Lue keskustelun säännöt.
Mieheni kertoi eilen kärsineensä kanssani vuosia
27.07.2022 |
Miten hänellä ei ole ollut hyvä olla vuosiin. Miten meni kanssani naimisiin hammasta purren, jos se viimeisenä keinona pelastaisi suhteemme. Miten minä olen pilannut hänen ja lasten välit.
Olipa karua kuultavaa. Kaikelta, aivan kaikelta lähti pohja. Kaikki on ollut pelkkää valhetta.
Sekin että hän on lapsille tyly, ilkeä ja ikävä on minun syyni. Minä olen vienyt häneltä mahdollisuuden isyyteen.
En ymmärrä tätä lausetta ollenkaan. Miten minä olen sen voinut viedä tai estää? Miten minä olen aiheuttanut sen, että hän ei ole halunnut itse tehdä lastensa kanssa mitään? Ei hän kysy lasten kuulumisia tai ole kiinnostunut heidän asioistaan. Miten se on minun vika? Hän on todella tiukka ja ehdoton, ja silloin olen kyllä noussut puolustamaan lapsia, koska mielestäni rangaistukset suhteessa tekoihin on olleet kohtuuttomia. Tämäkö on se syy, mihin hän on menettänyt isyytensä?
Mutta. Ilmeisesti syy kaikkeen pahaan olen minä. Jos minua ei olisi, mies ei riitelisi lastensa kanssa. Haluaisi olla heidän kanssa. Viettäisi enemmän aikaansa kotona lastensa kanssa. Nyt hän on muualla, koska minä aiheutan kaiken pahan.
Kyllä voi kuulkaa olla ihmisellä iso paino rinnan päällä ja ahdistus kaikesta aiheuttamastaan tällä hetkellä.
Ehkä olisi parasta pakata kamppeensa ja häipyä.
Kommentit (479)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, onko ketjussa jo sanottu, mutta miehen kannattaisi käydä psykologilla, psykoterapeutilla tai edes lääkärissä. Vai onko hän käynyt?
Kun sairastuin rintasyöpään 36-vuotiaana, taistelin urheasti sen läpi. Minun tapauksessani oli hyvä tuuri, koska kasvain oli pieni patti rinnan ulkosyrjässä ja tuntui ihan selvästi ennen kuin pääsi kasvamaan. Se saatiin kätevästi pois leikkaamalla.
Siitä alkoi oman pään sisäinen kiirastuli. Olin aivan hirveä puoliso ja kiivas äiti. En kestänyt 10- ja 12-vuotiaiden meteliä yhtään, huusin joskus kurkku suorana. Mies ei saanut koskea. Oli päiviä, jolloin hän ei saanut edes kysyä mitään. Sanoin, että haluan muuttaa johonkin luonnon keskelle maalle. Sitten kun käytiin katsomassa taloja, en pystynyt edes kuvittelemaan, että olisin perheen kanssa niissä taloissa, isoilla pihoilla, niittyjen tai metsien vieressä. Sanoin, että muutan yksin.
Paha olo ei helpottunut, vaikka sain olla rauhassa maalla. Lapset asuivat vuoroviikoin minun luonani, vaikkei virallisesti miehen kanssa oltu haettu eroa. Jos minusta tuntui, että en jaksa olla äiti, soitin miehelleni ja lyhensin minun viikkoani. Hän sanoi, että olen muuttunut ihan sekopääksi.
Olin käynyt psykologin juttusilla, kun syöpä todettiin ja uudestaan kun se oli leikattu. Hän kehui minua vahvaksi. Siinäpä se ongelma. Kun joku kehuu vahvaksi, on vaikea olla heikko. Myöhemmin menin työuupumuksen takia työterveyspsykologille, joka epäili mm. traumaperäisen stressireaktioon sopivia oireita, ahdistuneisuushäiriöön viittaavia piirteitä ja vähän muutakin. Onneksi olen saanut lähetteen ja pääsin psykoterapiaan. Olen taas paljon parempi äiti omille lapsilleni kuin huonoina aikoina. Parisuhdetta ei voi korjata enää, vaikka haluaisinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Jos itse lähtee toiselle esittämään, että tämä on sitä mitä haluaa, vaikka tosiasiassa vaan tyytyy ja sietää, niin kuka on luonut sen ongelman?
