Miten te useamman lapsen äidit selviätte? Minun ainokainen vie kaikki mehut

Voisiko tuo syömishäiriö -ketju katkaista lainausketjun? Nyt yli 20 lainausta ja aina lisää tulee (alkupää ihan muuta asiaa kaiken lisäksi). Tabletilla ja puhelimella vaikea lukea, kun sivut päivittyvät hitaasti tuon mammuttilainaamisen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selittäkää minulle miten käytetään illalla vaikka 1-, 3- ja 5-vuotiaat lapset kylvyssä ja suihkussa. Osa siis kylvyssä, osa suihkussa. Mutta varmaan pitää käyttää yksitellen, ei jotain melkein vielä vauvaa voi jättää ilman valvontaa kylpyyn. Ja mihin ne kaksi muuta laitetaan silloin kun yhtä pestään ja kaksi muuta on mallia täystuho.

Ap

Minä tekisin näin. Matkarattaat suihkun ovelle. 1-v sinne istumaan. Jos tuplarattaat, 1-v ja 3-v niihin istumaan pyyhkeet päällä. Käteen vaikka maissinaksu niin viihtyvät. Suihku päälle, suihku itselle. Kun valmis, lapsi kerrallaan rattaista suihkuun. Kun valmis, pyyhe ympärille ja takaisin rattaisiin. Lopuksi, samalla kun kuivailee itseä, 5-v suihkuun. Lopuksi koko porukka pois suihkusta.

No meillä lapsi lopetti rattaissa istumisen 1,5-vuotiaana kokonaan eli meillä tuo ideasi ei toimisi. Tulisi pelkkää pää punaisena rääkymistä ja rattaista kaikin voimin pois pääsemistä.

Ei lopettanut, vaan itse lopetit sen eli annoit lapselle periksi. 1,5-vuotias ei tee tuollaisia päätöksiä. Joo, saattoi varmasti huutaa asiasta, mutta olisit antanut huutaa. Väsytystaistelun voittaa aina aikuinen, jos tahtoa löytyy ja vähitellen lapsi oppii, että on tietynlaisessa alammaisuussuhteessa vanhempiinsa. Lapset eivät todellakaan ole tasa-arvoisia vanhempiinsa nähden.

Eli olisi pitänyt sitoa lapsi rattaisiin ja antaa hänen huutaa yli tunnin putkeen pois pääsyä joka ikinen kerta? Olisiko se ollut varmasti ok muiden silmissä kaupassa käydessä ja vaunulenkeillä? Sain jo silloin niin paljon syytteleviä katseita, että miksi en päästä lasta käveleen vaikka hän sitä niin kovasti haluaa ts. huutaa.

Tästä saa sen kuvan, että sinulle on tärkeämpää se, mitä muut ajattelevat sinusta ja että kaikki näyttää ulospäin hyvältä kuin se, että miten kasvatat lapsiasi. Jos näkemyksesi on tämä, niin onnea vaan tulevaisuuteen. Tulet tarvitsemaan sitä paljon.

Kyllä mekin ollaan annettu lasten huutaa esim. lentokoneessa tai ruuhkabussissa ihan vaan sen takia, ettei lapsi saa siinä tilanteessa typerää tahtoaan läpi. Jos muut aikuiset ei tätä kestä, niin se on heidän ongelmansa. Jokainen ihminen on kuitenkin ollut lapsi joskus ja aiheuttanut häiriöitä.

Jos luet viestini niin huomaat, että "annan" lapsen huutaa monta tuntia päivästä jo vuosien ajan ihan vain jotta en antaisi periksi. Niin tai näin, aina väärin tehty.

Minusta tuntuu, että sinun omat odotuksesi lapselle ja lapsiperhearjelle ovat liian suuret. Mielikuvissasi ja jopa ennen lapsen syntymää olet ajatellut itsesi äidiksi, joka on tietynlainen, lapsi on tietynlainen, hän käyttäytyy tietynlaisesti ja teidän arki on mielikuviesi mukainen. Normaalisti lapsi ei huuda joka päivä tunteja pettymystään, uhmassakaan, ilman järkevää syytä, joten voisisiko syynä olla nyt nämä sinun oman mielikuvat ja se, että lapsi kokee nyt enemmän pettymyksiä ja sinä riittämättömyyttä niiden vuoksi?

No miten katkaista tämä kierre? Lapsi käyttäytyy molempien vanhempien seurassa samalla tavalla ja vanhemmat harvoin ovat samaan aikaan kotona. Totta kai tiedostan, että en jaksa enää yhtäkään vuotta kuunnella turhanpäiväistä huutokonserttia mikä alkaa saattaa alkaa työpäivän jälkeen päiväkodin portilla, koska en suostu hakemaan jäätelöä tai koska laitoin lapsen takin vetoketjun kiinni itse eikä hän saanut ja enää ei kelvannut, vaikka vetoketjun aukaisen uudelleen. Tästä seuraa se 1-2 tunnin huutokonsertti ja tietenkin joudun hiestä märkänä kantamaan rimpuilevan ja huutavan lapsen päiväkodista kotiin, koska hän ei huutamiseltaan vastaanota mitään.

