Oliko vauva-aika mielestäsi rankkaa?

Se oli ihanaa aikaa!

Nauttikaa vauvojenne kanssa!

Kertokaa! Täällä 34.v nainen, joka pohtii kannattaako tässä vielä lisääntyä :D

Vierailija kirjoitti:

En usko, että kukaan oikeasti nauttii ensimmäisestä 3-5 kuukaudesta, oli helppo tai paljon sairastava vauva. Lähinnä kuulee "nyt pitää nauttia" kommentteja niiltä äideiltä, jotka puoli itkuisena silmät ristissä toitottaa mantraa ihanasta vauva-arjesta ja eivät uskalla tuomitsemisen pelossa myöntää ensi kuukausien olevan shokki rankkuuden suhteen. Sen jälkeen onneksi alkaa helpottaa pikkuhiljaa.

Tietysti nauttii, aivan omituista ajatellakin noin etteikö muka nauttisi.

Riippuu niin ihmisestä, vauvasta ja kokemuksesta tuntuuko ne ensimmäiset kuukaudet miltään _rankalta shokilta_.

Kaikille se ei todellakaan tunnu tuolta, vaikka vauvan saaminen sinänsä mullistavaa olisikin.

Täällä kyllä käy sen verran negatiivisiä ihmisiä, ettei ihmetytä jos heillä on oikein rankkaa - tämänkin ketjun viesteistä selvästi eniten yläpeukkuja kerää ne viestit joissa kerrotaan, miten rankkaa on ollut.

Positiivisista kokemuksista kertovia viestejä ei yläpeukutella ollenkaan samalla tavalla, kuin negatiivisia.

Ja hyvä, että niistä negatiivisista kokemuksistakin puhutaan, mutta täällä niissä oikein vellotaan ja halutaan nähdä vain ne ja koko aihe sen kautta.

Ei ollut ollenkaan rankkaa. Normaali terve vauva, eli ei itkeskellyt eikä valvottanut, ja minulle vauvat oli sen verran tuttu juttu ettei siinä vauvan hoitamisessa itsessään ollut mitään opeteltavaa.

Henkisesti se on tietysti oma prosessinsa tulla äidiksi, mutta vauva-aika oli lähinnä onnellista ja seesteistä.

Vierailija kirjoitti:

En muista juuri mitään vauvavuodesta ilman kuvien tai videoiden apua. Eli sen verran pihalla olin. Toki keskosena syntyneet kaksoset saattoi olla yhtä vauvaa rankemmat. Mutta niin se vaan unohtuu sekin rankkuus, taaperoina jo erittäin kivaa seuraa suurimman osan aikaa. Kolmas tulossa, toivottavasti hänen vauvavuodesta jää jotain muistoja.

Jännä. Minusta vauva-aika oli kaksosten kanssa se helpoin osuus, varsinkin pikkuvauva-aika. Rankempaa oli taaperoaikana.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että kukaan oikeasti nauttii ensimmäisestä 3-5 kuukaudesta, oli helppo tai paljon sairastava vauva. Lähinnä kuulee "nyt pitää nauttia" kommentteja niiltä äideiltä, jotka puoli itkuisena silmät ristissä toitottaa mantraa ihanasta vauva-arjesta ja eivät uskalla tuomitsemisen pelossa myöntää ensi kuukausien olevan shokki rankkuuden suhteen. Sen jälkeen onneksi alkaa helpottaa pikkuhiljaa.

Kyllä minä ainakin nautin ensimmäisistäkin kuukausista. Vauvani olivat todella toivottuja, ehkä se vaikutti asiaan.

Vauvavuosi oli hienoa aikaa, omaa aikaa oli enemmän kuin viitenä edellisenä vuotena ilman lapsia. Kun kiihkeästä työelämästä saattoi "laskeutua" tekemään vain niitä asioita, joita halusi, niin olihan se luksusta.

Esikoisen kanssa oli raskasta osin sen elämänmuutoksen takia. Hän oli myös aika tarvitseva, alkuun vatsavaivoja ja myöhemmin kiire liikkeelle. Kuopuksen siksi että huonosti nukkuvan vauvan lisäksi piti jaksaa hoitaa se 3v esikoinenkin, eli ei saanut nukkua päivällä eikä yöllä. Noin puolivuotiaana oli pahin vaihe, hormonit ei kai enää auttaneet valvomisessa.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa! Täällä 34.v nainen, joka pohtii kannattaako tässä vielä lisääntyä :D

Et voi ennalta tietää onko hyvä vai huono tuuri. Jos on hyvä tuuri, saat vauvan, joka nukkuu edes melko hyvin, jolloin pystyt itsekin nukkumaan joka yö jonkun verran. Jos taas on huono tuuri, saat vauvan, joka nukkuu huonosti ja pätkissä, jolloin et saa itse nukkua ja vauva-aika muuttuu todella rankaksi.

