Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei suostu ajamaan autoa
Kuski
18.07.2022 |
Puolisollani on ajokortti, mutta hän ei suostu ajamaan autoa. Ajan kaikki mökkireissut, kauppamatkat ja lomamatkat. Ylipäänsä kaikki ajot mitä ajetaan. Kesänlomareissulla ajoin satojen kilometrien matkan edes takaisin. Paluumatkalla varsinkin minua väsytti melko paljon, mutta niin vain jouduin ajamaan koka matkan kotiin. Aina kun ehdotan, että hän ajaisi edes jonkin helpon suoran pätkän missä ei tarvitse kääntyä mihinkään, hänellä on joku syy valmiina miksi se ei käy. Milloin on nukuttu huonosti, niskat on kipeät, vaihdekeppi pelottaa, ahdistaa jokin tai ei vain ole sellainen "fiilis". Ajokortin saatuaan hän suostui ajamaan itsekseen tuttuja reittejä kunhan ne oli ensin käyty opettelemassa minun kanssani ja niistä ei tarvinnut poiketa metriäkään. Esimerkiksi jos auto olisi pitänyt poiketa tankkaamaan matkana varrella hän lähti mielummin kävelemään vaikka kaatosateeseen.
Jostain syystä hän on pelännyt autolla ajamista aina. Ja siinähän ei ole mitään vikaa. Toki asioita saa pelätä, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään halua edes yrittää opetella pois pelostaan. Hän on vuosien aikana mytologisoinut autolla ajamisen joksikin suoritukseksi, joka häneltä ei onnistu. Olen yrittänyt tarjota tukea ja ehdottanut, että käydään yhdessä opettelemassa ajamista. Hän suostui ottamaan autokoulusta lisäopetusta ja se meni hyvin. Opettaja sanoi hänelle, että ajaminen häneltä sujuu ja että ei se muuta vaadi kuin kilometrejä. Samaa olen sanonut minäkin: ajamaan oppii ajamalla. Mitä enemmän kilometrejä takana, sitä paremmin se sujuu. Mutta ei. Arvatkaa kuinka paljon niiden ajotuntien jälkeen on ajettu? Kahden vuoden aikana ehkä yhteensä 1,5 tuntia. Ja siten, että minä olen ollut vieressä istumassa koko ajan.
Sinänsä minulle on ihan yksi ja sama haluaako joku ajaa autoa vai ei, mutta perheen ollessa kyseessä minusta ei ole reilua että kaikki kuljettaminen kaatuu minun niskaani. Kaikki kotityöt tehdään aika tasan puoliksi, mutta kuljettamista ei lasketa kotitöiksi. Se on vaan jotain joka pitää tehdä ja minä teen sen. Lapset meillä alkavat olla kohta siinä iässä, että heitä pitää kuskailla harrastuksiin. Kuka on sitten iltaisin istumassa jossain hallilla harjoitusten ajan?
Mikä neuvoksi? Pitäisikö vaan alkaa kieltäytymään ajamisesta. Siitä seuraa riita ja sitäkään en mielellään halua.
Kommentit (302)
Vierailija kirjoitti:
Eikö se ole parempi, että ne joita jo itseään pelottaa se miten ajaa pysyisivät pois liikenteestä?
Miten muuten saa ajovarmuutta kuin ajamalla?
Siskoni on juuri ap. kertoman kaltainen autoilija ja hän on erittäin kilpailuhenknen, eikä voi antaa periksi, ettei hän olekaan paras kuski liikenteessä ja joku autoilija voi ohittaa hänet. Hänellä lapsellinen arvovaltakysymys.
Ap. tekisin, kieltäytyusin kuskina olosta ja ajaisin itse omat menoni ja puoliso voisi hankkia oman kyydin tai taksin esim. kauppareisuille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelmahan tuossa on se, ettei puolisosi haluakaan opetella.
Mä pelkäsin heti kortin saatuani ajamista paljon. Ei tarvinnut kuin ajatella ajamista, niin alkoi kädet täristä. Mulle pahinta oli ajaminen toisen kanssa, silloin pelon lisäksi hävetti.
Aloin pikkuhiljaa kuitenkin ajaa. Aluksi rauhallisissa ympäristöissä. Joka kerta pelotti.