Sama saattaa toistua kotona, jos tietty haarukka on likaisena tiskikoneessa enkä suostu erikseen pestä hänelle tätä. En anna periksi juuri sen takia ettei lapsi hyväksikäytä tilannetta huutamalla. Ehkä niin tekeekin.

En vain jaksa enää. Tätä on jatkunut vuosia joka ikinen päivä. Mielikuvissa ajattelin arjen olevan raskasta, mutta en ihan näin montaa vuotta ja tällä tavalla.

Choose your battles.

- laittaako lapsi itse vetskarin vai laittaako äiti? Laske viiteen, niin kyllä se menee kiinni.

- lapsi menee itse valitsemaan haarukan, niin ei tule huutoa.

-lapsi valkkaa itse vaatteet. Voi laittaa vaikka vaihtoehtoja esille.

-siivouspäivänä lakaiseeko lattiaa vai pyyhkiikö pölyä

Jnejne.

Taistelet niistä ihan pakollisista asioista, kuten suihkussa käymisestä. Voit antaa vaikka valkata pyyhkeen, jos siitä on apua. 4v haluaa tehdä asioita myös itse ja olla iso. Ja omatoimisuuteen kannattaa kannustaa.

En vain jotenkin osaa itse nähdä syytä, että miksi minun pitäisi erikseen tiskata yksi tietty haarukka hänelle, vaikka vaihtoehtona on muitakin haarukoita puhtaina. Tai jos erehdyn vahingossa laittamaan vetoketjun kiinni, koska välillä saan laittaa ja välillä en, niin pitäisikö minun pyytää sata kertaa anteeksi sitä lapselta? Eikö jo yksi kerta pitäisi riittää?

En vain jaksa taistella tällaisistä asioista. Lapsi saa itse valita vaihtoehdoista, mutta näissä tilanteissako myös? Pakko antaa lapselle se tietty likainen haarukka, koska lapsi nimenomaan haluaa sen joka kerta?

Kyllä. Jos ehdit laskea viiteen ja laitat vetskarin kiinni, niin lapselle voi sanoa että omien valintojensa seuraus. Sitten seuraavalla kerralla voit muistuttaa, että viimeksi harmitti kun äiti laittoi kiinni. Tuollaista se on lasten kanssa. Ja näin ne monen lapsen äidit on kaikkien kanssa toimineet. Muuten homma ei toimi ikinä.

Ja siis se haarukkatappelu johtuu siitä, ettet anna lapsen valita edes pienissä jutuissa. Koitapa kerran kun lemppari on pesussa sanoa, että valkkaapa joku kiva sieltä laatikosta ja valkkaa äidille myös samalla. Lyön vetoa ettei tule huutoa.

Tuostahan se huuto nimenomaan tulee. :D Kun MIKÄÄN MUU EI KELPAA. Olen koittanut sitä sanoa nyt monesti, että vain yksi haarukka onse mikä kelpaa. Jos tuo haarukka katoaisi maapallon päältä niin lapsi jättäisi syömättä ruokansa ennemmin kuin valitsisi "jonkun kivan sieltä laatikosta". Tai söisi sormilla.

Eli pitääkö antaa periksi ja kiltisti tiskata lapsen lempihaarukka joka kerta vai pitää päänsä ja todeta, että valitse joku puhtaista tai ole syömättä? Kun osa sanoo toista ja osa toista.

Meillä jatkuvaa riitaa aiheuttava haarukka todellakin häviäisi maan päältä. Ja lapsi söisi sitten vaikka sormin jos ei muu kelpaa. Toinen vaihtoehto olisi tiskata joka kerta se haarukka heti, kumpaan sitten haluaa lähteä. Joka tapauksessa en todellakaan jaksaisi tuommoista jatkuvaa vääntöä pikkuasiasta. Ja joo meillä on joitain astioita ja tavaroita todellakin otettu pois käytöstä jos niistä tulee riitaa ja tappelua (kaksi lasta ja se yksi hienoin muki, ymmärrätte varmaan...). Jossain kohtaa ne palautuu taas käyttöön ilman sen suurempaa numeroa.

Meillä sama. Jos alkaa tuollainen vääntö, niin se haarukka menee jäähylle ja pysyy jäähyllä. Ja lapselle kerrotaan että se on rangaistus tuosta käytöksestä ja sen saa takaisin kun alkaa olla nätisti. Ja kyllä, ensin tulee hirveää huutoa ja ruuasta kiukuttelua.

Sitten todetaan että jälkkäriä (hedelmä, makupala tms) ei tipu jos ruoka ei mene alas. Ja sitä todellakaan ei tipu, jos ruuan kanssa temppuillaan.

