Lue keskustelun säännöt.
Puoliso ei suostu ajamaan autoa
Kuski
18.07.2022 |
Puolisollani on ajokortti, mutta hän ei suostu ajamaan autoa. Ajan kaikki mökkireissut, kauppamatkat ja lomamatkat. Ylipäänsä kaikki ajot mitä ajetaan. Kesänlomareissulla ajoin satojen kilometrien matkan edes takaisin. Paluumatkalla varsinkin minua väsytti melko paljon, mutta niin vain jouduin ajamaan koka matkan kotiin. Aina kun ehdotan, että hän ajaisi edes jonkin helpon suoran pätkän missä ei tarvitse kääntyä mihinkään, hänellä on joku syy valmiina miksi se ei käy. Milloin on nukuttu huonosti, niskat on kipeät, vaihdekeppi pelottaa, ahdistaa jokin tai ei vain ole sellainen "fiilis". Ajokortin saatuaan hän suostui ajamaan itsekseen tuttuja reittejä kunhan ne oli ensin käyty opettelemassa minun kanssani ja niistä ei tarvinnut poiketa metriäkään. Esimerkiksi jos auto olisi pitänyt poiketa tankkaamaan matkana varrella hän lähti mielummin kävelemään vaikka kaatosateeseen.
Jostain syystä hän on pelännyt autolla ajamista aina. Ja siinähän ei ole mitään vikaa. Toki asioita saa pelätä, mutta hänellä ei tunnu olevan mitään halua edes yrittää opetella pois pelostaan. Hän on vuosien aikana mytologisoinut autolla ajamisen joksikin suoritukseksi, joka häneltä ei onnistu. Olen yrittänyt tarjota tukea ja ehdottanut, että käydään yhdessä opettelemassa ajamista. Hän suostui ottamaan autokoulusta lisäopetusta ja se meni hyvin. Opettaja sanoi hänelle, että ajaminen häneltä sujuu ja että ei se muuta vaadi kuin kilometrejä. Samaa olen sanonut minäkin: ajamaan oppii ajamalla. Mitä enemmän kilometrejä takana, sitä paremmin se sujuu. Mutta ei. Arvatkaa kuinka paljon niiden ajotuntien jälkeen on ajettu? Kahden vuoden aikana ehkä yhteensä 1,5 tuntia. Ja siten, että minä olen ollut vieressä istumassa koko ajan.
Sinänsä minulle on ihan yksi ja sama haluaako joku ajaa autoa vai ei, mutta perheen ollessa kyseessä minusta ei ole reilua että kaikki kuljettaminen kaatuu minun niskaani. Kaikki kotityöt tehdään aika tasan puoliksi, mutta kuljettamista ei lasketa kotitöiksi. Se on vaan jotain joka pitää tehdä ja minä teen sen. Lapset meillä alkavat olla kohta siinä iässä, että heitä pitää kuskailla harrastuksiin. Kuka on sitten iltaisin istumassa jossain hallilla harjoitusten ajan?
Mikä neuvoksi? Pitäisikö vaan alkaa kieltäytymään ajamisesta. Siitä seuraa riita ja sitäkään en mielellään halua.
Kommentit (302)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on kuin tuulahdus 50-luvulta. Selittää kyllä paljon sillä minusta onkin aina tuntunut tankatessa, huollossa ja katsastuksessa että olen jotenkin erilainen. Nythän se selvisi: olen sukupuoleni harvinainen edustaja. Ja on vuosi 2022. SinkkuN
Onko ajopelko sinusta viiskytlukulainen juttu?
Miehillä ei esiinny tätä "ajopelkoa" ollenkaan. Jos mietit juurisyitä tähän nin kyllä sieltä löytyy kasvatus, asenteet (akka ratissa voi ei!) ja jopa joidenkin (mies)kuskien harrastama tahallinen pelottelu liikenteessä varovaisempaa ajajaa (lue: naista) kohtaan. Vai miten itse mietit mistä ajopelko sinun mielestäsi kumpuaa? Aika sukupuolittunut on tämä ajopelko jota vastaan voi taistella hyppäämällä auton ohjaksiin.
