Vai pilaakohan sittenkään oikeasti..?
Kun on lapsia, ei se ole niin yksinkertaista vain erota. Mä mietin eropäätöstäni useamman vuoden. En halunnut tehdä hätiköityä päätöstä. Päätöstä, jota olisin katunut myöhemmin.
Jos mies sanoo, ettei koskaan ole ollut onnellinen tuossa suhteessa, niin miten voisit edes kuvitella, että suhteella olisi jotain tulevaisuutta?
Ei sillä olekaan tulevaisuutta. Mutta silti - kun on lapsia - ainakin minä jouduin tarkkaan ja pitkään harkitsemaan, jaksanko - ja kuinka kauan - lasteni vuoksi olla parisuhteessa. Lapsille kun vanhempien ero ei yleensä ole mikään helppo juttu ja jos siinä samassa rytäkässä sitten vaihtuu koulut ja kaveripiirit, niin se tekee asiasta lapselle vieläki haastavamman. Joskus on hyvä odottaa esim siihen asti, että lapsi muutenkin vaihtaisi koulua siirtyessään alakoulusta yläkouluun. Kun eropäätökseni alkoi varmistua, halusin myös hoitaa käytännön asiat niin, etten sitten jääyt sormi suussa ihmettelemään, mitäs mä nyt teen.
Älä nyt tee olettamia siitä, miten lasten asiat järjestetään. Tiedämmekö edes, minkä ikäiset lapset on kyseessä? Itse esimerkiksi erosin, kun lapset oli 3- ja 1-vuotiaat. Ostin exän ulos meidän asunnosta, eli ainoa muutos oli, että isä muutti pois ja käyvät isän luona joka toinen viikonloppu (isä ei vieläkään halua lapsia useammin luokseen, vaikka on mennyt jo vuosia). Ei mun lapset kärsineet nähdäkseni mitenkään. Enemmän kärsi varsinkin tuo vanhempi, kun oli rajuja riitoja, kun olimme yhdessä. Ei ollut lapsille sopivaa sivusta seurattavaa se. Nyt menee hyvin ja ovat iloisia ja fiksuja lapsia.
Se, että sinä olet voinut heti, kun olet huomannut tyytymättömyytesi parisuhteeseen, erota ja ostaa exäsi ulos asunnosta, ei tarkoita, että kaikilla olisi sama mahdollisuus. Mä vastasin alunperin kommenttiin, jossa ihmeteltiin, miksi ihmiset pysyvät epätyydyttävissä parisuhteissa. Tällä palstalla saa varsin usein lukea, kuinka ihmisillä ei noin vain ole mahdollisuutta häippästä. Jotkut ovat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan, joillain on joku muu syy. Ja sitäpaitsi tuo lasten ikä 3 ja 1 on varsin hyvä ajankohta erota. Pienempi ei ainakaan tule muistamaan aikaa, kun vanhemmat asuivat vielä yhdessä. Mutta jos lapset ovat isompia, on syytä miettiä sopivaa ajankohtaa. Erityisesti silloin, jos lasten elämä tulee muuttumaan paljon. Jonkun teini-ikäisen kanssa voi olla järkevämpää jaksaa vielä muutama vuosi ja erota vasta sitten, kun lapsi on jo muuttanut esim opiskelupaikkakunnalle.
Samaa mieltä. Olen tosiaan itse hyvätuloinen (ylimmässä desiilissä). Ja tosiaan vanhempien lasten kanssa voi olla järkevää sinnitellä vielä pari vuotta. Ystäväni vanhemmat erosivat, kun hän oli 16v. Sai tietää, että oli muut puolisot ja koko juttu ollut kulissia jo ainakin 10v (uusi puoliso toisella vanhemmalla ollut salaa siitä asti). Hajosi pohja elämältä ja hän masentui. Vanhempiensa olisi kannattanut suoraselkäisesti erota, kun lapsi oli 6v ja parisuhde ohi. Tai sitten sinnitellä, kunnes lapsi omillaan ja pitää uuden suhteen alkuajankohta ikuisesti salassa lapseltaan.
t. Se, kelle vastasit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten kautta varmasti rupeaa hankaloittamaan mun elämääni. Ei suostu tekemään tapaamissopimusta, hänellä pitäisi olla oikeus tulla milloin vain katsomaan lapsia. Muuten jos en päästä, olen syyllistynyt vieroittamiseen..
Kannattaa olla asiallinen ja kohtelias, eikä provosoitua.