Kyllä se lapsi nälkäänsä alkaa ennen pitkää syödä. Jos ei, niin pitää mennä lääkäriin.

Ruokaan ei saa ikinä liittää pakottamista. Ikinä.

Hohhoijaa.

Tuhat ja yksi "ei ikinä" -kasvatusperiaatetta joiden rikkominen rikkoo lapsen. Tai sitten ei.

Se että ruokaan liitetään pakko on suora väylä syömishäiriöihin.

Sitten varmaan kaikilla aikuisilla täytyy olla syömishäiriö.

95 prosentilla vanhempien ikäluokkien suomalaisista on häiriintynyt suhde ruokaan.

He rakastavat ruoalla ja he palkitsevat ruoalla (itseään ja muita), he ostavat lastenlasten rakkautta ruoalla.

Heillä on valtavat määrät väärästä syömisestä johtuvia sairauksia.

Niin. He myös kommentoivat avoimesti muiden painoa ja ulkomuotoa. Ja varoittavat lihomisesta. Ovat rankaisseet sillä ruualla muutoin kun toteamalla, että ensin syödään pääruoka ja sitten jälkkäriä.

He liittävät ruokaan tunteensa. Positiiviset ja varsinkin negatiiviset.

Se että pakotat lapsen syömään ja lahjot siihen ruoalla on yksiselitteisesti väärin. Sinöhän muös viestit siinä että terveellinen ruoka on sinustakin pahaa ja vain lahjusherkku hyvää. Niin pieleen menee kuin ikinä pieleen voi mennä.

Höpöhöpö. Lapsi tajuaa kun sanoo esim että tulee huono olo, jos tyhjään vatsaan syö herkkua.

Samoin lapsi ei hajoa, jos sanoo että pitää maistaa onko ruoka hyvää, ennenkuin voi sanoa että se on pahaa.

Tuo pakottaminen tarkoittaa sitä että ei saa pakottaa syömään lautasta loppuun. Myös koulussa. Ne syömishäiriöt johtuu siitä, että ennen oli pakko syödä, ihan sama mahtuuko mahaan tai maistuuko.

Ei pidä ylitulkita annettuja ohjeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on vain yksi jo aikuinen lapsi. Säännöllinen päivärytmi tiettyyn aikaan nukkuun, syömiset, jne. Tiettynä päivänä siivoamiset sun muut. Hyvin hoituu!!

On meillä tarkka päivärytmi, silti en ehdi asioita, koska useimmiten jossain kestääkin paaaaljon pidempään kuin piti kun tuli taas joku tilanne ja sen päälle tilanne.

Ap

En ole vielä lukenut koko ketjua, mutta minun ratkaisuni olisi tarkasta päivärytmistä luopuminen. Sen vuoksihan tulee tunne, että ei ehdi asioita, kun pienikin viivästys sotkee koko loppupäivän ja jatkuva lukujärjestyksen silmäily ja sen mukaan eläminen aiheuttaa stressiä.

Joillakin on kykyä saada asiat hoidettua ja tehdä se mallikkaasti, toisilla ei.

kahdeksan lasta, nuorimmainen muutaman vuoden, alla kouluikäinen, isä töissä, äiti toissä silloin kun ei kouluttaudu hankkiakseen alalleen lisää pätevöitymistä j a laajentaakseen osaamisalueitaan. Kun kotimaassa olisi vienyt liian kauan, perhe pakkasi kamat ja muutti puoleksi vuodeksi toiseen maanosaan, jossa äiti hankki puolen vuoden aikana lisää pätevöitymistä. Kaksi vanhinta lasta, juuri 18v täyttäneet, jäivät kotimaaahan, heillä oli omat uransa alulla.

Tuo lapsiluku voi saada luulemaan, että kyseessä on joku lahkolaispari, jehovia tai muita seonneita, mutta niin ei ollenkaan ole.

Mies on rakennusalalla erikoishommissa, äiti sairaanhoidon alalla.  Kun on molemmilla kielitaitoa ja myös ammattitaitoa ja halu pyrkiä eteenpäin, asiat onnistuvat.

Vierailija kirjoitti:

Miten siellä päiväkodissa sitten pärjätään, kun samassa ryhmässä on 21 lasta ja yleensä vain kaksi aikuista, toisinaan kolme, niiden kaikkien kanssa? Miten yksi aikuinen hoitaa 7-11 alle kouluikäistä lasta yksinään joka päivä? Päiväkodeissa on päivittäin 3 ruokailua, 2 ulkoilua, päiväunet, 4-6 vessailua ja pesulla käyntiä, retket, jumpat, askartelut, leikit, siivoukset, riitojen selvittelyt, kiipeilyt, karkailut, itkut, huudot, lyömiset, piiloilut, kiukuttelut sun muut ihan samalla tavalla kuin kotonakin. Lapsia vaan paljon enemmän. Samoja lapsia ne on sielläkin ja joukossa riehuminen yltyy. Kuvitellaanko, että päiväkodeissa henkilökunta on joitakin taikureita?

