Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei suostu ajamaan autoa
Kuski
18.07.2022 |
Puolisollani on ajokortti, mutta hän ei suostu ajamaan autoa. Ajan kaikki mökkireissut, kauppamatkat ja lomamatkat. Ylipäänsä kaikki ajot mitä ajetaan. Kesänlomareissulla ajoin satojen kilometrien matkan edes takaisin. Paluumatkalla varsinkin minua väsytti melko paljon, mutta niin vain jouduin ajamaan koka matkan kotiin. Aina kun ehdotan, että hän ajaisi edes jonkin helpon suoran pätkän missä ei tarvitse kääntyä mihinkään, hänellä on joku syy valmiina miksi se ei käy. Milloin on nukuttu huonosti, niskat on kipeät, vaihdekeppi pelottaa, ahdistaa jokin tai ei vain ole sellainen "fiilis". Ajokortin saatuaan hän suostui ajamaan itsekseen tuttuja reittejä kunhan ne oli ensin käyty opettelemassa minun kanssani ja niistä ei tarvinnut poiketa metriäkään. Esimerkiksi jos auto olisi pitänyt poiketa tankkaamaan matkana varrella hän lähti mielummin kävelemään vaikka kaatosateeseen.
Jostain syystä hän on pelännyt autolla ajamista aina. Ja siinähän ei ole mitään vikaa. Toki asioita saa pelätä, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään halua edes yrittää opetella pois pelostaan. Hän on vuosien aikana mytologisoinut autolla ajamisen joksikin suoritukseksi, joka häneltä ei onnistu. Olen yrittänyt tarjota tukea ja ehdottanut, että käydään yhdessä opettelemassa ajamista. Hän suostui ottamaan autokoulusta lisäopetusta ja se meni hyvin. Opettaja sanoi hänelle, että ajaminen häneltä sujuu ja että ei se muuta vaadi kuin kilometrejä. Samaa olen sanonut minäkin: ajamaan oppii ajamalla. Mitä enemmän kilometrejä takana, sitä paremmin se sujuu. Mutta ei. Arvatkaa kuinka paljon niiden ajotuntien jälkeen on ajettu? Kahden vuoden aikana ehkä yhteensä 1,5 tuntia. Ja siten, että minä olen ollut vieressä istumassa koko ajan.
Sinänsä minulle on ihan yksi ja sama haluaako joku ajaa autoa vai ei, mutta perheen ollessa kyseessä minusta ei ole reilua että kaikki kuljettaminen kaatuu minun niskaani. Kaikki kotityöt tehdään aika tasan puoliksi, mutta kuljettamista ei lasketa kotitöiksi. Se on vaan jotain joka pitää tehdä ja minä teen sen. Lapset meillä alkavat olla kohta siinä iässä, että heitä pitää kuskailla harrastuksiin. Kuka on sitten iltaisin istumassa jossain hallilla harjoitusten ajan?
Mikä neuvoksi? Pitäisikö vaan alkaa kieltäytymään ajamisesta. Siitä seuraa riita ja sitäkään en mielellään halua.
Kommentit (302)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän useita, jotka eivät ajokortin saatuaan ole alkaneet ajaa ja sitten se taito onkin jo hiipunut ja pitäisi aloittaa uudelleen "alusta". Kynnys on siinä korkea, se on selvää.
Eipä sitä oikein pakottaakaan voi. Jutella voi ja tarjota apuja, kuten ilmeisimmin olet tehnytkin. Voi myös kieltäytyä kyyditsemästä, ajat vaan ne oikeasti yhteiset reissut ja tietty sitten lasten ajoja. Jos väsyttää, et aja. Omalla käytöksellä ei tarvitse mahdollistaa ajohaluttomalle autollisen mukavuuksia.
Yksi mikä voi auttaa, on antaa puolison ajaa helppoa reittiä pitkillä matkoilla. Vaikka se olisikin lähinnä tasaista tietä, kyllä siinäkin tuntuma autoon karttuu.
