Miksi jotkut pitävät adoptiolapsia vähemmän omina lapsina kuin biologisia lapsia?

"Adoptiolapsi on lapsi, jonka omat vanhemmat eivät joko halunneet tai pystyneet huolehtimaan lapsestaan itse. Sen vuoksi antoivat lapsensa pois ja lapselle etsitään uusi koti, jossa hänestä huolehditaan"

Höpöhöpö. Ei kukaan adoptoi lasta vain siksi, että haluaa antaa kodin jollekin, josta huolehtia. Ei adoptio ole mitään hyväntekeväisyyttä. Ihmiset adoptoi lapsia ihan samoista syistä, kuin miksi ihmiset hankkii niitä lapsia muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Pelkän biologian perään huutelevat lienevät niitä, jotka kokevat olevansa maailman parhaita vanhempia siksi, että ovat saaneet raskauden aikaan gonadeistaan tuotetuilla sukusoluilla liittämällä värkkinsä yhteen.

Niin no, ehkäpä se sitten on joillekin ihmisille elämänsä aikana eniten älyä vaativa suoritus.

No mut, onhan se joillekin vaikeaa semmonen kahden palan palapelikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti voin sanoa ajattelevani adoptiovanhempia vain sijaishuoltajina. En osaa ajatella että lapset olisivat heidän omiaan - kun eiväthän he nyt vaan ole - muuta kun toki juridisesti, paperit on allekirjoitettu.

Mä ajattelen samalla tavalla. Sijaishuolto on adoptiotapauksessa vain pysyvä, adoptiovanhemmilla suuremmat lakisääteidet oikeudet päättää adoptiolapsen asioista sekä lisäksi adoptiolapsella oikeus periä adoptiovanhempansa. 

Ei adoptio ole millään tavalla verrattavissa sijaishuoltoon.

Juridisesti, siis lain näkulmasta, adoptoitu ja biologinen lapsi ovat myös ihan tasan samassa asemassa.

Juridisesti ei, mutta muuten kyllä. Adoptiolapsi on lapsi, jonka omat vanhemmat eivät joko halunneet tai pystyneet huolehtimaan lapsestaan itse. Sen vuoksi antoivat lapsensa pois ja  lapselle etsitään uusi koti, jossa hänestä huolehditaan. Erona sijaishuoltoon tietysti, että järjestely ei ole tilapäinen vaan pysyvä. 

Sano vielä, ettei adoptiovauvaa odottava äiti missään odotuksen vaiheessa mieti aborttia vaan lapsi on aina toivottu.

Tästäkin keskustelusta huomaa, kuinka asia menee monilla tunteisiin. Puolesta ja vastaan. Omasta tuttavapiiristä voin kertoa, että muuan hlöt lähtivät adoptioprosessin pitkän lapsettomuuden jälkeen. Ei todellakaan ollut vaihtoehto nro 1 ja ongelmia lapsen kanssa on ollut todella paljon. Ovat myös hössötyksensä takia menettäneet ajan myötä ystäviään. Kaikki ei pyöri heidän pillin mukaan vain siksi että Onni-Leena Jooseppi on niin erityinen.

Eikä se paikannut koskaan kaipuuta biologiseen lapseen. Siihen liittyi kipua mm. siksi ettei saa kokea raskautta, synnytystä jne.

Vierailija kirjoitti:

"Adoptiolapsi on lapsi, jonka omat vanhemmat eivät joko halunneet tai pystyneet huolehtimaan lapsestaan itse. Sen vuoksi antoivat lapsensa pois ja lapselle etsitään uusi koti, jossa hänestä huolehditaan"

Höpöhöpö. Ei kukaan adoptoi lasta vain siksi, että haluaa antaa kodin jollekin, josta huolehtia. Ei adoptio ole mitään hyväntekeväisyyttä. Ihmiset adoptoi lapsia ihan samoista syistä, kuin miksi ihmiset hankkii niitä lapsia muutenkin.

Aamen. Näin se on.

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin keskustelusta huomaa, kuinka asia menee monilla tunteisiin. Puolesta ja vastaan. Omasta tuttavapiiristä voin kertoa, että muuan hlöt lähtivät adoptioprosessin pitkän lapsettomuuden jälkeen. Ei todellakaan ollut vaihtoehto nro 1 ja ongelmia lapsen kanssa on ollut todella paljon. Ovat myös hössötyksensä takia menettäneet ajan myötä ystäviään. Kaikki ei pyöri heidän pillin mukaan vain siksi että Onni-Leena Jooseppi on niin erityinen.