Parin tonnin kuukausipalkalla sitä "hirveää älämölöä" päivästä toiseen. Kun joku kasvaa viimein isoksi ja siirtyy seuraavaan laitokseen, aina mukaan tulee uusia pieniä, ja homma alkaa joka vuosi alusta. Joku salaisuus niillä varmaan on, miten tekevät sen työn. Vai siksikö siellä ei enää haluta olla töissä ja on krooninen, koko maan laajuinen henkilöstöpula?

Meillä päiväkodeissa kuitenkin on turvalliset puitteet, aidat ja pihat+ paljon virikkeitä. Ja ruoka tulee valmiina ja joku muu siivoaa paikat ja vie astiat pesuun. Ja aina toisia aikuisia joihin voi tukeutua kun tulee yllätyksiä, ja niitähän tulee.

Ymmärrän kuitenkin yksinään lapsen kanssa elävän uupumuksen. Tsemppiä! Helpottaa ajan myötä mutta tulee uusia haasteita. 🧡

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on vain yksi jo aikuinen lapsi. Säännöllinen päivärytmi tiettyyn aikaan nukkuun, syömiset, jne. Tiettynä päivänä siivoamiset sun muut. Hyvin hoituu!!

On meillä tarkka päivärytmi, silti en ehdi asioita, koska useimmiten jossain kestääkin paaaaljon pidempään kuin piti kun tuli taas joku tilanne ja sen päälle tilanne.

Ap

En ole vielä lukenut koko ketjua, mutta minun ratkaisuni olisi tarkasta päivärytmistä luopuminen. Sen vuoksihan tulee tunne, että ei ehdi asioita, kun pienikin viivästys sotkee koko loppupäivän ja jatkuva lukujärjestyksen silmäily ja sen mukaan eläminen aiheuttaa stressiä.

Uskon tuohon. Jonkinlainen päivänohjelma ja viikko-ohjelma pitää kuitenkin olla, ettei tärkeitä asioita pääse unohtumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selittäkää minulle miten käytetään illalla vaikka 1-, 3- ja 5-vuotiaat lapset kylvyssä ja suihkussa. Osa siis kylvyssä, osa suihkussa. Mutta varmaan pitää käyttää yksitellen, ei jotain melkein vielä vauvaa voi jättää ilman valvontaa kylpyyn. Ja mihin ne kaksi muuta laitetaan silloin kun yhtä pestään ja kaksi muuta on mallia täystuho.

Ap

Sinne vaan yhtä aikaa plutimaan ja roiskuttelemaan. Putsaat pienimmän samalla, kun isommat viihdyttää toisiaan.

Tämä. Miksi vauva pitäisi jättää valvomatta kylpyyn? Kaikki kolme samaan ammeeseen, ja ensin pestään se pienin. Sitten vaippa päälle, pyyhe niskaan ja passitetaan iltapalapöytään. Seuraavaksi suihkutetaan keskimmäinen ja lopuksi vanhin, joka pärjää jo hetken itsekin jos täytyy esim. rasvata pikkusiskoja.

Vauvan voi passittaa iltapalapöytään noin vain, jos siellä on se toinen vanhempi ottamassa vastaan. Aplla ei ole.

Vauvalle voi ostaa kylppäriin Ikeasta muovisen syöttötuolin, johon hänet voi kylvyn jälkeen laittaa istuskelemaan ja katselemaan. Silloin voi pestä isommat lapset.

halu ja kyky ratkaisevat kirjoitti:

Joillakin on kykyä saada asiat hoidettua ja tehdä se mallikkaasti, toisilla ei.

kahdeksan lasta, nuorimmainen muutaman vuoden, alla kouluikäinen, isä töissä, äiti toissä silloin kun ei kouluttaudu hankkiakseen alalleen lisää pätevöitymistä j a laajentaakseen osaamisalueitaan. Kun kotimaassa olisi vienyt liian kauan, perhe pakkasi kamat ja muutti puoleksi vuodeksi toiseen maanosaan, jossa äiti hankki puolen vuoden aikana lisää pätevöitymistä. Kaksi vanhinta lasta, juuri 18v täyttäneet, jäivät kotimaaahan, heillä oli omat uransa alulla.

Tuo lapsiluku voi saada luulemaan, että kyseessä on joku lahkolaispari, jehovia tai muita seonneita, mutta niin ei ollenkaan ole.

Mies on rakennusalalla erikoishommissa, äiti sairaanhoidon alalla.  Kun on molemmilla kielitaitoa ja myös ammattitaitoa ja halu pyrkiä eteenpäin, asiat onnistuvat.