Univelka oli traumaattista. Vauva nukkui 2-3 tunnin pätkissä yli puolivuotiaaksi, siitä eteenpäin neljän tunnin pätkissä ainakin vuoden ikään asti. Vauva suostui juomaan vain rintamaitoa suoraan rinnasta, ei ollenkaan pullosta, eli yöt oli täysin minun vastuulla. Olin hajoamispisteessä oleva zombie, enkä voinut käydä paria tuntia kauempaa yksin missään. Valvominen tuhosi muistini, jätti stressitilan päälle ja kesti hyvin pitkään, että osasin taas nukkua yöt rauhallisesti läpi. Neuvolassa sanottiin hymyillen, että sellaista se on. Oli vaikea nauttia vauvavuodesta, kun se tuntui lähinnä selviämiseltä. Sanomattakin selvää että riitoja syntyi, kun olin niin pahalla päällä.

Kun yöimetyksestä päästiin, oli kuitenkin vielä nukutusrumba, joka jatkui tavalla tai toisella sekoillen melkein kolmen vuoden ikään asti. Silloinkaan ei meinannut isä kelvata nukutukseen, vaan se meni aina hirveän huudon kautta.

Ei. Rankempaa on ollut kaikki aika sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa! Täällä 34.v nainen, joka pohtii kannattaako tässä vielä lisääntyä :D

Ehdottomasti kannattaa! Lapset ovat sellainen elämänkokemus, että tyhjää on jos sen jättää pois.

Ei ja oli. Kuten moni on sanonut riippuu vauvasta. On helppoja ja vähemmän helppoja vauvoja.

Ihmettelen miksi puhutaan vain vauvavuoden rankkuudesta. Itse koen, että 1-2 vuotias, joka kerkiää joka paikkaan tuhoamaan eikä ymmärrä vielä mitään on paljon raskaampi. Puhumattakaan uhmaikäisestä.

Vierailija kirjoitti:

Univelka oli traumaattista. Vauva nukkui 2-3 tunnin pätkissä yli puolivuotiaaksi, siitä eteenpäin neljän tunnin pätkissä ainakin vuoden ikään asti. Vauva suostui juomaan vain rintamaitoa suoraan rinnasta, ei ollenkaan pullosta, eli yöt oli täysin minun vastuulla. Olin hajoamispisteessä oleva zombie, enkä voinut käydä paria tuntia kauempaa yksin missään. Valvominen tuhosi muistini, jätti stressitilan päälle ja kesti hyvin pitkään, että osasin taas nukkua yöt rauhallisesti läpi. Neuvolassa sanottiin hymyillen, että sellaista se on. Oli vaikea nauttia vauvavuodesta, kun se tuntui lähinnä selviämiseltä. Sanomattakin selvää että riitoja syntyi, kun olin niin pahalla päällä.

Kun yöimetyksestä päästiin, oli kuitenkin vielä nukutusrumba, joka jatkui tavalla tai toisella sekoillen melkein kolmen vuoden ikään asti. Silloinkaan ei meinannut isä kelvata nukutukseen, vaan se meni aina hirveän huudon kautta.

Tuo univelka on tosiaan jotain ihan käsittämätöntä. Ei siihen oikein osaa varautua, vaikka siitä kaikkialta kuuleekin. Mulla alkoi uniongelmat jo odotusaikana. Tässä on nyt yli vuosi menty niin katkonaisilla unilla, että tuntuu etten käy ihan täysillä. Kauhistuttaa kun tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka venyttää lasten yrittämistä +30 ikävuoteen. Olen 25 v ja monta kertaa olen huokaissut että onneksi käyn tämän nyt nuorena läpi. Ja noilla venyttäjillä tarkoitan sellaisia, joilla on puitteet jo muuten kunnossa (parisuhde, työt, jne) lapsia varten, mutta puhuvat itse vain että "sitten kun joskus yritetään" -muodossa.