Joo mulle yksi iso asia ajopelosta ylipääsemisessä oli se, että opin suhtautumaan ns. liikennekiusaajiin sillä asenteella että oma on ongelmansa. Jos joku roikkui perässä kun ajoin hitaasti ja ajoi sitten ohi torvea soittaen, näytin kylmänviileästi keskisormea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta normaalilta. Pipo kiristää puolisolla ?
Minä olen aina ollut innokas ajamaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, aloituksen ja muutaman kommentin alusta, joten en tiedä onko edustamani ajatus jo tuotu tänne.
Jos puoliso (perheen toinen vanhempi) ei voi ajaa autoa - invaliditeetin, pelon tai mukavuudenhalunsa vuoksi - niin sitten pitää säätää valinnat sen mukaan. Varsinkin kun lapset kasvavat ja tarvitsevat kyytejä sinne sun tänne. Eihän se yksi ainoa kyyditsijä voi ratin takana istua kaiken aikaa. Pois syrjäseudulta asumasta lähelle harrastuksia. Harrastukset sen mukaisiksi, että sinne pääsee kävellen, pyörällä tai julkisilla. Puoliso voi ihan itsekseen hoitaa oman sukunsa luona kyläilyt.
Kyllä. Takseja kulkee. Menköön puoliso uimarannalle tai kaverinsa luo maalle taksilla. Mikä järki siinä on että ajava puoliso joutuu käyttämään vapaa-aikansa toisen kuskaamiseen?
No takseja kulkee. Taksimaksut on toisaalta toki pois perheen yhteisistä rahoista. Mutta jos se ei ole ongelma AP:lle, että puolisi käyttää rahaa taksiin, niin asiahan on ihan kunnossa.
No jo on taas ongelma. Mieluummin mä ainakin ajan itse, kun istun sellaisen kyydissä kilometriäkään joka ei uskalla, osaa ja/tai halua ajaa vaikka kuinka omistaisikin ajokortin.
Jättäkää auto kotiin kokonaan ja menkää seuraava reissu junalla. Tai jääkää kotiin kokonaan. Toista et voi pakottaa ajamaan eikä tietenkään ole sinunkaan mikään pakko ajaa.
Ja väsyneenä ei autonrattiin pidä lähteä ollenkaan. Kenenkään.
Meilläkin on pieni ongelma siitä, että puoliso joutuu aina ajamaan, vaikka minullakin on ajokortti. Meillä tämä "aina" on vain silloin, kun meillä on auto lainassa tai vuokralla, kun emme omista autoa. Jos meillä olisi oma auto, niin tietysti totuttelisin taas ajamaan - tiedän, että pystyisin siihen, kun olen ennenkin pystynyt. Kuitenkin ajatus siitä, että hyppäisin nyt kylmiltään vieraan auton rattiin on ihan mahdoton, kun en ole ajanut vuosiin enkä oikeasti muistaisi, miten sitä autoa ajetaan. En ehtinyt oppia kovinkaan varmaksi kuskiksi silloin, kun vielä ajoin, vaan auton hallinta vaati paljon ajatustyötä ja liikenteen havainnointi samalla oli hankalaa. Jos hankkisin auton, niin se olisi automaatti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kieltäydyin ajamasta koska mieheni kommentoi aina ajotyyliäni ja alkoi juomaan heti tilaisuuden tullen, usein jo pelkääjänpaikalla ja häiriköi sitten koko matkan. Nyt on mies vihainen kun en enää aja.
Olen nainen, ajanut kaikenkokoisia autoja 15 vuotta työkseni.
Ymmärrän kyllä ajopelon, mutta täällä on parissakin kommentissa sanottu, että ongelmana on kaikkien raajojen yht aikainen käyttö ja liikenteen havainnointi.
Osaatteko te ajaa pyörällä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea koko ketjua, aloituksen ja muutaman kommentin alusta, joten en tiedä onko edustamani ajatus jo tuotu tänne.