Jos on vuosia salaa vihainen omalle puolisolle ja lapsille siitä syystä, etteivät nämä ole joku muu, niin onko valittu reitti ollut se oikea?
Siinä ei taida mies tulla itsekään onnelliseksi, ei edes sinne päin.
Miksi tehdä päätös elää jonkun kanssa, jota ei oikeasti halua ja josta ei pidä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kirjoita kaikki ongelmat ylös ja hengitä pari viikkoa. Mieti rauhassa, miten pärjäät, jos sinä tai mies ottaa eron. Siten, että sinulla on suunnitelma kunnossa.
Sitten lapset hoitoon, keskustelu miehen kanssa ja selvitys halutaanko kyseiset ongelmat yrittää korjata vai onko ero ainoa vaihtoehto. Tarjoa pariterapiaa ja yrittäkää miettiä miten miestä vaivaavat ongelmat ratkaistaan. Muista ottaa mukaan myös oma listasi ja rauhallisesti käydä läpi ne sinun kokemat ongelmat suhteessa.
Mikäli rauhallinen ongelmien ratkaisu pitkällä tähtäimellä ei ole miehellesi vaihtoehto, taitaa ainoat vaihtoehdot olla kärsiä tai erota.
Voimia vaikeaan tilanteeseen!
Olet kyllä naiivi jos kuvittelet että noin toimivan ihmisen kanssa olisi mahdollista ratkaista mitään. Mieshän on itse sössinyt aivan kaiken ja nyt syyllistää toista. Luonnehäiriöisen käyttäytymismalli alkaa täysin puskista kaataa toisen niskaan kaikkea mahdollista kun tyytymättömyys menee yli. Avioliitto on yhteispeliä. Yksi osapuoli ei voi sitä pelastaa eikä pilata.
Kyllä se väkivaltainen alkoholisti yksin voi pilata. Jos juomisen syy ei ole puolisossa vaan vaikka lapsuuden traumoissa, eikä hoitoon lähde millään. Tai psykoottinen ihminen.
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Eroaminen ja siihen kannustaminen on tosiaan keskiverto palstamamman parisuhdeosaamisen alku ja loppu. Ajattelu niin mustavalkoista ja tunnepitoista laumamylvintää, jossa syntipukki tiedetään, vaikka asiasta ei juuri tiedetä.
Vastuullinen ihminen ei heittele lonkalta tuollaisia neuvoja eikä mestaroi ulkopuolelta.
Kirjoituksesi on viisaan vaimon omakohtaista pohdintaa ja vastoinkäymisistä selviämistä. Siihen ei sellaisen kapasiteetti yllä, jolle eroaminen on aina se "ratkaisu", sekä itselle että muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ero ei lapsiperheessä ole ensisijainen vaihtoehto. Pariterapiasta aloittaisin jos se molemmille sopii. Siellä on ihan hyvin mahdollista että mies tajuaa että on itse vastuussa onnestaan, valinnoistaan ja siitä millaisen suhteen lapsiin rakentaa. Jos mies pystyy osoittamaan nöyryyttä, onnistuu pahojen sanojen anteeksiantaminenkin.
Oikeasti elämä ei ole noin kivaa ja helppoa. Ja ihan oikeesti ap ei todellakaan ole ollut täydellinen puoliso ja voisi myös opetella ottamaan vastaan kritiikkiä ja mennä itseensä. Sitten kun mies pystyy järkevästi syytöksensä jäsentämään.
Voi olla että on toinen nainen, ja sellainenkaan ei hyvinvoivan suhteeseen pompsahda.
