Miten neljänkympin kriisisi ratkesi?

Ratkesin ryyppäämään.

Olen kohta vuoden etsinyt täältä palstalta jotakuta, joka kertoisi miten pitäisi elää. Siis jotain esikuvaa, jota seurata. Aika epätoivoista kai.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta vuoden etsinyt täältä palstalta jotakuta, joka kertoisi miten pitäisi elää. Siis jotain esikuvaa, jota seurata. Aika epätoivoista kai.

:D

Vierailija kirjoitti:

Ratkesin ryyppäämään.

Sama.

Suuntaan kohti viidenkympin kriisiä. Odotan siltä aika paljon, koska minulla ei ole oikeastaan mitään odotettavaa elämältä. Että mitäs sitte tehdään?

En sanoisi, että ikäkriisejä olisi vain niillä, joilla elämä on ollut helppoa. Täytän pian 40, ja olen joutunut jo työkyvyttömyyseläkkeelle. Sairastamiseen on kaatunut niin opiskelut kuin työtkin. Kahden seurustelun jälkeen olen edelleen yksin, ei lapsia. Arki on silkkaa tasapainoilua sairauden kanssa.

Tänä vuonna aloin tajuta, että elämäni meni totaalisen eri rataa kuin naivina teininä ajattelin. Se on ollut vain selviämistä. Nelikymppisenä voin todeta, että parisuhdetta tuskin enää löytyy, lapsia en voi edes saada, en voi mennä töihin, en opiskella. Havahduin siihen, että nuo haaveet on pysyvästi takana, ja jos mielin pysyä järjissäni, on keksittävä uudet tavoitteet. Se, että on missannut tavallisen elämän ja toteaa sitten, että vanhat haaveet on haudattava, se on ollut hyvin vaikeaa. Mistä helskatista löydän sellaisia haaveita, joita kohti voisin mennä, siis sellaisia, jotka terveyteni sallii? Joo, mulla on kriisi, ja se laukesi juuri tuosta luvusta 40, vaikka luulin, etten ikimaailmassa olisi taipuvainen ikäkriiseihin. Naiselle se on jo hälyttävä aika yrittää saada lapsi, ehkä se primitiivinen reaktio syttyi siitä.

Noin 40-vuotiaana aloitin uuden, mukavamman työn. Taustalla on voinut olla ajatus siitä, että jossakin vaiheessa tuollainen operaatio on liian myöhäistä tehdä.

Ei tullut kriisiä.

Up

Vaihdoin vaimon nuorempaa. Tuntui kuin olisi 10 vuotta lähtenyt pois iästäni. Eilenkin olin puistossa piknikillä 26 vuotiaan tyttöystäväni kanssa 😍

M42

Mulla oli neljänkympin kriisi. Tajusin olevani noin puolessa välissä elämääni ja mietin, miten haluan loppuelämäni käyttää. Ja varsinkin sen noin 30 vuotta, jonka olen vielä työelämässä. Lähdin työn ohessa opiskelemaan ihan toiselle alalla ja aika pian sainkin uudelta alalta määräaikaisen työpaikan. Irtisanouduin vakituisesta työstäni terveydenhuollossa ja "hyppäsin tuntemattomaan". Päivääkään en ole katunut. 

Ei ole ratkennut vielä. Aloin matkustella yksin ja testasin vetovoimaani muiden miesten kautta. Lähdin opiskelemaan uutta alaa ja rakastuin. En kuitenkaan jättänyt miestäni, vaan nyt olemme jossain tienristeyksessä. En tiedä miten elämä tästä jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ratkesin ryyppäämään.

Sama.

Nyt potuttaa jälkikäteen noi menetyt kännivuodet. Tuli vuosikymmen kännäiltyä.Sitä mietin nyt 60 v ikäkriisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ratkesin ryyppäämään.

Sama.

Sama. Luovutin lopullisesti. Masennuin, lopetin yrittämisen ja omasta terveydestä välittämisen. Olen vain enkä tee mitään.

Minä lopetin juomisen.

Vierailija kirjoitti:

Olen kohta vuoden etsinyt täältä palstalta jotakuta, joka kertoisi miten pitäisi elää. Siis jotain esikuvaa, jota seurata. Aika epätoivoista kai.

Palsta kiinni!

Eipä tässä mitään ihmeitä ole tapahtunut

Vielä pahempaan viidenkympin kriisiin, alaspäin mennään että kolina käy.

Päätin lopettaa numeroista kriisiytymisen ja elää muuten vain.

Itse sain nuorimmat lapseni 40+ ja en ole ehtinyt kriiseilemään, ehkä sitten 50-veenä😅