Miten neljänkympin kriisisi ratkesi?

Ei mulla ole kuherrusvaihe koskaan 7 vuotta kestänyt mutta suhteet on silti olleet pitkiä.

Ei ollut mitään neljänkympin kriisiä kummallakaan.

Eikä se puoleen viidenkympinkään.

Vielä muutama vuosi duunia ja sitten eläkkeelle.

Hyvin menee, mutta menköön!

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut ennenvanhaan kriisejä, eikä ole nytkään. Kaikki keksittyä ulinaa. Kun vanhenee, se on normaalia. Jos pohtii elämänsä kaarta, niin se on normaalia.

Juuri näin. Luulotautisten hömpötystä.

"Kehityspsykologian mukaan ihmisellä on jokin siirtymävaihe tai "kehityskriisi" noin 7 vuoden välein.

Miettikääs vaikka. Noin 7-vuotiaana mennään kouluun, 14-vuotiaana ollaan pahimmassa kehonmuutoksessa, 21-vuotiaana astutaan taas uuteen (opinnot, omilleen muutto, intti tms.) 28, 35, 42, 49 tai 50 jne."

Kyllä niitä suuria valintoja tehdään jo aikaisemmin kuin 21 vuotta. Moni nainen aloittaa 19-vuotiaana opinnot ja muuttaa pois kotoa. Jo 16-vuotiaat tekevät suuria päätöksiä ammatistaan, osa siirtää asiaa lukioon, mutta osa menee ammattiopistoon.

Vierailija kirjoitti:

Ei tullut mitään kriisiä. Elämään kuuluu kaikki vaiheet eikä niistä kannata panikoitua.

Minä olen jo yli 50v, eikä ikäkriisiä ole vielä havaittavissa. Johtunee osittain siitä, mitä tätini ja setäni sanoivat täytettyään 50v. Yksi sanoi: "Ei sitä nuorena tiennyt, miten viisikymppisenä on hauskaa." Toinen sanoi: "Olen jo monta vuotta ihmetellyt, miten aina vain nuoremmat ihmiset täyttävät 50 vuotta."

On tullut vähän sellainen asenne, että minä en liiku ajassa, vaan aika liikkuu minussa. Se on vain joku asia, mikä menee minun lävitseni.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla ole kuherrusvaihe koskaan 7 vuotta kestänyt mutta suhteet on silti olleet pitkiä.

Kuinka pitkiä ne sinun pitkät suhteesi ovat olleet? Ja kuinka vanha olet, jos sinulla on kerennyt monta pitkää suhdetta olla?

Itselläni nykyinen suhde on kestänyt 25 vuotta, eikä se vielä tunnu erityisen pitkältä. Joten omaan vähän yli 50 vuoden ikään ei montaa pitkää suhdetta voisi mahtua.

Täyttämällä 5kyt.

Meni ohi, kun oivalsin, mistä on kysymys. Seuranneet kolme olivat vielä ongelmallisempia, mutta kuuluvat elämään.

Tuli kauhea paine suorittaa vielä, kun en ollut vielä ikäloppu. Juoksin ensin täysmaratonin, sitten hankkiuduin raskaaksi ja synnytin kolmannen lapseni ja sen päälle tein väitöskirjan. Olin 42 v ja 7 kk vanha, kun nämä oli tehty. Sen jälkeen seurasikin sitten vuosien ihmettelyä. Nyt olen eläkkeellä ja huomaan miettiväni, montakohan elinpäivää on jäljellä ja pitäisiköhän tässä vielä tehdä jotakin merkittävää. Mutta mieli kääntyy sisäänpäin. Olen alkanut kiinnostua filosofioista.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mäkeä alas on uusi suunta.