Koskaan, ei koskaan voi syyttää vain toista osapuolta siitä että suhde voi huonosti.
Kyllä voi. Jos toinen lähtenyt suhteeseen ajatuksella, että kunhan nyt joku, kuka tahansa, on siinä kumppanina eikä kerro tätä sille toiselle, joka oikeasti sitoutuu. Exäni halusi seurustella kanssani, vaikka rakasti toista. Hänellä meni 9 vuotta, ennen kuin onnistui ketomaan, ettei tästä syystä ollut koskaan rakastanut minua ja suhteemme ei koskaan onnistuisi, vaikka kuin ka yrittäisin.
Moni mies joutuu tyytymään, koska ei saa sitä naista, jonka olisivat halunneet.
Moni nainenkin joutuu valitettavasti tyytymään, kun ei saa sitä miestä, kenet haluaisi...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin järkytyksesi. Siis sen että kaikelta lähtee pohja. Mutta jos mietit tarkkaan mitä mies sanoi niin kuulostaa selkeästi siltä että miehellä on nyt isoja ongelmia ja hän syyllistää kaikesta sinua. Jos mies ei itse hakeudu lasten seuraan ym niin kyllä hän on itse ulkoistanut isyytensä. Selvästi mies on pettynyt siihen millainen isä hän on mutta on helpompi väittää että sinä olet siihen syyllinen kuin mennä peilin eteen ja myöntää olevansa paska isä.
Luulen että alkujärkytyksen jälkeen sinulla tulee helpotus. Tiedät että voit erota ja vapauttaa kärsivän miehen. Sen jälkeen sinulla ja lapsilla on helpompi olla.
Tämä on varmasti totta. Että miehellä on ehkä paha olla siksi miten asiat ovat menneet. Mutta, en usko että hän ikinä tulee katsomaan asiassa peiliin, ja tajuamaan omaa osaansa asioihin. Niin kun sanoit, on paljon helpompaa syyttää kaikesta minua.
Ehkä isän ja lasten välit paranee eron myötä? Koska ei tässä taida olla muuta vaihtoehtoa kun ero.
Ehkä sitten kun lasten kanssa ei tarvitse elää arkea jatkuvasti, hän kiinnostuukin lapsistaan. Ehkä hän haluaa olla heidän kanssaan kun minä poistun kuviosta.Nyt se mikä häntä kiinnostaa on koulumenestys. Suorittaminen. Jatkuva nätisti oleminen, ja suorittaminen.
Ja ne ovat ainoat asiat, jotka häntä tulevat vastaisuudessakin kiinnostamaan, erositte tai ette.
Mun isä oli juuri niin kuin miehesi. Ei piitannut lapsistaan vähääkään, mutta huonot välit oli silti äitini syytä. Ainoa vuorovaikutus meidän lasten kanssa oli huutaminen, haukkuminen ja joskus jopa fyysinen väkivalta. Koulumenestys oli ainoa, mikä meissä kiinnosti ja jos se oli hänelle riittämätöntä, haukkui ensin ja ignoorasi sitten kokonaan. Mitään tunteita ei saanut näyttää, piti vaan kyhjöttää hiljaa ja näkymättömissä niin kotona kuin muuallakin.
Toivoin lapsena, että vanhemmat eroaisivat ja pääsisin isästä eroon. En olisi häntä suostunut ikinä tapaamaan, jos äiti olisi saanut aikaiseksi ottaa eron, mutta ei.
Lastesi takia, eroa, ja yritä järjestää niin, että mies tapaa heitä mahdollisimman vähän. Mies ei tule ykskaks eron myötä muuttumaan ihanaksi, välittäväksi iskäksi, vaan sama kontrollointi, ignooraus ja dissaaminen jatkuvat. Sinä vain et ole paikalla suojelemassa lapsiasi. Itsellä pahin pelko oli lapsena, että äidille kävisi jotain ja jäisimme isän kanssa keskenään. Äitiparka oli ainoa turva ja syy, miksi olen kaikesta huolimatta edes suunnilleen järjissäni.