Voi myös olla että mies on oikeassa ja ap esittää täällä nyt itkusilmäistä marttyyriä. Olen nimittäin törmännyt sellaiseenkin.
Erotkaa, ja lapset viikko-viikko, saa mies olla sellainen isä kuin haluaa, eikä voi sitten syyttää ketään. Sellainen vinkki vielä että älä sitten kyttää ja arvostele sitä miten isä on eron jälkeen isä. Se on teidän ero, ja sinulla ei ole enää exääsi sanavaltaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Selvästi miehellä on toinen nainen ja kuulostaa myös siltä, että purkaa jotain siihen liittyvää pettymystä suhun. Ehkä nainen on jättänyt miehen ja miehesi purkaa nyt vihansa sinuun -onkin oikeastaan sinun syysi, että miehesi on "hyvää hyvyyttään" jäänyt parisuhteeseen koska miesparka ei ole voinut jättää lapsia. Jotain se nyt suhun projisoi ja siihen ei tarvitse lähteä mukaan nyt yhtään. Pää kylmänviileänä ja eroasiat vetämään. Kiukutelkoot vaikka peilille jos oma käytöksensä v*tuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"miehet eivät puhu tunteistaan"
No nyt puhui eikä näköjään kelvannut. Miehiä vihaavien naisien lynkkausjoukko on "neuvomassa" naista joka ei tekstistään päätellen kykene päättämään edes haluaako aamiaisella mehua, teetä, vai kupin kahvia.
Sehän se on. Naiset haluavat että miehet puhuvat positiivisista tunteistaan. Tosimiehellä kun ei ole kielteisiä tunteita kuin ehkä äitinsä hautajaisissa. Kaikki muu on turhaa itkemistä ja vätystelyä.
Miehet eivät ilmeisesti osaa puhua omista tunteistaan muuten kuin olemalla ilkeitä ja loukkaamalla tahallaan toista. Miehet voisivat joskus harjoitella asiaa vaikka siellä miesten saunailloissa. Mitäpä jos joku sanoisi, että "minun mielestäni sauna olisi voinut olla kuumempi" sen sijaan, että sanoo etkö sinä pska osaa edes saunaa lämmittää".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Kuten noista kommenteista näkee, että tyytyminen ei kannata, siitä seuraa vain onneton parisuhde ja ero muutaman vuoden sisään. Mikä siinä yksinolossa pelottaa monia miehiä? Ehdoin tahdoin pilataan oma, puolison ja lasten elämä, mikä järki?
Vierailija kirjoitti:
Lasten kautta varmasti rupeaa hankaloittamaan mun elämääni. Ei suostu tekemään tapaamissopimusta, hänellä pitäisi olla oikeus tulla milloin vain katsomaan lapsia. Muuten jos en päästä, olen syyllistynyt vieroittamiseen..
Kannattaa olla asiallinen ja kohtelias, eikä provosoitua.
Tapaamiset pitää sopia kirjallisesti lastenvalvojan luona. Muussa tapauksessa lähivanhempi ja lapset joutuvat koko ajan olemaan saapuvilla, kun etävanhempi yhtäkkiä keksii, että hän haluaa lapset luokseen tunnin päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Kuten noista kommenteista näkee, että tyytyminen ei kannata, siitä seuraa vain onneton parisuhde ja ero muutaman vuoden sisään. Mikä siinä yksinolossa pelottaa monia miehiä? Ehdoin tahdoin pilataan oma, puolison ja lasten elämä, mikä järki?
Ei yksinolossa välttämättä pelota yhtään mikään. Mutta hyvin moni kuitenkin toivoo, että elämä nk menisi eteenpäin. Että olisi puoliso, lapsia jne. Sitten jossain vaiheessa todetaan, että ei ollakaan onnellisia. Ei silti, vaikka olisi yritetty olla onnellisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko ajatellut, että miehesi on saattanut sairastua masennukseen?
Meillä oli samantyyppinen tilanne menneinä vuosina. Mies ei nähnyt mitään hyvää perhe-elämässä ja kaikki syy oli minussa. Tein epäterveellistä ruokaa, en antanut hänen kasvattaa lapsia oikein, vein elämänilon. Minunkin alkoi olla vaikea olla kotona ja koin syyllisyyttä. Sitten hän joutui menemään lääkäriin sydämen rytmihäiriöiden takia. Olin tietysti huolissani, että jään vielä nuoreksi leskeksi nelikymppisenä. Mies tuli kotiin masennuslääkityksen kanssa. Keskivaikea masennus. Lääkkeet alkoivat nopeasti lieventää kireyttä, vaikka hän olikin kauhean väsynyt ja saikulla. Lääkkeet pystyttiin lopettamaan noin 8 kk jälkeen.