Eikä se paikannut koskaan kaipuuta biologiseen lapseen. Siihen liittyi kipua mm. siksi ettei saa kokea raskautta, synnytystä jne.

Mä tiedän perheen, jossa on kaksi biologista lasta ja yksi adoptoitu. Halusivat nimenomaan adoptoida sen kolmannen lapsen. Nykyään monet varmaan adoptoivat ns. pakon edessä jos lasta ei hoidoillakaan tule, sillä adoptioprosessi on muuttunut huomattavasti hankalammaksi mitä se oli takavuosina.

Vierailija kirjoitti:

Oma on oma ja adoptoitu on adoptoitu.

Mielestäsi siis lapsen jo vauvana adoptoinut ihminen, joka on ollut läsnä lapsen elämässä koko tämän elämän, välittänyt, rakastanut ja huolehtinut, ja jolla on hyvä kiintymyssuhde lapseen, ei olekaan lapselle mikään oma isä?

Sen sijaan mielestäsi ihminen, jolla on biologisia lapsia ainoastaan siitä syystä että unohti kännissä vetää ajoissa ulos, joka ei ole halua eikä kykene olemaan missään tekemisissä lasten kanssa, ja joka uhoaa aina nousuhumallassa baarissa voivansa tehdä lapsille ihan mitä haluaa, ja joka ei edes tunne lapsia, on näille lapsille ainoa oikea, oma isä?

Erikoista.

Olen Suomessa 1980-luvun alussa syntynyt, myöhemmin huostaanotettu ja adoptioon annettu ihminen.

Välillä tuntuu, että sitä pitää erityisesti korostaa, että olen _ihminen_. En ole mikään katukoira, joka on jonkun armollisuuden ja hyvyyden ansiosta kadulta pelastettu hyvään elämään.

Adoptoidun lapsen perhe on se adoptioperhe. Hänen sukunsa on adoptiosuku. On epäkohteliasta ja tavallaan myös erittäin syrjivää puhua adoptoidulle tai hänen perheelleen "oikeasta perheestä" joka on siellä jossakin. Minulle tällaista on puhuneet adoptiosuvun vanhemmat ihmiset, joista osa käytti minusta nimitystä kasvattilapsi. Myös muutama opettaja tykkäsi korostaa taustaani.

Ensimmäisen poikaystäväni äiti ei halunnut tavata minua koska" sen kaltaisista ei koskaan voi tietää". Tällä hän viittasi adoptiooni ja siihen, että valitettavasti vanhempani erosivat myöhemmin.

Adoptiolapsi on aina käynyt läpi hylkäämiskokemuksen, mutta adoptiolapsi ei ole automaattisesti tyhmempi tai fyysisesti sairaampi kuin muutkaan. Muutama tässä ketjussa haluaa mielellään ajatella, että me adoptoidut olisimme ihmisinä huonompia kuin muut. Lohduttaudun sillä, että näin ajatteleva ihminen ei varmastikaan ole onnellinen omassa elämässään, ja purkaa turhautumistaan viattomiin sivullisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti voin sanoa ajattelevani adoptiovanhempia vain sijaishuoltajina. En osaa ajatella että lapset olisivat heidän omiaan - kun eiväthän he nyt vaan ole - muuta kun toki juridisesti, paperit on allekirjoitettu.

Oletko kuullut sosiaalisesta vanhemmuudesta? Entä kiintymyksestä?

Vai onko ihan vieraita sanoja?

No mutta eihän nyt aleta sentään noin vaikeita vaatimaan.

Kyllä sen pitää riittää, että ne on itse tehty ne lapset.

Erikoista, miten kova tarve joillain tuntuu olevan korostaa sitä sanaa adoptio tai adoptoitu, ja vieläpä toisiin ihmisiin liittyen. Miksi?

Miksi joillain on niin kova tarve aina puhua "adoptiolapsesta" ihan vaan "lapsen" sijaan? Tai harhaisesti käyttää biologisista vanhemmista käsitettä "omat/oikeat vanhemmat". Puhutteko aina biologisista lapsistakin käsitteellä "biologiset lapset"? Entä hedelmöityshoidoilla aikaansaaduista? "Koeputkilapset" tai "ivf-lapset"?

Olen adoptoitu ja lapsuudenperheeni on se oma perheeni.