Jos puoliso (perheen toinen vanhempi) ei voi ajaa autoa - invaliditeetin, pelon tai mukavuudenhalunsa vuoksi - niin sitten pitää säätää valinnat sen mukaan. Varsinkin kun lapset kasvavat ja tarvitsevat kyytejä sinne sun tänne. Eihän se yksi ainoa kyyditsijä voi ratin takana istua kaiken aikaa. Pois syrjäseudulta asumasta lähelle harrastuksia. Harrastukset sen mukaisiksi, että sinne pääsee kävellen, pyörällä tai julkisilla. Puoliso voi ihan itsekseen hoitaa oman sukunsa luona kyläilyt.
Kyllä. Takseja kulkee. Menköön puoliso uimarannalle tai kaverinsa luo maalle taksilla. Mikä järki siinä on että ajava puoliso joutuu käyttämään vapaa-aikansa toisen kuskaamiseen?
No takseja kulkee. Taksimaksut on toisaalta toki pois perheen yhteisistä rahoista. Mutta jos se ei ole ongelma AP:lle, että puolisi käyttää rahaa taksiin, niin asiahan on ihan kunnossa.
Nykyään perheessä on omat rahat. Aloittaja maksaa oman autonsa kulut ja autoton puoliso maksaa taksinsa.
Minä en aja jos puoliso on kyydissä. Puoliso ei kokkaa jos minä olen kotona. Näin säilyy sopu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätähän voisi perustella puolisolle myös turvallisuuskysymyksenä; jos lapselle tai puolisolle sattuu jotain, mikä vaatii kyyditsemisen hoitoon, on silloin hyvä osata ajaa autoa ainakin auttavasti.
Jo on ihme touhua. Kyllä länsimaisen valkoihoisen lihaa syövän heteromiehen pitää olla kykenevä käskyttämään moottori ajoneuvoa.
Äijä vaihtoon, käske sen fillaroida tiehensä tai johonkin narukassin punontakurssille tai kannabista ostamaan, ja sitte otat itellesi kunnon miehen sen tilalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta hän uskaltaa silti matkustaa autossa ja siinä kaikista vaarallisimmassa paikassa: pelkääjän paikalla.
Mun ex-poikaystävä oli käynyt autokoulun silloisen ykkösvaiheen, mutta ei käynyt sen kahden vuoden aikana sitä kakkosvaihetta ja ajokortti vanhentui. Ei omistanut mitään voimassaolevaa henkilöllisyystodistusta tai siihen verrattavaa. Yritti aina mua saada hakemaan tupakat ja alkoholit, jos tarvitsi. Kaksi vanhaa kaveria (naisia molemmat) eivät kumpikaan "uskaltaneet" ajaa autoa. Saattoivat yhtäkkiä, vaikka pikkulinnun takia alkaa kiljumaan ja valitti, kun ei ajettu oven eteen. Siinä, kun toinen alkaa maantiellä huutaa suoraa huutoa ja heiluttaa käsiä säikähti itsekin. Toinen näistä harrasti hevosia ja sain isänsä kuskaamaan aikuista tytärtään. Molemmat valitti autossa, kun on pää kipeä tai väsyttää tai hoputti, kuinka pitää lähteä tiettyyn aikaan, että hän pääsee perille.
Näiden kokemusten jälkeen päätin, etten ota kumppania ja vältän seuraa, jotka eivät kykene autoa ajamaan. Kaverien kohdalla varsinkin silloin, jos haluavat autolla innokkaasti matkustaa. Kumppania en taas siksi, että monet omista harrastuksista eivät ole julkisten kulkuvälineiden päässä, käyn mökillä jne. En halua olla se perheen ainoa kuljettaja. Meillä oli kotona myös niin, ettei äiti ajanut autoa, vaan isä hoiti kaikki reissut. Nyt isä ei ole enää ajokuntoinen ja äiti on pulassa, koska on tottunut hovikuskiin.
Hämmästyttävän moni on tehnyt päätelmän, että AP:n puoliso on nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap takia hänellä on kolmio lääkitys ajaisit kuitenkin vierestä ja riita olisi valmis
Tuo on ihan kuin minä. Ajaminen aiheuttaa paniikkikohtauksia. Siihen auttaa vain vahvat rauhoittavat, mutta niiden kanssa ei ole turvallista ajaa.