Oli. Elämäni rankinta aikaa. Vauva itki ympäri vuorokauden. Päiväunia saattoi nukkua 1520 minuuttia sylissä, ei sen enempää. En siis todellakaan nukkunut kun vauva nukkuu. Vauva ei kestänyt ylipäänsä olla minusta irrallaan ensimmäisinä kuukausina, siis vaikka leikkimatolla. Yöllä vauva nukkui vähän enemmän, ehkä 1,5 tunnin pätkissä, mutta en itse osannut nukkua niin eli sain vuorokaudessa ehkä pahimmillaan kolme tuntia unta. Näin meni kuukausia. Olin äärettömän uupunut ja masentunut. Aika oli myös aika yksinäistä. Ei ollut ketään auttamassa tai edes pitämässä seuraa. Olin myös synnytyksen jäljiltä fyysisesti huonossa kunnossa. En koe saaneeni neuvolasta apua.

Mutta jos tämän nyt joku lapseton tai lasta odottava lukee, niin täytyy sanoa, että ei kaikilla ole näin vaikeaa. Minulle sattui vaikea synnytys, vaikea vauva ja kirsikaksi kakun päälle huono neuvola. Huonoa säkää.

Vierailija kirjoitti:

Kai se oli rankkaa. Olin sairaan lapsen totaaliyksinhuoltaja. Riitaisa ero isästä. Sovimme kuitenkin ja isä kävi säännöllisesti tapaamassa lasta.

Kävin kerran päivässä syömässä ulkona kaupungilla, jotta elämä helpottuisi. Tilasin kotiini välillä siivoojan.

Toisaalta oli aikaa vain olla. Koin luovaksi pikkulapsiajan. Olimme kokoajan kahdestaan lapsen kanssa.

Meillä oli ohjelma, kävimme kaksi kertaa päivässä ulkona. Kävelyillä, asuntonäytöissä, museoissa. Halusin näyttää vauvalle maailman, joka oli minusta ihmeellinen. Ja vauva näytti sen minulle takaisin täynnä ihmetystä ja uutta näkökulmaa. Vauva teki minusta myös luovemmin. Me olimme yhtä, samasta puusta veistetyt. Minä aloin ajattelemaan kuin pieni ihminen.

Annoin kaiken sen vauvalle, mitä mitä minulla oli annettavaa ja näytettävää. Kaikki 100 % vauvalle. Minulla ei ollut miestä, työtä tai kavereita jakamassa aikaa ja huomiota.

Liekö vaikuttanut, mutta lapsi on tyytyväinen ja iloinen ihminen nykyään.

Kuulostaa ihanalta. Tuo olisi ollut mun haave, mutta refluksin ja aivan liian vähäisten yöunien takia pelkkä pukeutuminenkin oli jo saavutus. Silloin harvoin kun jaksoi lähteä vauvan kanssa lähipuistoa kauemmas, joutui museosta poistumaan vauvan kirkumisen takia, kahvilassa piti pitää kokoajan sylissä pystyasennossa ja oli aika vaikea syödä itse mitään saati jutella kaverille. Ei kovin nautinnollista siis. Vähäiset yöunet teki mut ahdistuneeksi, ja sen takia oli vielä vaikeampi lähteä mihinkään kauppaa kummempaan.

No onneksi parin vuoden päästä pystyi jo tekemään lapsen kanssa kaikkia mainitsemiasi asioita. Mitä nyt jotain itkupotkuraivareita siellä täällä. :)

Oli raskas. Mieheni kuoli raskausaikanani, joten vauva-aika oli myös suruaikaa. 

Up

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuosi oli hienoa aikaa, omaa aikaa oli enemmän kuin viitenä edellisenä vuotena ilman lapsia. Kun kiihkeästä työelämästä saattoi "laskeutua" tekemään vain niitä asioita, joita halusi, niin olihan se luksusta.

Näin minäkin sen koen, todella stressaavan työelämäjakson jälkeen on hetkittäin melkein syyllinen olo kun ajatus viivähtää työkavereissa. Siellä ne painaa aamuvuoroa niska limassa kun minä nukun pitkään vauvan kanssa ja saan juoda kahvit hiljaisessa talossa aamuimetyksen jälkeen. Iltaisin olen jo nukkumassa kun iltavuorolaiset pääsevät töistä rättiväsyneinä. Vauva 2 kk.

Ei ollut armeijatyylisiä aamuja, että hirveellä höökillä kaikki aamun toimitukset, jotta kerkiää ajoissa työmaalle.

Täysihoito. Mitään ei tarvinut tehdä saadakseen vaatetta päälle ja ruokaa suuhun. Sai laskea kaiken alleen, ja muut siivosivat ja pesivät. Ei onnistu nyt aikuisiällä. Kaikki pitää itte tehä.