Ja sitten tietysti kannattaa poissulkea, että kumppanilla ole mitään orastavaa sairautta, mikä vaikuttaa esimerkiksi havainnointikykyyn tai reaktiokykyyn tai vaikka näköön. Ihminen pystyy aika hyvin tuollaisia peittelemään, mutta jonkinlaiset tilanteet alkavat tuntua kohtuuttoman rasittavista, vaikkapa nopeatempoinen liikenne. Itselläni oli keskivaikea masennus vuosia sitten, ja se vaikutti henkisen puolen lisäksi siten, että itselläni oli koko ajan hidas olo ja havainnoin tilanteita ikäänkuin kaukaa ja viiveellä. Pysyttelin mielelläni pois ratista tuolloin.
Vierailija kirjoitti:
Näitä outoja pelkureita riittää. Pelätään ihan kaikkea. Sairauksia, punkkeja, pesuaineita, hajuja, väkivaltaa... Koko elämä on yhtä pelkäämistä. Onko syynä pumpulissa kasvaminen vai mikä?
Mua jännittää isojen koneiden ja auton ajaminen. Liekö syynä demonisointi vailla pohjaa miten huonoja kuskeja naiset on, koettu auton alle jäänti, nähty kuol lut ihminen tiellä, nähdyt läheltä piti-tilanteet yms. Talvella yksi taksikuski meinasi kaksi kertaa ajaa päälle kun seisoin lähellä lumikinosta erään kahvilan ovella, en siis tiellä.
Noilla laitteilla pystyy tappamaan muita joten on ennemminkin normaalia olla vähintään varovainen niiden kanssa. Ja minulla on trukkikorttikin, ei siinä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Perheessä nyt kuitenkaan ei voi toimia ajatelleen itsekkäästi vain itseään. Jos ajamattomuus aiheuttaa epäreiluuden kokemusta ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen, on se molempien ongelma.
Ei meilläkään rouva aja. Ei haittaa, minä pidän ajamisesta ja luistan sitten muista hommista. Kun päästään mökille niin pötkähdän sohvalle ajorupeaman jälkeen ja odotan ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuljettaako ap aina vaimonsa tämän menoihin vai ettekö tee koskaan mitään erillään? Ehkä ap voisi kieltäytyä kuskaamasta enää vaimoaan niin että tämän olisi uskallettava itse ajaa jos haluaa jonnekin omille menoilleen lähteä.
Jo on roolimallit tiukassa
Mistä oletus ap. olevan mies ja pelkäävä nainen?
Autoilu pelko ei ole sukupuolisidonnainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Perheessä nyt kuitenkaan ei voi toimia ajatelleen itsekkäästi vain itseään. Jos ajamattomuus aiheuttaa epäreiluuden kokemusta ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen, on se molempien ongelma.
Mutta entä, jos puolison mielestä ajaminen on maailman ahdistavin ja kamalin asia? Paljon ahdistavampi kuin vaikka ero?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meitä on moneen junaan. Omassa perheessäni minä (nainen) ajan kaikki matkat koska olen rohkea ja taitava kuski ja pidän ajamisesta. Tässä ei ole mitään ongelmaa, siis meille, mutta tuntuu olevan MUILLE. Oletus jostain syystä se että kaikki 50v pariskunnat toimivat niin että mies ajaa aina. Tästä siis huomautellaan ja ihmetellään ääneen. En tajua miten ketään voi kiinnostaa toisten ajojärjestelyt.
Tämä just. Meillä on molemmilla omat autot ja haluan ja osaan ajaa siinä missä miehetkin, olen mm. osallistunut autourheiluun.
Joku aina kyselee, että eikö mies ole ajokunnossa kun vaimo ajaa.