Tuohon pelkoon on ilman muuta joku syy.
Itse olen hiukan samanlainen tapaus. Sain kyllä ajokortin 19-vuotiaana otettuani ison kasan ajotunteja, mutta ajaminen tuntui aina todella inhottavalta. Yritin kyllä pakottaa itseni ajamaan, ettei miehen olisi aina tarvinnut, mutta mies itse totesi että ajaminen ei häntä haittaa, ja että pelkkä pyörällä ajoni on niin holtitonta, että paras kun en aja ollenkaan.
Pikakelataan 35 v ikään ja selityskin löytyi. Sain diagnoosin Aspergerin oireyhtymästä, minkä kylkiäisenä minulla on jonkinlainen hahmotushäiriö. Sehän ei ole virallinen diagnoosi, mutta minä ilmeisesti en hahmota ensinkään liikkuvia objekteja.
Näin jälkeenpäin tuo käy kyllä täysin järkeen. Olen nykyään 43, enkä VIELÄKÄÄN tiedä, koska minun kuuluu mennä suojatien yli, kun olen jalkaisin liikenteessä. Joko odotan kaikki autot puolen kilometrin päästä, tai kävelen melkein alle. Aina täytyy tietoisesti miettiä ja päin helvettiä menee silti. En tiedä, aikooko vastaankävelijä väistää minua. Jne.
Toisin sanoen, jos en ole oppinut edes jalkaisin tien yli menemään ilman suurta älyllistä prosessointia ja epävarmuutta, on aika selvää että mikään määrä harjoitusta ei tekisi minusta turvallista kuskia liikenteessä.
Ap:n puolisolla voi olla kyse jostain samantapaisesti. On hyvin tärkeää ymmärtää, että tässä ei ole kyse vaan ap:n elämän mukavuus ja hankaluus, vaan ihan kaikkien liikenteessä olijoiden turvallisuus.
Itse tunsin ihan hirveää syyllisyyttä ja huonommuutta ajamattomuudestani, kunnes tuli nuo neurologiset ongelmat ilmi ja ymmärsin, että tosiaankin teen ihmiskunnalle palveluksen kun en riskeeraa muiden henkeä auton ratissa.
P.S. Pystyn aivan hyvin ajamaan traktoria pellolla ja vaikka kyntämään, saan itse auran perään, pystyn peruuttamaan traktorin kärryineen talliin jne. Koneet ei ole ongelma. Ongelma on ne muut liikkuvat objektit liikenteessä, joita ei autististen aivojeni mielestä ole olemassa.
P.P.S. Kaikki autistit eivät tietenkään ole tällaisia luusereita, vaan moni ajaa oikein hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, ajanut kaikenkokoisia autoja 15 vuotta työkseni.
Ymmärrän kyllä ajopelon, mutta täällä on parissakin kommentissa sanottu, että ongelmana on kaikkien raajojen yht aikainen käyttö ja liikenteen havainnointi.Osaatteko te ajaa pyörällä?
Osaan, mutta en osaa käyttöön vaihteita ja välillä unohdan miten jarrutetaan.
Meilläkin mies ajaa oikeastaan aina. Itse en erityisemmin pidä ajamisesta. Ajoin pakosta kortin 18-vuotiaana ja vaikka ajoin silloin suhteellisen paljon, niin se oli aina pakkopullaa. Sitten muutin opiskelemaan, eikä kymmeneen vuoteen ollut autoa käytössä. Joskus tuli käytettyä laina-autoa, mutta niistä oli aika huonoja kokemuksia. Autot sammuivat risteyksiin ja mäkilähdöt eivät onnistuneet. Muut autoilijat helpottivat tilannetta soittamalla torvea ja näyttämällä keskaria ja tekemällä vaarallisia ohituksia. Siitä sitten tuli kammo lähteä ajamaan liikenteen sekaan. Maaseudulla ajaminen kyllä onnistui, kun ei ollut muuta liikennettä mutta kaupungissa stressitaso nousi heti.