Niinpä. Tämän huomaa ihan arjessa, esim lasten harrastuksissa. Osa ei saa yhden lapsen harrastusaikataulua hoidettua rennosti ja osa pyörittää kolmen kilpaurheilijan 6krt/vko treeniaikataulua ilman mitään ongelmaa.

Sama töissä osa ei pysty tekemään millään kaikkea, kun toisella samaa työtä tekevällä hommat hoituu rennoin rantein.

Ihmiset on erilaisia ja kaikki on ok, mutta omat voimavarat on hyvä tunnistaa. Jos tuntuu sille, että yksi lapsi on liikaa, niin ei tee toista sitten vain tavan vuoksi jne.

ei minuuttiohjelmalle kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on vain yksi jo aikuinen lapsi. Säännöllinen päivärytmi tiettyyn aikaan nukkuun, syömiset, jne. Tiettynä päivänä siivoamiset sun muut. Hyvin hoituu!!

On meillä tarkka päivärytmi, silti en ehdi asioita, koska useimmiten jossain kestääkin paaaaljon pidempään kuin piti kun tuli taas joku tilanne ja sen päälle tilanne.

Ap

En ole vielä lukenut koko ketjua, mutta minun ratkaisuni olisi tarkasta päivärytmistä luopuminen. Sen vuoksihan tulee tunne, että ei ehdi asioita, kun pienikin viivästys sotkee koko loppupäivän ja jatkuva lukujärjestyksen silmäily ja sen mukaan eläminen aiheuttaa stressiä.

Uskon tuohon. Jonkinlainen päivänohjelma ja viikko-ohjelma pitää kuitenkin olla, ettei tärkeitä asioita pääse unohtumaan.

Kyllä. Sellainen rento ohjelma on hyvä. Tyyliin ruoka noin klo 12 jne. Maanantaina neuvola, keskiviikkona treenit jnejne. Mutta joillain on sellainen minuuttiaikataulu. Tyyliin ulos tasan 14.30 ei minuuttiakaan ennen tai jälkeen. Ja siinä kaikki alkaa olla vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta täälläkin kirjoitti:

Minulla oli hyvin energiset lapset. 3kpl. Mies osallistui hyvin vähän mitä nyt joskus innostui painimaan lasten kanssa, lähinnä komenteli ja käskytti.

Jäin jossain vaiheessa yksin lasten kanssa. Mies löysi uuden naisen. No, pääsinpä komentelijasta ja ihan lapatossuhan tuo äijä oli ja on uudessakin liitossa ollut.

Voimat olivat jatkuvasti loppu. Helpotti kun nuorekas äitini tuli kotiimme ja otti hoitovastuuta., kerta pari viikossa. Ja äidin pinna riitti ja riitti silloinkin kun itse olin lopen uupunut.

Kun nuorinkin lähti kouluun, oli se iso helpotus. Silloin kaikki muuttui, sain omaa aikaa enemmän ja ipanat itsenäistyivät pikkuhiljaa, kaverit olivat tärkeitä.

Eräs viisas korkeasti koulutettu tuttu nainen sanoi minulle kun olin aivan poikki vilkkaiden lasteni kanssa, "lapsesi ovat upeita energisiä tiedonhaluisia luovia.... niistä vielä tulee tieteentekijöitä". Jäin ihmettelemään. Ni oli oikeassa. Kaksi vanhinta ovat sillä tiellä, uteliaisuus ja tiedonhalu eivät ole kadonneet minnekään. Ahkeriakin ovat. Nuorin vielä hakee paikkaansa.

Voimia kaikille joilla energiset lapset! Kaikki ulkopuolinen apu kannattaa ottaa vastaan ja lapsi partioon, kerhoihin, kursseille, leireille jne. mikä nyt kenellekin sopii. Nämä ovat niitä ns. tekijöitä yhteiskunnassamme kun vaan löytävät sen oman juttunsa.

Komppaan tässä lainattua kirjoittajaa.

Lastenkasvatus on monen asian summa, eikä tulevaan voi varautua täydellisesti. Se on homman koko juju. Lapset ovat luonnostaan uteliaita, energisiä, kokeilunhaluisia ja luovia. Luovuus tarkoittaa tässä yhteydessä ajattelua "mitä voin tehdä tällä?" yhdistyneenä spontaaniin toimintaan, kokeiluun ja konkreettiseen tutkimiseen, sen sijaan, että leikki-ikäinen lapsi ajattelisi koululaisen tavoin abstraktimmalla tasolla "mikä tämä on, miksi ja mitä tästä seuraa, kun teen näin? "

Ajattelun ja aivojen kehityksestä suhteessa oppimiseen on valtavasti uutta tutkimusta, jos ap koet tutkimusten lukemisen omaksi tavaksesi selvittää asiaa.