Vierailija kirjoitti:
Meitä on moneen junaan. Omassa perheessäni minä (nainen) ajan kaikki matkat koska olen rohkea ja taitava kuski ja pidän ajamisesta. Tässä ei ole mitään ongelmaa, siis meille, mutta tuntuu olevan MUILLE. Oletus jostain syystä se että kaikki 50v pariskunnat toimivat niin että mies ajaa aina. Tästä siis huomautellaan ja ihmetellään ääneen. En tajua miten ketään voi kiinnostaa toisten ajojärjestelyt.
Me ollaan myös 5-kymppisiä ja ikinä ei kukaan ole sanonut mitään meidän ajojärjstelyistä.
Teini välillä mutisee kun isänsä vie hänet kaupunkiin, kun reitit ei heti löydy. Niin vähän ajanut nykyisessä kotikaupungissamme ettei osaa ennakoida sujuvimpia kaistavalintoja tms. Enempi naurattaa kun mökkikaupungissammekin, mies kotoisin sieltä, minä jo löydän paikat sujuvammin. Metsässä taas en päästä miestä silmistäni etten eksy, mun mielestä ne puut näyttää kaikki samalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pelkään ajamista. Olen pakon edessä joutunut ajamaan kaksi vuotta säännöllisesti, mutta en siltikään tottunut ajamiseen, vaan aina pelottaa. Kaikista ei ole kuskeiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Perheessä nyt kuitenkaan ei voi toimia ajatelleen itsekkäästi vain itseään. Jos ajamattomuus aiheuttaa epäreiluuden kokemusta ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen, on se molempien ongelma.
Mutta entä, jos puolison mielestä ajaminen on maailman ahdistavin ja kamalin asia? Paljon ahdistavampi kuin vaikka ero?
No jompi kumpi todennäköisesti toteutuu. Ja nyt saa valita ihan itse kumman ottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Perheessä nyt kuitenkaan ei voi toimia ajatelleen itsekkäästi vain itseään. Jos ajamattomuus aiheuttaa epäreiluuden kokemusta ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen, on se molempien ongelma.
Ehkä teillä se on näin että molempien ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä onkin jo todettu, että voimakkaaseen pelkoon auttaa psykoterapia tai vaikkapa 10 käyntiä pelkoihin erikoistuneella psykologilla. Tällaisen hinta on reilun tonnin. Onko ap:lla halukkuutta maksaa tämä vai onko kivempi vain valittaa vaimon vioista?
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)
Totta on, että paraskaan psykologi ei pysty auttamaan, jos autettavalla ei ole motivaatiota asiaa kohtaan. Mutta aloituksen perusteella ongelma on ap:lla, ap:n vaimo lienee ok oman ajattomuutensa kanssa. Ja monessa perheessä on yhteiset rahat, joten ei välttämättä ole mitään ap:n vaimon omia rahoja, joista hän voisi maksaa kulut.
Perheessä nyt kuitenkaan ei voi toimia ajatelleen itsekkäästi vain itseään. Jos ajamattomuus aiheuttaa epäreiluuden kokemusta ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen, on se molempien ongelma.
Mutta entä, jos puolison mielestä ajaminen on maailman ahdistavin ja kamalin asia? Paljon ahdistavampi kuin vaikka ero?
Sitten molempien pitää punnita, mikä olisi pienin paha. Ja voiko ajamaton jotenkin kompensoida tätä puutetta muilla asioilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaisen ajopelon takana voi olla jotain muutakin kuin vain pelko. Saattaa olla ongelmaa vaikka avaruudellisen hahmottamisen kyvyssä ja siksi ajaminen tuntuu todella vaikealta ja ahdistavalta. Eikä asia välttämättä muuksi muutu (avaruudellisen hahmottamisen ongelmiin ei ole hoitoa edes olemassa). On ihmisiä, joista ei vain ole kuskeiksi. Ymmärrän, että parisuhteessa tämä saattaa ärsyttää ja harmittaa, mutta minkäs teet, joko hyväksyt puolisosi fyysisine vikoineen tai eroat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole parempi, että ne joita jo itseään pelottaa se miten ajaa pysyisivät pois liikenteestä?