Nyt ajan tutussa kaupungissa ongelmitta ja maaseudulla pitkiä matkoja jopa mielelläni. Asutaan maalla, joten olen jopa aivan hyvä ajamaan esim. talvikelissä pikkuteitä, jotka aamulla vielä auraamatta.
Perheen matkoilla mies ajaa vieraissa kaupungeissa ja muissa vilkkaissa paikoissa, mut muuten uskallan ajaa.
Tosi paljon vapautta tää on tuonut myös itselle. Oon hyväksynyt sen, ettei musta huippukuskia tule, mut hyvä näinkin.
Ai niin ja olin reilusti aikuinen, kun kävin autokoulun. Aiemmin asuin isossa kaupungissa enkä tarvinnut autoa.
Vierailija kirjoitti:
Minäkin ajan aina kaikki matkat. Minä myös teen kaikki kotityöt. Minä yksin elätän koko perheen. Minulla ei ole puolisoa.
Kaikesta jotkut jaksaakin valittaa. On se kovaa, nyyh. Ihan joutuu ajamaan autoa. Älä lähde reissuun jos se noin rasittaa.
Onhan se järjetöntä ja riski liikenteessä jos yksin joutuu ajamaan pitkiä matkoja, vaikka toinen kuljettaja istuu vieressä.
Kuljettaako ap aina vaimonsa tämän menoihin vai ettekö tee koskaan mitään erillään? Ehkä ap voisi kieltäytyä kuskaamasta enää vaimoaan niin että tämän olisi uskallettava itse ajaa jos haluaa jonnekin omille menoilleen lähteä.
Lapset harrastaa sitten jotain joka ei edellytä jatkuvaa kuskaamista.
Minä olen meillä ratissa käytännössä aina. Mökkimatkakin on 650km ja pienen lapsen kanssa totesin että minä jaksan ajaa, mies jaksaa viihdyttää takapenkillä, joten ei ole syytä vaihtaa rooleja. Lapsi on jo 15, ei kaipaa viihytystä, mutta minä ajan edelleen. Mutta 200km kesälomareissu? Eihän tuo ole kuin pikku pyrähdys, siinä ei kuskin vaihtoja tarvita. Sinänsä mulla kuitenkin eri tilanne, mies hyppää kyllä rattiin tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko hänellä ollut exä tai joku muu, joka on arvostellut ajotaitoa? Minulla oli exä, joka aina arvosteli ajotaitoani (muut kehui). Jotenkin se on jäänyt alitajuntaan, että en mielelläni aja autoa.
Vaimolla ei ole ajokorttia ei edes uskalla autokouluun. Onhan tämä vähän rankkaa kun on kolme lasta ja niiden harrastukset.
Mutta pahinta on se että vaimo ei myöskään kulje oikein mielellään kävellen, pyörällä tai julkisilla. Töihin pääsee sentään itse, mutta koko ajan saa olla kuskaamassa kauppaan tai asioille kuin jotain mummoa. Jos en kuskaa niin suuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso on liian vähän, hanki kokoso.
Minä on tuollainen kuin vaimosi, että en vain pysty ajamaan. En ollenkaan. Pelkään, ahdistun, lamaannun täysin. Ja jos sellaisessa lamaannustilassa yrittäisin ajaa, niin ajaisin jo parkkipaikalla vahingossa jonkun päälle, koska en näe mitään enkä hallitse käsiäni ja jalkojani kun olen niin paniikissa.
Mitään muuta asiaa elämässä en pelkää tuolla tavalla. Nousen mielelläni vaikka moottoripyörän kyytiin, luennoin 500 ihmiselle, matkustan yksin vieraissa maissa jne. Mutta ajamaan en vain pysty. Olen ottanut ajokoulusta tunteja ja puhunut paniikistani, eivät he osanneet asiassa yhtään auttaa. Olen pyytänyt miehen kaveriksi keskellä kesäyötä tyhjille lähikaduille yrittämään ajamista. Meinasin jo ekan 10 min aikana ajaa kolme kolaria ja mies alkoi huutamaan ja joutui ajamaan auton kotiin.
En vain aja enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset harrastaa sitten jotain joka ei edellytä jatkuvaa kuskaamista.