Totta kai tiedän, että biologiset vanhemmat ovat eri ihmisiä, mutta minulle he ovat tuntemattomia, vaikka nimet ja muut tiedänkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Pidän sitä todella loukkaavana.

Meillä on kolme lasta. Muutama työkaveri on pariinkin kertaan sanonut tyyliin: missäs koulussa ne teidän biologiset lapset ovat ja entäs se adoptiopoika?

Kaikki lapset ovat meidän ja lain edessä juuri vain ja ainoastaan meidän.

Tässä se tulikin.

Lain nimessä näin onkin, ehkä myös teidän mielestä, mutta esim. biologisia faktoja nämä mielipiteet ja ihmisen keksimät lait eivät kumoa.

Kuka sitä biologisuutta nyt on ollut kieltämässä?

Entä miten nämä "biologiset faktat" määrittävät lapsen elämää?

Aika monella tavalla. Eri ihmisryhmillä on esimerkiksi täysin erilainen alttius tiettyihin sairauksiin, tämä selviää sinulle kun vähän sivistät itseäsi. Jokainen tietää oman sukunsa ja kansansa "sukurasitteet", mutta entä jos tullaan toiselta puolen maapalloa?

Jos adoptoit mustan lapsen, voi tulla yllätyksenä että sen hiuksia hoidetaan täysin eri tavalla kuin kotoisen pellavapään, jolla on sinun geenisi. Puhumattakaan merkittävästi suuremmasta riskistä d-vitamiinin puutokseen näillä leveysasteilla.

Ja vaikka adoptoisi suomalaisenkin lapsen, esim. impulssikontrollin kaltaiset seikat ovat aika voimakkaasti periytyviä. Älykkyydestä puhumattakaan. Tietysti biologisen lapsen kanssakin ollaan aina vähän jännän äärellä, mitä sieltä tulee, mutta adoptiolapsen kanssa todennäköisyydet ovat vielä epävarmempia.

Vähän sama kuin rotukoira vs. sekarotuinen. Jos tahdon metsästyskoiran, otan tietysti sopivasta rodusta käyttövaliovanhemmilta. On mahdollista, että se ei silti toimi metsällä, mutta todennäköisyys on kuitenkin merkittävästi suurempi kuin jos ottaisin jonkun seropin jonka joku minulle armosta antaa, ja toivoisin parasta.

Ahaa, tuon ymmärsin:

Tarkoitat varmaan perintö- ja ympäristötekijöiden eroa eli jos lapsi esim. muistuttaa ulkoisilta piirteiltään isäänsä, on kysymys perintötekijöistä, jos taas on kovasti sen komean (ja jännän) huoltomiehen näköinen, puhutaan ympäristötekijöistä...

Adoptiolasta voi varmaankin rakastaa ihan yhtälailla, mutta eihän se nyt sama asia ole kuin oma. Genetiikka vaikuttaa, oma lapsi on kirjaimellisesti puoliksi rakennettu sinun geeneistäsi ja puoliksi kumppanin. Se näkyy ulkoisesti ja se näkyy myös pienissä ja isoissa asioissa, ilmeissä, käyttäytymisessä ja luonteessa. Tulee niitä hetkiä, kun huomaa että tuohan on ihan kuin se ja se. Voi olla piirteitä jotka hyppäävät sukupolven yli, lapsi voi muistuttaa jompaakumpaa isovanhempaansa jollain tavalla.

En sano, että nämä olisivat välttämättä hienompia asioita kuin mitä adoptiolapsen kanssa voi kokea, mutta ne ovat olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Rehellisesti voin sanoa ajattelevani adoptiovanhempia vain sijaishuoltajina. En osaa ajatella että lapset olisivat heidän omiaan - kun eiväthän he nyt vaan ole - muuta kun toki juridisesti, paperit on allekirjoitettu.

Kenen sijasta huollan poikaani? Hänellä ei ole ketään muita huoltajia kuin minä ja hänen isänsä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Pidän sitä todella loukkaavana.

Meillä on kolme lasta. Muutama työkaveri on pariinkin kertaan sanonut tyyliin: missäs koulussa ne teidän biologiset lapset ovat ja entäs se adoptiopoika?

Kaikki lapset ovat meidän ja lain edessä juuri vain ja ainoastaan meidän.

Mikä tuossa loukkaa? En tajua. On biologisia lapsia ja adoptiolapsi.