Lapsen syntymän jälkeen ostettiin sitten oma auto. Nyt pitäisi opetella ajamaan sitä mutta arvokas lasti aiheuttaa oman stressin. Auto on pyynnöstäni automaatti, jotta sen sammuminen risteyksissä pitäisi olla mahdotonta. Olen kyllä ajanut sillä vasta kerran, mutta kesälomareissulla olisi tarkoitus ajaa enemmän. Pääsisi harjoittelemaan vähän rauhallisemmassa ympäristössä ja ottamaan kilometrejä alle maanteillä moottoriteiden sijaan. Automaatti tuntui kyllä mukavalta ajaa vaikka aina ennen on tullut ajettua manuaalilla. Helpotti, kun huomiota ei tarvitse käyttää kuin muuhun liikenteeseen.
Itse kyllä tykkään käyttää julkista liikennettä kerta kaupungissa asun. Mutta varmasti tulevaisuudessa tulee hetkiä jolloin autoa on pakko käyttää ja silloin haluan, että voin ajaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Tuohon pelkoon on ilman muuta joku syy.
Itse olen hiukan samanlainen tapaus. Sain kyllä ajokortin 19-vuotiaana otettuani ison kasan ajotunteja, mutta ajaminen tuntui aina todella inhottavalta. Yritin kyllä pakottaa itseni ajamaan, ettei miehen olisi aina tarvinnut, mutta mies itse totesi että ajaminen ei häntä haittaa, ja että pelkkä pyörällä ajoni on niin holtitonta, että paras kun en aja ollenkaan.
Pikakelataan 35 v ikään ja selityskin löytyi. Sain diagnoosin Aspergerin oireyhtymästä, minkä kylkiäisenä minulla on jonkinlainen hahmotushäiriö. Sehän ei ole virallinen diagnoosi, mutta minä ilmeisesti en hahmota ensinkään liikkuvia objekteja.
Näin jälkeenpäin tuo käy kyllä täysin järkeen. Olen nykyään 43, enkä VIELÄKÄÄN tiedä, koska minun kuuluu mennä suojatien yli, kun olen jalkaisin liikenteessä. Joko odotan kaikki autot puolen kilometrin päästä, tai kävelen melkein alle. Aina täytyy tietoisesti miettiä ja päin helvettiä menee silti. En tiedä, aikooko vastaankävelijä väistää minua. Jne.
Toisin sanoen, jos en ole oppinut edes jalkaisin tien yli menemään ilman suurta älyllistä prosessointia ja epävarmuutta, on aika selvää että mikään määrä harjoitusta ei tekisi minusta turvallista kuskia liikenteessä.
Ap:n puolisolla voi olla kyse jostain samantapaisesti. On hyvin tärkeää ymmärtää, että tässä ei ole kyse vaan ap:n elämän mukavuus ja hankaluus, vaan ihan kaikkien liikenteessä olijoiden turvallisuus.
Itse tunsin ihan hirveää syyllisyyttä ja huonommuutta ajamattomuudestani, kunnes tuli nuo neurologiset ongelmat ilmi ja ymmärsin, että tosiaankin teen ihmiskunnalle palveluksen kun en riskeeraa muiden henkeä auton ratissa.
P.S. Pystyn aivan hyvin ajamaan traktoria pellolla ja vaikka kyntämään, saan itse auran perään, pystyn peruuttamaan traktorin kärryineen talliin jne. Koneet ei ole ongelma. Ongelma on ne muut liikkuvat objektit liikenteessä, joita ei autististen aivojeni mielestä ole olemassa.
P.P.S. Kaikki autistit eivät tietenkään ole tällaisia luusereita, vaan moni ajaa oikein hyvin.
Jep. Itselläni on ADD ja näiden easily distracted-aivojen kanssa ajaminen on vaarallista.
Kyllä. Takseja kulkee. Menköön puoliso uimarannalle tai kaverinsa luo maalle taksilla. Mikä järki siinä on että ajava puoliso joutuu käyttämään vapaa-aikansa toisen kuskaamiseen?