KAIKKI ON PILALLA ollut jo yli 20-vuotta

Se vaan meni ajan kanssa ohi. En muuttanut mitään elämässäni. Kriisi iski 38 v ja ensimmäisenä tuli paniikki siitä, ettei mulla ole miestä tai lapsia. Olin aina ajatellut että tulee jos on tullakseen, mutta en nyt niitä erityisemmin halua. Yhtäkkiä tajusin että aika loppuu saada lapsi ja nyt pitäisi toimia. Aloin deittailla Tinderissä, mutta en löytänyt oikein kunnollisia ja toisaalta, päälle alkoi pukata myös toinen haave joka oli toteuttamatta: ulkomailla asuminen.

Niinpä lopetin miehen etsinnän ja aloin etsiä töitä ulkomailta. Mutta en oikein tiennyt minne maahan edes haluan, jonnekin vaan. Hain ainakin Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Englantiin ja Ruotsiin. Kanadasta tuli hyvä työtarjous, suomalaisiin alan palkkoihin nähden ihan uskomaton palkka. Fiilistelin jo Vancouverissa asumista ja mitä kaikkea siellä alan tekemään harrastuksina yms. Mutta kun tuli tosipaikka että pitäisi allekirjoittaa työsopimus ja irtisanoutua silloisesta paikasta jossa olin ollut 15 vuotta, meni pupu pöksyyn. Muistin, miten avuton ja ahdistunut olin aina uusissa paikoissa ja tilanteissa. Miten olin Suomessakin yksinäinen ja kärsin siitä. Aloin nähdä ulkomailla asumisen surullisena, pelottavana ja yksinäisenä. Ajattelin, että varmaan alkoholisoituisin sinne yksiööni, kun en kestäisi yksinäisyyttä ja sopeutumista uuteen ympäristöön selvin päin. Mietin, että jos olisi se mies, miehen kanssa ehkä uskaltaisin muuttaa, mutta yksin en. 

Yritin sitten jotain harrastuksia ja elämänkatsomuksia laajalla skaalalla. Helluntailaisuudesta okkultismiin ja advaita vedantaan. Mutta kaikki se etsintäkin oli levotonta ja kärsimätöntä: luin innoissani yhdestä jutusta, harjoitin hetken mutta ei ollut kärsivällisyyttä jatkaa. Totesin etten oikeasti pysty uskomaan niihin juttuihin ja siksi ne on vain peliä mulle, jotain millä täyttää tylsää elämää. 

Lopulta muutaman vuoden päästä levottomuus ja halu muuttaa asioita vaan meni ohi. Ei ollut enää halua saada lasta tai miestä, vaihtaa työpaikkaa tai maata, saada uutta elämänkatsomusta. Aloin vaan nauttia siitä ihan tavallisesta elämästä, pienistä hetken iloista. Ruoasta, kylvystä, luonnosta, kirjoista, elokuvista. Totesin etten enää kaipaa muuta ja tällainen hiljainen tyytyväisyys on jatkunut.

40 kiirsi ratkesi, kun poltin 40 e... 🤣👍🤣😂🤣😂

Vierailija kirjoitti:

40 kiirsi ratkesi, kun poltin 40 e... 🤣👍🤣😂🤣😂

Ei nejäkymppiä ole iso raha.

Vierailija kirjoitti:

Se vaan meni ajan kanssa ohi. En muuttanut mitään elämässäni. Kriisi iski 38 v ja ensimmäisenä tuli paniikki siitä, ettei mulla ole miestä tai lapsia. Olin aina ajatellut että tulee jos on tullakseen, mutta en nyt niitä erityisemmin halua. Yhtäkkiä tajusin että aika loppuu saada lapsi ja nyt pitäisi toimia. Aloin deittailla Tinderissä, mutta en löytänyt oikein kunnollisia ja toisaalta, päälle alkoi pukata myös toinen haave joka oli toteuttamatta: ulkomailla asuminen.