Minä olen meillä ratissa käytännössä aina. Mökkimatkakin on 650km ja pienen lapsen kanssa totesin että minä jaksan ajaa, mies jaksaa viihdyttää takapenkillä, joten ei ole syytä vaihtaa rooleja. Lapsi on jo 15, ei kaipaa viihytystä, mutta minä ajan edelleen. Mutta 200km kesälomareissu? Eihän tuo ole kuin pikku pyrähdys, siinä ei kuskin vaihtoja tarvita. Sinänsä mulla kuitenkin eri tilanne, mies hyppää kyllä rattiin tarvittaessa.
Kyllä matka menee mukavammin, kun itse ajaa. Mutta olisi kyllä ongelma, jos miestä pitäisi jatkuvasti kuskata johonkin. Eli olisi riippuvainen minusta. Ei onnistuisi, kyseessä on kuotenkin terve aikuinen.
Olet selvästi yrittänyt jo kannustaa vaimoa pehmein keinoin (tarjoutuminen henkiseksi tueksi & ajotunnit), joten kohta on selvästi otettava kovemmat keinot käyttöön. Suosittelen samaa kuin muutkin, eli ala kylmästi kieltäytyä ajoreissuista. Viesti joko menee tai ei mene perille. Jos vaimo ei senkään jälkeen suostu ajamaan, niin sinun pitää hyväksyä tilanne. Valitettavasti ketään ei voi pakottaa ajamaan autoa.
Tätä keskustelua on hieman huvittavaa lukea, koska olen itse tällä hetkellä epilepsian takia ajokiellossa. On suorastaan nöyryyttävää olla näin riippuvainen miehestä, joten pyrinkin mahdollisimman paljon käyttämään julkisia ja polkupyörää. Olen jopa hieman kateellinen vaimollesi, joka pystyisi ajamaan muttei halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet selvästi yrittänyt jo kannustaa vaimoa pehmein keinoin (tarjoutuminen henkiseksi tueksi & ajotunnit), joten kohta on selvästi otettava kovemmat keinot käyttöön. Suosittelen samaa kuin muutkin, eli ala kylmästi kieltäytyä ajoreissuista. Viesti joko menee tai ei mene perille. Jos vaimo ei senkään jälkeen suostu ajamaan, niin sinun pitää hyväksyä tilanne. Valitettavasti ketään ei voi pakottaa ajamaan autoa.
Tätä keskustelua on hieman huvittavaa lukea, koska olen itse tällä hetkellä epilepsian takia ajokiellossa. On suorastaan nöyryyttävää olla näin riippuvainen miehestä, joten pyrinkin mahdollisimman paljon käyttämään julkisia ja polkupyörää. Olen jopa hieman kateellinen vaimollesi, joka pystyisi ajamaan muttei halua.
Jos joku ihminen ei pelon vuoksi pysty ajamaan, niin ei hän pysty ajamaan vaikka ehdottamillasi kovemmilla keinoilla pakottaisit. Ei pelko pakottamalla katoa.
Minä en tykkää ajamisesta ja olen arka ajamaan. Meillä mies ajaa mielellään. Kuitenkin olen ihan tarkoituksella pyrkinyt ajamaan joka viikko. Olen kuskannut lapsia harrastuksiin, käyn autolla kaupassa jne. Välillä olen ollut töissä naapurikunnassa ja ajanut matkat ihan ok.
Minä arastelen isoja kaupunkeja. En ole pitkiin aikoihin ajanut niissä. Tiedän kyllä että kykenisin oppimaan ajamisen missä tahansa Suomen kaupungissa jos se on tarpeen. Eli jos muuttaisimme vaikka Helsinkiin niin silloin pakottaisin itseni ajamaan siellä. Nyt jos käymme siellä eneintään muutaman vuoden välein niin en koe tarpeelliseksi opetella siellä ajamaan.
Ennen ajoin sama millä autolla. Nykyään uuteen autoon totuttelu vie aikaa.
Jos minua haluaisi kannustaa ajamaan niin
- mahdollisuus ajaa aina samalla autolla (siis tietysti auto voi vaihtua joskus mutta ei vuorotellen monella autolla peräkkäin)
- alkuun pääsemisessä auttaisi hyvä vänkäri. Olenkin naureskellut että jos olisin mennyt suomen surkein kuski ohjelmaan niin olisin ottanut apukuskiksi 17v poikani. Osaa neuvoa esim peräkärryn kanssa peruuttamisen niin että jopa minä tajusin.