Juoskaa. Nrsistihirviö ei pääse karvoistaan.
Joskus käy myös hyvin. Minun isäni oli myös hirveän kontrolloiva. Vaikka kokeesta olisi saanut kympin, se piti silti käydä läpi, että mitä olisi voinut vieläkin parantaa. Mitään vastaanväittämistä ei hyväksytty, isä löi nyrkkiä pöytään ja karjaisi vain että hiljaa. Ei saanut itkeä, ei saanut nauraa, lasten piti näkyä mutta ei kuulua jne.
Minun vanhempani onneksi erosivat. Tai no, onneksi ja onneksi. Äitini osoittautui hyvin epävakaaksi persoonaksi, tajusin asian vasta vanhempieni eron jälkeen. Olin toki tottunut siihen että äidin mielialat olivat meidän vastuulla, ja pahin synti ikinä oli äidin mielen pahoittaminen. Eron jälkeen kuitenkin tuo epävakaus oikein ryöpsähti, isän kova kuri oli pitänyt senkin jonkinlaisessa kontrollissa. Isä taas joutui todella kovaan kouluun. Yhtäkkiä (juuri aikuistuneet/aikuistumassa olevat) lapset eivät halunneetkaan olla tekemisissä kun ei ollut pakko. Hän löysi uuden puolison jolla oli meitä hieman nuorempi tytär. Tällä tytöllä olikin melkoisen vaikea teini-ikä, haistatteli isälleni, kun ei isä ole hänen isänsä. Tätä tavallista kunnon kapinaa uusperheessä.
Äiti muuttui hirviöksi, alkoholisoitui (ja lopulta kuoli), isä kasvoi ja muuttui maailman ihanimmaksi isäksi jonka kanssa nyt kun itse olen nelikymppinen on tosi kiva viettää aikaa. Aika ja elämä pehmensivät isää hirveästi. Lapsena kuitenkin pelkäsin ja inhosin isääni, kuten sinäkin. Ja jos isä ei olisi sattunut joutumaan niin kovaan kouluun kuin joutui, varmaan emme vieläkään olisi väleissä. Vaikka erolla oli kova hinta äitini puolelta, suosittelen silti vahvasti sitä jos isä on tuon tyyppinen kuin ap kuvailee. Ap ei varmasti kärsi samoista ongelmista kuin minun äitini, joten tuossa tilanteessa erolla olisi todennäköisesti ainoastaan positiivisia vaikutuksia. Joko isä kasvaa ja välit paranevat, tai ei kasva, eikä ole pakko olle tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On täysin totta, että minä en ole ollut täydellinen puoliso. Virheitä on tullut tehtyä. Ja väsyneenä räjähdeltyä.
Olen myös sitä mieltä, että lapsiperheessä ero ei ole se ensisijainen vaihtoehto.
Mutta, mies ei enää halua yrittää. Hän on omien sanojensa mukaan yrittänyt jo vuosia ja kärsinyt. Koittanut mahtua muottiin, mihin ei mahdu.
Miksi ei jo lähde? Sitä en todellakaan tiedä.
No äkkiseltään tulee mieleen niinkin kyyninen ajatus että miehesi haluaa pitää yhteisen asunnon itsellään. Hän haluaa poimia rusinat pullasta, ja sinun pitäisi vain ymmärtää haihtua takavasemmalle. Uusi nainen tilalle.
Minusta tuo mitä kerrot kuulostaa ihan siltä, että miehesi purki sinuun nyt sellaisia omia ongelmiaan ja vanhoja vihojaan, ettei ole tosikaan. Tiedätkö kun sitä raivostuu kesken riidan ja mikään ei tuota niin suurta iloa kuin se, että keksii jotain mahdollisimman loukkavaa ja ilkeää mitä sanoa toiselle? Normaalisti ihminen pyytää sellaisen sanomisen jälkeen anteeksi (ja viisaimmat hillitsevät itsensä).