Niinpä lopetin miehen etsinnän ja aloin etsiä töitä ulkomailta. Mutta en oikein tiennyt minne maahan edes haluan, jonnekin vaan. Hain ainakin Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Englantiin ja Ruotsiin. Kanadasta tuli hyvä työtarjous, suomalaisiin alan palkkoihin nähden ihan uskomaton palkka. Fiilistelin jo Vancouverissa asumista ja mitä kaikkea siellä alan tekemään harrastuksina yms. Mutta kun tuli tosipaikka että pitäisi allekirjoittaa työsopimus ja irtisanoutua silloisesta paikasta jossa olin ollut 15 vuotta, meni pupu pöksyyn. Muistin, miten avuton ja ahdistunut olin aina uusissa paikoissa ja tilanteissa. Miten olin Suomessakin yksinäinen ja kärsin siitä. Aloin nähdä ulkomailla asumisen surullisena, pelottavana ja yksinäisenä. Ajattelin, että varmaan alkoholisoituisin sinne yksiööni, kun en kestäisi yksinäisyyttä ja sopeutumista uuteen ympäristöön selvin päin. Mietin, että jos olisi se mies, miehen kanssa ehkä uskaltaisin muuttaa, mutta yksin en. 

Yritin sitten jotain harrastuksia ja elämänkatsomuksia laajalla skaalalla. Helluntailaisuudesta okkultismiin ja advaita vedantaan. Mutta kaikki se etsintäkin oli levotonta ja kärsimätöntä: luin innoissani yhdestä jutusta, harjoitin hetken mutta ei ollut kärsivällisyyttä jatkaa. Totesin etten oikeasti pysty uskomaan niihin juttuihin ja siksi ne on vain peliä mulle, jotain millä täyttää tylsää elämää. 

Lopulta muutaman vuoden päästä levottomuus ja halu muuttaa asioita vaan meni ohi. Ei ollut enää halua saada lasta tai miestä, vaihtaa työpaikkaa tai maata, saada uutta elämänkatsomusta. Aloin vaan nauttia siitä ihan tavallisesta elämästä, pienistä hetken iloista. Ruoasta, kylvystä, luonnosta, kirjoista, elokuvista. Totesin etten enää kaipaa muuta ja tällainen hiljainen tyytyväisyys on jatkunut.

Mulla oli 30 jälkeen tuollainen tempoileva vaihe, kesti kyllä lähes vuosikymmenen. Esim. muutto ulkomaille, avioero, tarkoituksen ja ideologioiden perässä juokseminen (jopa meditaation suorittaminen). Olin myös jäsenenä erään kulttimaisia piirteitä sisältäneessä ryhmässä. Sinkkuna piti kokeilla kaikkea mitä en nuorena kokeillut. Nyt 40-vuotiaana kriisi ilmenee tyhjyyden tunteena: ei ole tuota tempoilun tarvetta eikä siihen tarvittavaa energiaa. Mutta tässäkö istun sohvalla sitten? Olen jo vuoden istunut ja odottanut jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se vaan meni ajan kanssa ohi. En muuttanut mitään elämässäni. Kriisi iski 38 v ja ensimmäisenä tuli paniikki siitä, ettei mulla ole miestä tai lapsia. Olin aina ajatellut että tulee jos on tullakseen, mutta en nyt niitä erityisemmin halua. Yhtäkkiä tajusin että aika loppuu saada lapsi ja nyt pitäisi toimia. Aloin deittailla Tinderissä, mutta en löytänyt oikein kunnollisia ja toisaalta, päälle alkoi pukata myös toinen haave joka oli toteuttamatta: ulkomailla asuminen.

Niinpä lopetin miehen etsinnän ja aloin etsiä töitä ulkomailta. Mutta en oikein tiennyt minne maahan edes haluan, jonnekin vaan. Hain ainakin Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Englantiin ja Ruotsiin. Kanadasta tuli hyvä työtarjous, suomalaisiin alan palkkoihin nähden ihan uskomaton palkka. Fiilistelin jo Vancouverissa asumista ja mitä kaikkea siellä alan tekemään harrastuksina yms. Mutta kun tuli tosipaikka että pitäisi allekirjoittaa työsopimus ja irtisanoutua silloisesta paikasta jossa olin ollut 15 vuotta, meni pupu pöksyyn. Muistin, miten avuton ja ahdistunut olin aina uusissa paikoissa ja tilanteissa. Miten olin Suomessakin yksinäinen ja kärsin siitä. Aloin nähdä ulkomailla asumisen surullisena, pelottavana ja yksinäisenä. Ajattelin, että varmaan alkoholisoituisin sinne yksiööni, kun en kestäisi yksinäisyyttä ja sopeutumista uuteen ympäristöön selvin päin. Mietin, että jos olisi se mies, miehen kanssa ehkä uskaltaisin muuttaa, mutta yksin en. 