- se että saisin alkuun ajaa ilman kiirettä, hyvällä kelillä ja hyvässä tunnelmassa
- minua voisi motivoida sillä että käytäisiin kotityöt ja asiat läpi sillä silmällä että kumpi tahansa kuolee/joutuu vaikka kuukaudeksi sairaalaan niin toinen pärjää. Eli mieskin miettisi mihin asioihin hän tarvitsee lisää tietoa jne. (Meillä tätä asiaa ylläpidetään aktiivisesti jatkuvasti eli kumpikin pärjää tarvittaessa ilman toista ja on tätä kokeiltukkin parikertaa kun mies on joutunut onnettomuuksiin).
Minua pelottaa ajamisessa se että pelkään tekeväni muille jotain vahinkoa autolla. En ole koskaan joutunut onnettomuuksiin ja ajan hyvin varovaisesti ja harkiten. Oletko ap kysynyt mitkä asiat vaimoasi pelottaa ajamisessa? jos auton lommot ym pelottaa ja se että sinä olisit kauhean vihainen niin keskustelkaa. Jos vaihteet tuottaa ongelmia niin voisiko seuraava auto olla automaatti jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun pitää lopettaa tuon touhun mahdollistaminen. Sukulaisen vaimo ei aja ollenkaan ja mies on täysin kyllästynyt toimimaan taksikuskina kymmenien vuosien jälkeen. Eivät myöskään voi muuttaa maalle nyt kun eläkeikä lähestyy, koska vaimo ei pääse ilman julkisia mihinkään. Jos ovat pidempiä pätkiä mökillä niin sama ongelma.
Ala vaatia että kaikilla reissuilla puoliso ajaa lyhyen matkan. Edes vaikka 10 minuuttia maantiellä, tai mikä nyt sitten on hänestä helpoin pätkä ajaa. Ihan sama vaikka ajaisi alkuun vain kilometrin pätkän, kunhan menee siihen kuskin paikalle ja liikuttaa autoa. Sinun on oltava sinnikäs asiassa ja tietysti käytävä tämä keskustelu etukäteen eikä sitten kun olette tien päällä.
Jos sanoo ettei uskalla, vaadi että menee terapiaan käsittelemään asiaa. Teillä on perhe, toinen aikuinen ei voi heittäytyä avuttomaksi tällaisessa perusasiassa.
Vierailija kirjoitti:
Minä on tuollainen kuin vaimosi, että en vain pysty ajamaan. En ollenkaan. Pelkään, ahdistun, lamaannun täysin. Ja jos sellaisessa lamaannustilassa yrittäisin ajaa, niin ajaisin jo parkkipaikalla vahingossa jonkun päälle, koska en näe mitään enkä hallitse käsiäni ja jalkojani kun olen niin paniikissa.
Mitään muuta asiaa elämässä en pelkää tuolla tavalla. Nousen mielelläni vaikka moottoripyörän kyytiin, luennoin 500 ihmiselle, matkustan yksin vieraissa maissa jne. Mutta ajamaan en vain pysty. Olen ottanut ajokoulusta tunteja ja puhunut paniikistani, eivät he osanneet asiassa yhtään auttaa. Olen pyytänyt miehen kaveriksi keskellä kesäyötä tyhjille lähikaduille yrittämään ajamista. Meinasin jo ekan 10 min aikana ajaa kolme kolaria ja mies alkoi huutamaan ja joutui ajamaan auton kotiin.
En vain aja enää.
Ymmärrän ettei autokoulu osaa auttaa paniikin kanssa. Mutta oletko ajatellut käydä asiasta terapiassa? Siis puhuisit jonkun ammattilaisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä on tuollainen kuin vaimosi, että en vain pysty ajamaan. En ollenkaan. Pelkään, ahdistun, lamaannun täysin. Ja jos sellaisessa lamaannustilassa yrittäisin ajaa, niin ajaisin jo parkkipaikalla vahingossa jonkun päälle, koska en näe mitään enkä hallitse käsiäni ja jalkojani kun olen niin paniikissa.