No ei, koska se on nimenomaan hyvä ja normaali asia että kokemattomana pelottaa. Ajamisen myötä kokemus karttuu ja pelko vähenee.
Vaarallisia ovat kokemattomat JA pelottomat.
Mä en koskaan oppinut pelosta pois vaikka ajoinkin. Aina sydän hakkasi ja hermostutti kun piti ajaa. Joten lopetin ajamisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä outoja pelkureita riittää. Pelätään ihan kaikkea. Sairauksia, punkkeja, pesuaineita, hajuja, väkivaltaa... Koko elämä on yhtä pelkäämistä. Onko syynä pumpulissa kasvaminen vai mikä?
Mua jännittää isojen koneiden ja auton ajaminen. Liekö syynä demonisointi vailla pohjaa miten huonoja kuskeja naiset on, koettu auton alle jäänti, nähty kuol lut ihminen tiellä, nähdyt läheltä piti-tilanteet yms. Talvella yksi taksikuski meinasi kaksi kertaa ajaa päälle kun seisoin lähellä lumikinosta erään kahvilan ovella, en siis tiellä.
Noilla laitteilla pystyy tappamaan muita joten on ennemminkin normaalia olla vähintään varovainen niiden kanssa. Ja minulla on trukkikorttikin, ei siinä
Varovainen tietenkin pitää olla. Mutta pelko ja paniikki vaatii terapiaa, että kykenee normaaliin elämään.
pitkillä matkoilla sanoisin pysähdytään tähän , otan päiväunet niin en nukahda rattiin.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo epäreilua. Mäkin pelkään ajamista varsinkin vieraissa kaupungeissa ja motareiden rampeissa. Pitkillä matkoilla ajan kuitenkin matkaa, niin saadaan vähän tasoitusta tilanteeseen.
Pelkäsin aikoinaan motareiden ramppeja, enää en. Nykyään koen motarit jopa turvallisiksi verrattuna kapeisiin maateihin, joissa joko täysin sekopäisiä ohittelijoita, tai 80-100 km/h nopeusrajoitus, mutkitteleva tie ja sillon tällöin pyöräilijöitä olemattomalla pientareella.
Todella vaikea tilanne. En usko että se kauheasti auttaa jos ap kieltäytyy ajamasta. Ei noin kova pelko todellakaan katoa sillä tempulla, vaan muuttuu pahemmaksi kun ongelma muistuttaa itsestään koko ajan kun perheen arki vaikeutuu. Ja tosiaan uskon että tuo ei liity mitenkään laiskuuteen vaan kyse on nimenomaan pelosta. Siinä mielessä hankala pelko, että ajaminen todella voi olla hengenvaarallista, toisin kuin esim hammaslääkärin pelko.
Itsekin inhoan ajamista, voi johtua siitä että minulle selitettiin jatkuvasti että naiset eivät osaa ajaa. Olen 3-kymppinen, eli ei ole jääneet 50-luvulle nuo asenteet. Minulla on auto ja työmatkat on pakko ajaa. Olin kerran työssä jossa oli pakko ajaa joka päivä ison kaupungin keskustassa. Tämä ei ole auttanut mitään. Vihaan edelleen autolla ajoa ja olen yllättynyt aina kun matka sujuikin hyvin. Joten se siitä ajatuksesta että ajetut kilometrit korjaavat asian. Itselläni kyllä pelkoa pahentaa se kun joku istuu vieressä, en tiedä miten puolisollasi olisi.
Kiireesti tuolle asialle pitäisi tehdä jotain. Ei pelkästään siksi että on epäreilua ap:lle vaan myös siksi että lapset saavat kummallisen esimerkin. Terapia olisi varmasti hyvä ratkaisu. Mutta mielestäni kannattaa unohtaa tuo kumppanin painostaminen auton rattiin. Ei se toimi niin todella kovien pelkojen kanssa.
Rahat menee kankkulan kaivoon, jos vaimolta puuttuu motivaatio. Oma tahto on olen ai en (ja silloin lie tahtoa maksaa kulut myös itse)