Yritin sitten jotain harrastuksia ja elämänkatsomuksia laajalla skaalalla. Helluntailaisuudesta okkultismiin ja advaita vedantaan. Mutta kaikki se etsintäkin oli levotonta ja kärsimätöntä: luin innoissani yhdestä jutusta, harjoitin hetken mutta ei ollut kärsivällisyyttä jatkaa. Totesin etten oikeasti pysty uskomaan niihin juttuihin ja siksi ne on vain peliä mulle, jotain millä täyttää tylsää elämää. 

Lopulta muutaman vuoden päästä levottomuus ja halu muuttaa asioita vaan meni ohi. Ei ollut enää halua saada lasta tai miestä, vaihtaa työpaikkaa tai maata, saada uutta elämänkatsomusta. Aloin vaan nauttia siitä ihan tavallisesta elämästä, pienistä hetken iloista. Ruoasta, kylvystä, luonnosta, kirjoista, elokuvista. Totesin etten enää kaipaa muuta ja tällainen hiljainen tyytyväisyys on jatkunut.

Mulla oli 30 jälkeen tuollainen tempoileva vaihe, kesti kyllä lähes vuosikymmenen. Esim. muutto ulkomaille, avioero, tarkoituksen ja ideologioiden perässä juokseminen (jopa meditaation suorittaminen). Olin myös jäsenenä erään kulttimaisia piirteitä sisältäneessä ryhmässä. Sinkkuna piti kokeilla kaikkea mitä en nuorena kokeillut. Nyt 40-vuotiaana kriisi ilmenee tyhjyyden tunteena: ei ole tuota tempoilun tarvetta eikä siihen tarvittavaa energiaa. Mutta tässäkö istun sohvalla sitten? Olen jo vuoden istunut ja odottanut jotain.

Mä (olen tuon lainatun kirjoittaja) täytän nyt ensi kuussa 48 ja minä olen valmis "istumaan sohvalla" eli elämään tällaista pientä tavallista elämää loppuikäni. Se oli juuri se tärkein 40 kriisin ratkaisu mulla, että en kaipaa enää mitään muuta, olen hyvin onnellinen näin.

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko muuttaa elämän tyyliä tai jotain kun täyttää 40 tai 50.kun kummankaan aikana en ole oirehtinut mitenkään. Olen tehnyt ratkaisuja koko ikäni tilanteiden mukaan. Miten te parannutte kriisistä. Onko se luokiteltu sairadeksi tai joksikin.

Ei ole pakko muuttaa, jos ei halua. Mä ajattelin kuitenkin nelikymppisenä niin, että on tiettyjä asioita, joita mun pitää alkaa tekemään nyt tai sitten en tule tekemään niitä koskaan, koska 10 vuoden päästä on liian myöhäistä. 

Lainasin sen 40e

Miten ne muuttumiset toisilla rajoittuu just 30v.40v.50v..vähän haiskahtaa ja naurattaa... 😄

Yleensä varmaan kriisi tulee, jos ei ole silloin vielä lapsia/on valinnut nuorempana väärän uran tai puolison.

Olen kuullut että jos teininä ja parikymppisenä kriiseilee paljon, mutta pääsee niistä kriiseistä voittajan yli ja päätyy elämään itsensä näköistä elämää. Epätodennäköisemmin tulee kriisiä 40v

Vierailija kirjoitti:

Laihduttamalla.

Sama ja kylkeen (eiku käsivarsiin siis) isot tatskat.