Muutaman kerran masennus on uusinut, mutta ei ole päässyt pahaksi eikä lääkkeitäkään ole enää määrätty. Parin viikon sairausloma ja se että hän saa olla omissa oloissaan, on nyt myöhemmin auttanut.
Vähän ohis, mutta huomioitiinko sinua mitenkään miehen parannuttua? Eli ymmärsikö hän tuhonneensa sunkin itsetuntoa masentuneena ja boostasiko sitä ylemmäs parannuttuaan? Saatko itse tuosta suhteesta nyt jotain hyvää vai elätkö loppuelämäsi tasoitellen miehesi tietä ja uhraten omat toiveesi?
Tietenkin olen saanut parisuhteessani itselleni hyvää. On ollut myös tekemistä sen kanssa, että olen oppinut ymmärtämään, milloin puhuu sairaus ja milloin puhuu se ihminen, jonka kanssa on yli 20 vuotta oltu yhteisellä polulla.
Minua ei tarvitse hyvitellä tai nostattaa, mutta osaan paremmin nykyisin sanoittaa, että stop, nyt riittää ja alkaa olla niin negatiivista tekstiä, että onko sinun taas paha olla. Sitä se rakkaus on, että hyväksyy toisessa vikoja. Masennus on sairaus, joka voi puhjeta kenelle tahansa. Se on sairaus, joka aiheuttaa psyykkisiä ja fyysisiä oireita ja usein tuhoaa tai vahingoittaa ihmissuhteita. Se aiheuttaa usein sairastuneelle kohtuutonta häpeän tunnetta. Toisaalta masennuksesta voi toipua ja monesti palaa omaksi itsekseen tai lähelle sitä persoonaa, joka on ollut. Puolisolle on ilo, kun se sama vanha rakas palaa, ehkä hiukan muuttuneena, mutta kuitenkin tunnistettavana omana itsenään.
Vaikutat keskimääräistä vahvemmalta ihmiseltä. Masentuneen puolisolla on riski joutua pohjamutiin itsekin (harva pystyy teflon-pannuna olemaan ottamatta ihon alle sitä negatiivista, mitä toiselta tulee). Kaikki ei pystyisi pysymään onnellisena siinä. Miehesi on onnekas, että valitsi kaltaisesi vahvan puolison.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Kuten noista kommenteista näkee, että tyytyminen ei kannata, siitä seuraa vain onneton parisuhde ja ero muutaman vuoden sisään. Mikä siinä yksinolossa pelottaa monia miehiä? Ehdoin tahdoin pilataan oma, puolison ja lasten elämä, mikä järki?
Ei yksinolossa välttämättä pelota yhtään mikään. Mutta hyvin moni kuitenkin toivoo, että elämä nk menisi eteenpäin. Että olisi puoliso, lapsia jne. Sitten jossain vaiheessa todetaan, että ei ollakaan onnellisia. Ei silti, vaikka olisi yritetty olla onnellisia.
Niin, ihan omaa itsekkyyttään pilataan puolison ja lasten elämä. Moni mies on itsekäs ja ajattelee vain itseään, ihan kuten kirjoitit.
Se, että sinä olet voinut heti, kun olet huomannut tyytymättömyytesi parisuhteeseen, erota ja ostaa exäsi ulos asunnosta, ei tarkoita, että kaikilla olisi sama mahdollisuus. Mä vastasin alunperin kommenttiin, jossa ihmeteltiin, miksi ihmiset pysyvät epätyydyttävissä parisuhteissa. Tällä palstalla saa varsin usein lukea, kuinka ihmisillä ei noin vain ole mahdollisuutta häippästä. Jotkut ovat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan, joillain on joku muu syy. Ja sitäpaitsi tuo lasten ikä 3 ja 1 on varsin hyvä ajankohta erota. Pienempi ei ainakaan tule muistamaan aikaa, kun vanhemmat asuivat vielä yhdessä. Mutta jos lapset ovat isompia, on syytä miettiä sopivaa ajankohtaa. Erityisesti silloin, jos lasten elämä tulee muuttumaan paljon. Jonkun teini-ikäisen kanssa voi olla järkevämpää jaksaa vielä muutama vuosi ja erota vasta sitten, kun lapsi on jo muuttanut esim opiskelupaikkakunnalle.