Jos miehesi ei pyydä anteeksi, jätä omaan arvoonsa tuollainen minkä tiedät vääräksi väittämäksi. Kuten itse kerroit, sinä et ole tuohon kaikkeen syyllinen. Ihan kuten me aikuset sanomme lapsille "ei kannata uskoa kaikkea mitä kuulee". Sinä olet ihan varmasti hyvä äiti ja olet yrittänyt kaikkesi.
Yrittäisin vielä kerran keskustella miehen kanssa, että onko hän todella tätä mieltä vai onko hänellä jokin asia mikä vaivaa. Mikäli siitä ei tule mitään, anna olla. Hän ei ole sitten sen arvoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet ovat aika usein täysin kykenemättömiä ajattelemaan että heissä olisi mitään vikaa. Syyllinen on aina miehen ulkopuolella vaikka peiliin tulisi katsoa. Ja sitä peiliin katsomista ei kestetä muutakuin pullokourassa jos niin käy.
Joskus tulee se viimeinen pisara. Jokainen itse määrittää sen, millainen se on. Joku lähtee kävelemään pienestä tihkusateesta ja jollekin saa kaataa monta ämpärillistä jäävettä päähän ja silti on ja pysyy.
Jonkun mielestä oli ehkä pikkusieluista, että meillä meni asunto myyntiin, kun avomies pihalla huusi mulle, että olen h***a, jolla on löysä p***u.
Hän ei itse palannut aiheeseen koskaan eikä tullut mieleen itsellenikään lähteä miestä opettamaan, miten naisia kohdellaan ja ei kohdella.
Kukaan ei ole sanonut noita sanoja minulle ennen eikä jälkeen tuon episodin, josta on jo 15 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon kipinä kirjoitti:
En ymmärrä, miksi ensimmäinen ohje tällä palstalla on aina eroaminen.
Mitä jos joskus voisi parisuhteessa, loukkaantuneenankin, kuunnella sen toisen osapuolen tarinan? Kuunteleminen ja tarinan ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi sen toisen kanssa samaa mieltä tai että se pelastaisi parisuhteen. Se vain antaisi mahdollisuuden jopa korjata tilannetta - joko niin, että parisuhde pelastuu tai sitten niin, että molemmat lähtevät eteenpäin ilman selvittämättä jääneitä asioita.
AP:n mies on havahtunut siihen, että elämä on epätyydyttävää. Hän yrittää etsiä syyllistä omaan tilanteeseensa ja on sellaisessa sokeuden vaiheessa, että ulkoistaa oman pahan olonsa AP:lle. Tajuamme kyllä, että mies on epäkypsä eikä kanna vastuuta omista valinnostaan. Mutta... on ihan järjetöntä neuvoa AP:ta ottamaan miehen tämänhetkinen tarina "totuutena" ja lähteä tekemään sen pohjalta perheen tulevaisuutta koskevia lopullisia ratkaisuja. Eroaminen ei paranna ongelmaa - se ei luo miehelle suhdetta lapsiinsa tai opeta miestä kommunikoimaan paremmin omista tarpeistaan.
Jos olisin AP, lähtisin miehen kanssa jonnekin rauhalliseen paikkaan keskustelemaan asioista. Kysyisin paljon kysymyksiä, kuuntelisin hänen tarinaansa, yrittäisin ymmärtää. Kysyisin nykyhetkeä ja tulevaisuutta koskevia haastavia kysymyksiä lapsiin liittyen: Millä tavalla koet minun estävän suhdettasi lapsiin? Miten voisin jatkossa tukea sitä, että suhteesi lapsiin olisi parempi? Mistä perheen asioista haluaisit kantaa suurempaa vastuuta? Kysyisin myös parisuhteesta: Mikä meidän suhteessamme on ollut hyvää tähän asti? Miltä hyvä parisuhde sinun mielestäsi näyttää? Millainen rooli sinulla on hyvän parisuhteen rakentamisessa? Miten se on näkynyt meidän parisuhteessamme tähän asti? Millä tavalla koet että minä olen estänyt sinua saamasta hyvän parisuhteen? Mitä arvokasta ja hyvää näet minussa ja näissä vuosissa jotka olemme yhdessä olleet?