Lapsessasi tai sinussa äitinä ja kasvattajana ei ole mitään vikaa. Kysymys on siitä, mikä on tavoitteesi ja miksi juuri se, sekä perustellun metodin ja toimivan strategian käyttämisestä tavoitteeseen päästäksenne.

Kerro lapsellesi, mikä on tavoite ja siihen johtavat kolme etappia. Esim. huomenta, tänä aamuna menemme leikkipuistoon leikkimään. Ensin syödään puuro, sitten käydään vessassa ja seuraavaksi puemme päälle leikkipuistovaatteet.

Toista suunnitelma.

3-vuotias lapsi valitsee mielellään, kuinka paljon puuroa ottaa, juoko vettä vai maitoa. Pesee itse kädet, katsoo itseään tyytyväisenä peilistä, kampaa tukkaansa hieman itsekin. Laittaako sinisen vai keltaisen paidan, haluaako shortsit vai collarit. Sandaalit vai lenkkarit.

Anna lapsen valita kahden vertailtavissa olevan vaihtoehdon välillä, jotta hänellä säilyy kokemus osallisuudesta ja vaikuttamisesta omaan elämäänsä. Aikuisen vastuu on ymmärtää, mitkä ovat vaihtoehdot. Käytä pieniä kuvatukia tai viittomia apuna, jos tarve. Älä itse puhu ja selitä liikaa siirtymissä. Siirtymissä toiminta itsessään ja fokus tavoitteessa on keskiössä. Keskustelette sitten esim. matkalla leikkipuistoon tai jossain odottelutilanteessa muista mieleen tulevista asioista.

Palauta fokus. Pysy selkeänä kuin haiku. Toista. Ole rauhallinen ja johdonmukainen kuin norsu, älä poukkoile ja sähellä kuin koiranpentu.

Lapset ovat hurmaavia. Istu alas ja katsele. Lapsi tulee luoksesi ja kokeilee rajojaan. Pysy itse paikallasi, anna toisen kasvaa, tulla nähdyksi.

Perhekoulu Pop on hyvä myös!

Meillä mies on mahtava organisoimaan asioita ja minä taas niitä toteuttamaan omalla luovalla tavalla. Yhteistyöllä kolmen lapsen kanssa selvitään. Joko nostat rimaa tai lasket rimaa. Tee lista asioista, mitkä toimii ja mitkä ei. Mieti miten ratkaiset ongelmat ja pyydä mieheltä apua tarvittaessa. Annan lapselle lisää vastuuta omasta toiminnasta, vaadi edemmän. Tai vastavuoroisesti vaadi vähemmän, jos tarpeen. Päivä kerrallaan ja yksi asia kerrallaan. Aloita pienestä, tärkeimmästä.

Tuo haarukkaesimerkki on hyvä siitä miten jotkut vanhemmat osaa tehdä elämästään hankalaa. Liian tiukat käsitykset siitä miten lasten kuuluisi toimia ja miten asiat kuuluisi hoitaa, ei kykyä olla joustava ja luova, asettua lapsen asemaan. Nämä on toinen ääripää siitä että annetaan kaikki periksi, ja sitä varmaan tällä käytöksellä yritetään välttää, mutta metsään menee sekin, elämästä tulee yhtä riitaa ja tappelua näin. Toisaalta lapsista voi saada näin kasvatettua huonoitsetuntoisia ylisuorittajia, jos ovat luonteeltaan kilttejä.

Kyllä sen haarukan voi tiskata jos se on lapselle tärkeää. Kannattaa tiskata se aina jo valmiiksi, niin välttyy siltä että lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi. On asioita joista ei voi joustaa, esim siellä suihkussa on käytävä ja ruokaa ei heitellä seinille, mutta pikkuasioista nipottaminen on turhaa valtataistelua.

Vierailija kirjoitti:

halu ja kyky ratkaisevat kirjoitti:

Joillakin on kykyä saada asiat hoidettua ja tehdä se mallikkaasti, toisilla ei.

kahdeksan lasta, nuorimmainen muutaman vuoden, alla kouluikäinen, isä töissä, äiti toissä silloin kun ei kouluttaudu hankkiakseen alalleen lisää pätevöitymistä j a laajentaakseen osaamisalueitaan. Kun kotimaassa olisi vienyt liian kauan, perhe pakkasi kamat ja muutti puoleksi vuodeksi toiseen maanosaan, jossa äiti hankki puolen vuoden aikana lisää pätevöitymistä. Kaksi vanhinta lasta, juuri 18v täyttäneet, jäivät kotimaaahan, heillä oli omat uransa alulla.

Tuo lapsiluku voi saada luulemaan, että kyseessä on joku lahkolaispari, jehovia tai muita seonneita, mutta niin ei ollenkaan ole.

Mies on rakennusalalla erikoishommissa, äiti sairaanhoidon alalla.  Kun on molemmilla kielitaitoa ja myös ammattitaitoa ja halu pyrkiä eteenpäin, asiat onnistuvat.