Jos et ymmärrä mikä on loukkaavaa, suosittelen sinua jatkossa olemaan ihan hiljaa. Älä kysy minulta mitään lapsistani, on parempi ettet koskaan enää puhu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Biologisen ja adoptoidun ero kyllä käy selville "Sophien valinta" -tilanteessa. Sellaiseen joutuu hyvin harva, joten on helppo väittää, ettei eroja olisi.

"Sophien valinta" on fiktiivinen romaani ja elokuva.

Minut on adoptoitu ja olen nyt aikuinen. Minulla on vain yksi perhe, se on minun oma ja oikea perheeni. 

Minua ei kiinnosta lainkaan se, kuka minut on siittänyt tai synnyttänyt. Ainoastaan äitini ja isäni ovat minua rakastaneet. Minua surettaa kysymykset: "Entä sinun oikea perheesi?" "Koska etsit oikean äitisi?" "Tuntuuko, että sinusta puuttu jokin osa?" jne.

Varmasti jotkut kokevat tarpeelliseksi tuntea biologisen perimänsä, minulle riittää rakkaus, välittäminen ja huolenpito.

Vierailija kirjoitti:

Adoptiolasta voi varmaankin rakastaa ihan yhtälailla, mutta eihän se nyt sama asia ole kuin oma. Genetiikka vaikuttaa, oma lapsi on kirjaimellisesti puoliksi rakennettu sinun geeneistäsi ja puoliksi kumppanin. Se näkyy ulkoisesti ja se näkyy myös pienissä ja isoissa asioissa, ilmeissä, käyttäytymisessä ja luonteessa. Tulee niitä hetkiä, kun huomaa että tuohan on ihan kuin se ja se. Voi olla piirteitä jotka hyppäävät sukupolven yli, lapsi voi muistuttaa jompaakumpaa isovanhempaansa jollain tavalla.

En sano, että nämä olisivat välttämättä hienompia asioita kuin mitä adoptiolapsen kanssa voi kokea, mutta ne ovat olemassa.

Minulla on vain biologisia lapsia, mutten kyllä koskaan ole ajatellut lapsiani tuolla lailla meidän vanhempien geenirakennelmina. He ovat ihan omia yksilöitään, missä geenit ja biologia on vain yksi pieni osa heitä.

Lasten syntymän jälkeen tuntui siltä, että vieressä oli joku ihan uusi tyyppi, johon pitäisi tutustua ja ottaa selvää, kuka ja millainen hän oikein on, vaikka olin ollut raskaana ihan itse ja tiesin, että raskaus oli alkanut minun ja kumppanini sukusoluista. En tosin koe mitään erityistä kiintymystä sukusoluihini muutenkaan, kuten en muihinkaan soluihini. Mutta siis alusta alkaen oli selvää, että se vastasyntynytkin oli joku ihan uusi tyyppi, jossa on valtavasti erilaisia ominaisuuksia. Enkä tarkoita niillä biologisia ominaisuuksia.

Se kiintymys rakkaus ja kaikki muu, mitä tunnen lapsiani kohtaan, on syntynyt siitä meidän yhdessä eletystä elämästä, yhteisistä kokemuksista ja yhteisestä arjesta.

Jos pride- koulutuksessa tai jossain keskustelussa sanoo haluavansa pelastaa ja auttaa, lentää oitis ulos prosessista. Adoptio on siksi, että halutaan lapsi. Sijaisvanhemmuudessa syy voi olla ja onkin juuri lapsen " pelastaminen".

Olen leski. Mieheni oli kotoisin Perusta. Hän on kahden lapseni biologinen isä. Toinen lapsista on minun, vaalean suomalaisen, näköinen. Toinen tumma kuin isänsä: vaalea iho mutta tummat hiukset ja ruskeat silmät.

Adoptiolapseni on vaalea, puolalaissyntyisten ystäviemme (onnettomuudessa kuolleiden, samassa kuin mieheni) lapsi.

Kun siitä (harvoin mutta toisinaan) on puhe, että jäin 2 lapsen kanssa yksin, leskeksi ja adoption vielä yhden, arvatkaapa miten usein olen kuullut - ns kautta rantain - että tummasta biologisesta lapsestani jotenkin huomaa että hän on erilainen. Siis: kun joku LUULEE jonkun olevan adoptoitu, saattaa tämän luulijan käytös muuttua, ja lapselle se koskaan ei ole hyväksi, eikä hänen sisaruksilleenkaan. Siinä sitten keksitään lapsille piirteitä joita heillä ei ollenkaan ole. Ja selitetään veren perintönä!