Samalla kun AP:n ymmärrys tilanteesta kasvaisi, myös miehen oma ymmärrys alkaisi jäsentyä. Tällainen "ei-hyökkäävä" tapa keskustella ja kuunnella auttaa kovasti, päätyvätpä he mihin tahansa ratkaisuun myöhemässä vaiheessa. Keskusteluyhteyden kadottaminen kun ei auta, lasten takia sitä tarvitaan "ikuisesti".
Parisuhteesta täytyy sanoa myös, että asioitten ratkaisemiseen tarvitaan molempien osapuolten muutosta. Jotta AP:n mies voi kasvaa vastuullisemmaksi, AP:n tulee itsensäkin muuttua. Ei ole helppoa antaa miehelle sitä vastuuta jota hän ei vielä osaa kantaa. Tulee tilanteita, joissa AP joutuu muistuttamaan miestä hänen roolistaan/vastuustaan - voi olla, että AP joutuu jopa vääntämään miehelle rautalangasta, mitä vastuu tietyissä tilanteissa tarkoittaa. Niissä tilanteissa olisi helppoa palata vanhoihin toimintamalleihin ja hoitaa asiat miehen puolesta.
Koska tällaisten keskusteluiden käyminen on haastavaa ja tunnetasolla todella kuluttavaa, voisi olla hyvä saada tukea terapiasta. Parasta olisi jos molemmat olisivat mukana - mutta jos mies ei lähde, AP voi ihan hyvin mennä yksin.
Toivotan AP:lle voimia. Ja ai niin - 9 vuotta sitten pelastimme avioliittomme tällä tavalla. Myös minä jouduin muuttumaan. Nyt tulossa 20 v. hääpäivä.
Eroaminen ja siihen kannustaminen on tosiaan keskiverto palstamamman parisuhdeosaamisen alku ja loppu. Ajattelu niin mustavalkoista ja tunnepitoista laumamylvintää, jossa syntipukki tiedetään, vaikka asiasta ei juuri tiedetä.
Vastuullinen ihminen ei heittele lonkalta tuollaisia neuvoja eikä mestaroi ulkopuolelta.
Kirjoituksesi on viisaan vaimon omakohtaista pohdintaa ja vastoinkäymisistä selviämistä. Siihen ei sellaisen kapasiteetti yllä, jolle eroaminen on aina se "ratkaisu", sekä itselle että muille.
Vaimo ei ole yhtä kuin äiti. Ei vaimon kuulu kärsivällisesti opettaa aikuiselle miehelle vastuunkantoa. Jos mies ei osaa, ei hän ole aikuisen miehen tasolla. Ei vaimolla ole velvollisuutta vetää sellaista miestä perässään. Nämä asiat selviää monesti vasta yhteisten lasten myötä (kahden aikuisen taloudessa sitä huolehdittavaa on usein aika vähän).
Ap:n tapauksessa mies ei ainoastaan jätä vastuutaan ottamatta, vaan lisäksi valittaa ja haukkuu sitä, joka sen vastuun hänenkin puolestaan kantaa. Miksi ap jäisi suhteeseen sellaisen kanssa? Ap:n elämä on paljon helpompaa yksin lasten kanssa, kun ei tarvitse kuunnella valitusta ja syyllistämistä.
Miksi ero olisi jotenkin kamalaa? Elämä huonossa suhteessa on kamalaa, se ilmapiiri on kamalaa myös lapsille. Monesti eroja vastustaa sellaiset, ketkä ovat itse hyvässä suhteessa, mutta ovat kohdanneet (yhdessä) jotain haastavia elämäntilanteita. Heidän tilanteensa ei kuitenkaan ole sama, kuin huonossa suhteessa elävän tilanne, eivätkä he ymmärrä sitä.