Niinpä. Tämän huomaa ihan arjessa, esim lasten harrastuksissa. Osa ei saa yhden lapsen harrastusaikataulua hoidettua rennosti ja osa pyörittää kolmen kilpaurheilijan 6krt/vko treeniaikataulua ilman mitään ongelmaa.

Sama töissä osa ei pysty tekemään millään kaikkea, kun toisella samaa työtä tekevällä hommat hoituu rennoin rantein.

Ihmiset on erilaisia ja kaikki on ok, mutta omat voimavarat on hyvä tunnistaa. Jos tuntuu sille, että yksi lapsi on liikaa, niin ei tee toista sitten vain tavan vuoksi jne.

Tämä on voimavaroja enemmän ehkä persoonallisuuskysymys. Joku vain on häslääjä ja joku organisaattori.

Meillä oli toisen lapsen kanssa just tuo fiilis, et elämä meni vaan hankalammaksi iän myötä ja lopulta molemmat vanhemmat olivat jaksamisen äärirajoilla.

Toisen lapsen kanssa taas elämä meni iän myötä helpommaksi, eikä ikinä ollut semmoista että molemmat vanhemmat olisivat jaksamisen äärirajoilla -toki joskus toinen saattoi olla esim vaikeamman päivän jälkeen ihan poikki.

Ylempi lapsi osoittautuikin sitten adhd ja asperger henkilöksi.

Alempi on normaali.

Eli aloittaja, minustakin yhteys neuvolaan heti maanantaina, ja painotat omaa uupumustasi ja sitä että lapsen iän myötä elämä ei ole helpottunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä vastaus:

Selviän koska resilienssini on poikkeuksellisen korkea. Siedän siis äärentöntä stressiä, kurjuutta, kiirettä, moni-taskausta, päällekkäistä tekemistä, ja siis kestän sen vieläpä niin että pystyn asettamaan itseni viimeiseksi. Ei mitään ongelmaa selvitä.

Viisi lasta, ei tukiverkkoa ollenkaan, ei isovanhempia tms apuna ja koskaan ei olla satu lastenhoitoapua. Olen lääkäri ja teen normaalia työaikaa.

Tämä se on se ratkaiseva tekijä vaikkei tästä saa kai ääneen puhua. Että yksilön erot henkisen ketästävyyden osalta on huikean erilaiset.

Tämä!

Jotkut kitisee ja valittaa yhden lapsen kanssa, jotkut hoitaa tyynen varmaotteisesti ja valittamatta 10 lasta.

Se joka näin kuvittelee, ei ymmärrä mitä vahinkoa tulee lapselle aiheuttneeksi. Pääasia että itsestä tuntuu että minä se olen hyvä kasvattaja kun en koskaan valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

halu ja kyky ratkaisevat kirjoitti:

Joillakin on kykyä saada asiat hoidettua ja tehdä se mallikkaasti, toisilla ei.

kahdeksan lasta, nuorimmainen muutaman vuoden, alla kouluikäinen, isä töissä, äiti toissä silloin kun ei kouluttaudu hankkiakseen alalleen lisää pätevöitymistä j a laajentaakseen osaamisalueitaan. Kun kotimaassa olisi vienyt liian kauan, perhe pakkasi kamat ja muutti puoleksi vuodeksi toiseen maanosaan, jossa äiti hankki puolen vuoden aikana lisää pätevöitymistä. Kaksi vanhinta lasta, juuri 18v täyttäneet, jäivät kotimaaahan, heillä oli omat uransa alulla.

Tuo lapsiluku voi saada luulemaan, että kyseessä on joku lahkolaispari, jehovia tai muita seonneita, mutta niin ei ollenkaan ole.

Mies on rakennusalalla erikoishommissa, äiti sairaanhoidon alalla.  Kun on molemmilla kielitaitoa ja myös ammattitaitoa ja halu pyrkiä eteenpäin, asiat onnistuvat.

Niinpä. Tämän huomaa ihan arjessa, esim lasten harrastuksissa. Osa ei saa yhden lapsen harrastusaikataulua hoidettua rennosti ja osa pyörittää kolmen kilpaurheilijan 6krt/vko treeniaikataulua ilman mitään ongelmaa.

Sama töissä osa ei pysty tekemään millään kaikkea, kun toisella samaa työtä tekevällä hommat hoituu rennoin rantein.

Ihmiset on erilaisia ja kaikki on ok, mutta omat voimavarat on hyvä tunnistaa. Jos tuntuu sille, että yksi lapsi on liikaa, niin ei tee toista sitten vain tavan vuoksi jne.

Tämä on voimavaroja enemmän ehkä persoonallisuuskysymys. Joku vain on häslääjä ja joku organisaattori.

Organisointitaito on myös opeteltavissa, ja useamman lapsen kanssa oppii vähän väkisinkin. Mutta toki se on toisille paljon helpompaa kuin toisille, persoonallisuudesta riippuen.