Mitään muuta asiaa elämässä en pelkää tuolla tavalla. Nousen mielelläni vaikka moottoripyörän kyytiin, luennoin 500 ihmiselle, matkustan yksin vieraissa maissa jne. Mutta ajamaan en vain pysty. Olen ottanut ajokoulusta tunteja ja puhunut paniikistani, eivät he osanneet asiassa yhtään auttaa. Olen pyytänyt miehen kaveriksi keskellä kesäyötä tyhjille lähikaduille yrittämään ajamista. Meinasin jo ekan 10 min aikana ajaa kolme kolaria ja mies alkoi huutamaan ja joutui ajamaan auton kotiin.
En vain aja enää.
Ymmärrän ettei autokoulu osaa auttaa paniikin kanssa. Mutta oletko ajatellut käydä asiasta terapiassa? Siis puhuisit jonkun ammattilaisen kanssa?
Olen yhdelle psykologille asiasta puhunut, hän suositteli, että ei aja jos kokee ajamisen niin kamalaksi.
OT: Miten autokouluissa suhtaudutaan lisätunteja haluavaan, joka ei ole ajanut pitkään aikaan? Minun pitäisi taas aloittaa ajaminen, mutta viime kerrasta pari vuosikymmentä. Ajoin kyllä nuorena paljon kelissä kuin kelissä, mutta pääosin maaseudulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet selvästi yrittänyt jo kannustaa vaimoa pehmein keinoin (tarjoutuminen henkiseksi tueksi & ajotunnit), joten kohta on selvästi otettava kovemmat keinot käyttöön. Suosittelen samaa kuin muutkin, eli ala kylmästi kieltäytyä ajoreissuista. Viesti joko menee tai ei mene perille. Jos vaimo ei senkään jälkeen suostu ajamaan, niin sinun pitää hyväksyä tilanne. Valitettavasti ketään ei voi pakottaa ajamaan autoa.
Tätä keskustelua on hieman huvittavaa lukea, koska olen itse tällä hetkellä epilepsian takia ajokiellossa. On suorastaan nöyryyttävää olla näin riippuvainen miehestä, joten pyrinkin mahdollisimman paljon käyttämään julkisia ja polkupyörää. Olen jopa hieman kateellinen vaimollesi, joka pystyisi ajamaan muttei halua.
Jos joku ihminen ei pelon vuoksi pysty ajamaan, niin ei hän pysty ajamaan vaikka ehdottamillasi kovemmilla keinoilla pakottaisit. Ei pelko pakottamalla katoa.
Ei niin. Pitäisi löytyä oma halu voittaa se pelko. Mutta voihan se motivaatiota kasvattaa, jos "joku muu" ei aina tee puolesta niitä pelottavia asioita? - eri
Vierailija kirjoitti:
OT: Miten autokouluissa suhtaudutaan lisätunteja haluavaan, joka ei ole ajanut pitkään aikaan? Minun pitäisi taas aloittaa ajaminen, mutta viime kerrasta pari vuosikymmentä. Ajoin kyllä nuorena paljon kelissä kuin kelissä, mutta pääosin maaseudulla.
Autokoulu on liikeyritys, jolle on ihan sama tuleeko raha siltä, joka ei ole ajanut vielä koskaan vai siltä, jonka ajamisesta on pitkä aika.
Ongelmahan tuossa on se, ettei puolisosi haluakaan opetella.
Mä pelkäsin heti kortin saatuani ajamista paljon. Ei tarvinnut kuin ajatella ajamista, niin alkoi kädet täristä. Mulle pahinta oli ajaminen toisen kanssa, silloin pelon lisäksi hävetti.
Aloin pikkuhiljaa kuitenkin ajaa. Aluksi rauhallisissa ympäristöissä. Joka kerta pelotti.
Nyt ajan tutussa kaupungissa ongelmitta ja maaseudulla pitkiä matkoja jopa mielelläni. Asutaan maalla, joten olen jopa aivan hyvä ajamaan esim. talvikelissä pikkuteitä, jotka aamulla vielä auraamatta.
Perheen matkoilla mies ajaa vieraissa kaupungeissa ja muissa vilkkaissa paikoissa, mut muuten uskallan ajaa.
Tosi paljon vapautta tää on tuonut myös itselle. Oon hyväksynyt sen, ettei musta huippukuskia tule, mut hyvä näinkin.