Sitähän sanotaan, että puoliso pitää valita joka aamu uudelleen. Jos huomaa valinneensa väärin, kun uuden elämäntilanteen (lapset) myötä puolison todellinen luonto tulee ilmi, on oikeus olla valitsematta enää ko. puolisoa.
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
Jep, mies ei taaskaan voi ottaa vastuuta mistään, esimerkiksi hoitaa eroon liittyvät muodollisuudet, kun kerran ei ap:ta enää halua (itse asiassa sanoo, ettei koskaan halunnutkaan, eli ei ole varmaan vaimovalinnastakaan ollut itse vastuussa). Se on taas se nainen, jonka pitää eroonkin liittyvät asiat hoitaa, vaikka mies on se, joka ei suhteessa halua olla.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
Tässä kaiketi on ajateltu asia niin, että jos mies on tyytymätön parisuhteeseensa, miehen pitää itse ymmärtää hakea eroa eikä odottaa, että vaimo tekee sen.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
Muutenkaan tässä mitään yleistä miesvihaa ole ketjussa. Kritisoidaan huonosti asiansa hoitavia miehiä. Heitä on lapsiperheissä ihmeen paljon (tähänkin ketjuun taas tuli monta kokemusta). Kaikki tietää, että on olemassa myös hyvin asiansa hoitavia miehiä. Monet meistä naisista mielellään olisi sellaisen hyvän miehen kanssa yhdessä, eli emme vihaa miehiä, päinvastoin haluamme heitä elämäämme.
Vierailija kirjoitti:
Juu, kimpsut kasaan ja häivy. Lappu pöydälle "Läksin ostamaan maitoa, tulen kun kerkeän".
Mene vaikka huoneistohotelliin tms ja ala järkkäämään vuokra-asuntoa. Isä pitäköön lapset.
Ehkä herää asioihin!
Ei niitä lapsia voi tuollaiselle jättää, joka vaan riitelee niiden kanssa ja käyttää liian rankkaa rankaisemista. Lapsethan siinä joutuvat kärsimään vielä enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
Tässä kaiketi on ajateltu asia niin, että jos mies on tyytymätön parisuhteeseensa, miehen pitää itse ymmärtää hakea eroa eikä odottaa, että vaimo tekee sen.
Ei vaan oletetaan, että vaimo ymmärtää miestä loputtomiin ja onnistuu kaivelemaan miehen ärtymyksen juurisyyn esiin. Minulta ei ainakaan löydy noin hienoja psykologin taitoja. Minä uskon, mitä minulle sanotaan enkä pohdi, mitä siellä taustalla saattaa olla. Jos jotain on, kuten työongelmia, miehen itse pitää se minulle kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaa joidenkin kommentoijien logiikka.
Mies kärsii liitossaan, ja sanoo, ettei ole koskaan oikeasti edes halunnut olla yhdessä. Ulkopuoliset kehottavat vaimoa lopettamaan liiton. Joillekin täällä kehoitus erota = miesvihaa.
Miksi? Eikö näkymättömään kahleeseen kiinni jäänyt miesparka pitäisi nimen omaan vapauttaa?
No kyllä! Sehän on vain kumpaakin kohtaan reilua laittaa lusikat jakoon, jos yhteiselämä ei vaan onnistu. Miten tuosta voi löytää miesvihaa?
Silläkään ei minusta ole merkitystä, kumpi eroaloitteen tekee. Ulkopuolisten mielipiteen voi vetää vessasta alas, koska heillä ei ole todellista kuvaa siitä, mitä perheessä on tapahtunut.
Jos miehelle on ihan sama, erotaanko vai jatkaako hän ilkeilyään, tietenkin ratkaisu jää sun tehtäväksi.