Vierailija kirjoitti:

Tuo haarukkaesimerkki on hyvä siitä miten jotkut vanhemmat osaa tehdä elämästään hankalaa. Liian tiukat käsitykset siitä miten lasten kuuluisi toimia ja miten asiat kuuluisi hoitaa, ei kykyä olla joustava ja luova, asettua lapsen asemaan. Nämä on toinen ääripää siitä että annetaan kaikki periksi, ja sitä varmaan tällä käytöksellä yritetään välttää, mutta metsään menee sekin, elämästä tulee yhtä riitaa ja tappelua näin. Toisaalta lapsista voi saada näin kasvatettua huonoitsetuntoisia ylisuorittajia, jos ovat luonteeltaan kilttejä.

Kyllä sen haarukan voi tiskata jos se on lapselle tärkeää. Kannattaa tiskata se aina jo valmiiksi, niin välttyy siltä että lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi. On asioita joista ei voi joustaa, esim siellä suihkussa on käytävä ja ruokaa ei heitellä seinille, mutta pikkuasioista nipottaminen on turhaa valtataistelua.

Näin juuri. Jännä, että aikuisen kohdalla moni ymmärtää ja ajattelee, että on täysin ok ja jopa sympaattista, jos aikuisella on vaikka oma lempimuki, josta juo joka aamu kahvinsa, mutta lapsen kohdalla lempihaarukkaa ei ymmärretä ollenkaan, vaan siitä kehitetään hirveä taistelu.

Meillä on mielestäni todella tiukka kuri, mutta pakko sanoa etten ymmärrä yhtään tätä haarukka-ongelmaa. Mielestäni haarukka on juuri sellainen asia, josta lapsi voi ja saa itse päättää. Itse huolehtisin tuollaisessa tilateessa siitä, että lempihaarukka on aina puhtaana.

Ei kuri saa tarkoittaa sitä, että lapsen oman tahdon täytyy olla alisteinen vanhemman tahdolle, ja joka asiassa vanhempi määrää. Lapsella on saatava olla myös itsellinen tahto jonka vanhempi tekee toiminnallaan näkyväksi ja jota kunnioitetaan arjessa. Kuten esimerkiksi lempihaarukka. Lapselle voi hyvin viestiä, että haarukka pestään hänelle aina, sillä sen tiedetään olevan hänelle tärkeä, ja lapselle tärkeät asiat ovat vanhemmalle tärkeitä. Vanhempi näkee lapsen erillisenä ihmisenä, ja haluaa hänelle hyvää.

Ei kasvatus ole pelkää kurinpitoa, vaan myös lapsen tahdon ja identiteetin vahvistamista. Eikä lapsen kuuleminen hänelle tärkeissä asioissa ole sitä että vanhempi antaa periksi ja lapsi määrää, vaan myös vanhemman ja lapsen välillä pitää olla huomioonottamista ja toisen toiveiden arvostusta, ihan kuten kaikissa muissakin ihmissuhteissa.

Nyt tuntuu siltä että lapsi kokee oman tahtonsa olevan näkymätön, ja taistelee tullakseen ihmisenä näkyväksi. Itse rajaisin nyt selkeästi taistelut koskemaan oikeasti merkityksellisiä asioita, eli sellaisia jotka vaikuttavat lapsen kehitykseen ja turvallisuuteen.

Tuollaiset vetoketjuraivarit voi jättää omaan arvoonsa, ja kysyä ensi kerralla että auttaako äiti vai ei. Lapsi nostaa joka pikkuasiasta nyt metelin juuri siksi, että kokee olevansa näkymätön tyyppi, jonka yli ja ohi kävellään ja tehdään kaikki asiat. Kuten laitetaan vaan vetoketju kiinni mitään kysymättä. Raivokohtaus ei synny vetoketjusta, vaan siitä että taas äiti ohitti minut!

4v haluaa olla elämänsä agentti, iso lapsi, joka osaa ja pystyy. Hänelle täytyy antaa siihen mahdollisuus.

Hankalissa tilanteissa meillä hyvin usein auttaa (jos ei esim. nälkä tai väsymys) nauru, leikki, laulaminen, huumori ja hassuttelu. Esim. pukemisessa voi käyttää Kielinupun puetaan laulua, ulos voidaan lähteä jonossa junana, mieltä voi piristää kutittamalla tai satuhieronnalla. Tapoja on monia. Pointti on, että lapsen tunteet kääntyvät negatiivisista positiiviseen. Asenne muuttuu. Joskus lapsi kaipaa vain kohtaamista, läheisyyttä ja kosketusta hankalassa tilanteessa. Yhteisiä mukavia hetkiä.

Viehän lapset energian.

Se on myös se iso muutos, kun oletkin ihan eri asemossa.

Olet perheellinen, äiti ja puoliso.