Äitini kuoli vappuna ja en pääse ikinä tästä järjettömästä surusta yli :(

Voimia ap! Menetin isäni reilu vuosi sitten ja ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeimmat, sinullakin on vielä vähän aikaa menetyksestä. Itke ja sure rauhassa ja käsittele tunteet, aika helpottaa vaikka suru ei koskaan katoakaan. Ajan myötä tulevat muistot ja huomaa että edesmenneestä voi puhua itkemättä eikä kuolema olekaan enää kokoajan päällimmäisenä mielessä. Mitenkään asiaa ei voi eikä kannata kiirehtiä. Minua auttoi surukirja johon kirjoitin ajatuksia ja prosessoin menetystä.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Itsellä tulevaisuudessa sama tilanne. Veljeni on äidin lempilapsi ja minä olen kaukaisempi.

Kannattaa varmaan kohdella vanhempiaan hyvin, niin ei sitten tarvitse olla kateellinen, kun sisarus on lempilapsi.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Ajan kanssa helpottaa. Tämä on klisee, mutta molemmat vanhempani ovat kuolleet joten kokemusta on.

Vierailija kirjoitti:

Uutta matoa koukkuun vaan.

Niin totta, uuden äidinhän voi iskeä vaikka baarista. Eiku...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Joo ja koira on eläin joka pysyy ihmisen seurassa saadakseen ruokaa.

Mä en pysty puhumaan kellekkään mun surusta, ikävästä ja tuskasta. Menetin kans läheisen yli vuosi sitten 💔 mulla on avomies ja äiti, mummiki on, mutten oo niille pystyny puhumaan mun surusta, en tiedä miksen, itken mielummin yksin ja mietin näitä asioita, vaikka tiedän että olis parempi puhua jollekki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Joo ja koira on eläin joka pysyy ihmisen seurassa saadakseen ruokaa.

Moni koira on tärkeämpi omistajalleen kuin esimerkiksi äiti tai isä!!!!

Jeesus rakastaa sua 💖🙏

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Jokaisella meistä on vain yksi äiti. Oman vanhemman kuolema on aina elämää ja identiteettiä järisyttävä kokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Jokaisella meistä on vain yksi äiti. Oman vanhemman kuolema on aina elämää ja identiteettiä järisyttävä kokemus.

Sama voi KUULE tulla läkoissulinkin kuolemasta 😡

Ensi vaiheessa suruun sekoittuu henkinen kipu rakkaan ihmisen vuosien kärsimyksestä ja siitä surusta että vanhempi jollakin tavalla oli jo menetetty ennen virallista menetystä. Nyt kun vuosia on jo kulunut, minulle on noussut pintaan puhtaampi ja rakkaudellisempi suru jossa on kiitollisuutta mukana.

Otan osaa. Molemmat vanhempani kuolivat talvella kuukauden välein. Olin musertunut surusta. Nyt suru tulee aaltoilevana, ei enää jatkuvana. Raskasta on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Jokaisella meistä on vain yksi äiti. Oman vanhemman kuolema on aina elämää ja identiteettiä järisyttävä kokemus.

Sama voi KUULE tulla läkoissulinkin kuolemasta 😡

En lähde riitelemään kanssasi asiasta. Pidän silti epäasiallisena sitä, että verrataan lemmikin ja äidin kuolemaa.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin äitin kuoli aivan yllättäen vuonna 1986,, olin itse silloin 38v ja äitini 65v. Nyt olen itse 64v ja kaipaan äitiä joka päivä, en voi itkemättä kuunnella jos radiosta tulee joku äidistä muistuttava biisi tms. Joten en uskalla luvata että ihan pian pääsisit yli, mutta sure ja itke se vähän keventää. Minä patosin tunteet, ehkä sen takia on nyt alkanut jostain syystä masentaa kun edessä on itselläkin lähtö ehkä pian tai 20 vuoden päästä. Joutuu luopumaan rakkaista lapsista ja lastenlapsista...

Toivottavasti olet käynyt jossakin käsittelemässä surua ja menetystä. Jos et, niin mene terapeutille tai sururyhmään.

Voimakkaimman surun NORMAALI kesto on yhdestä neljään vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Joo ja koira on eläin joka pysyy ihmisen seurassa saadakseen ruokaa.

Moni koira on tärkeämpi omistajalleen kuin esimerkiksi äiti tai isä!!!!

Mikä on ihan kieroutunutta!!

Psalmi 139:

Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi? Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme, kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.

Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪

Minusta on hiukan epäasiallista puhua tällaisessa keskustelussa lemmikin menettämisestä. Itsekin surin rakkaan kissani kuolemaa enemmän kuin useimpien ihmisten kuolemaa, mutta se suru ei ollut lähelläkään oikeasti läheisen ihmisen menetystä. Surin kissaa kyllä pitkään ja hartaasti (ja ikävöin sitä edelleen), mutta läheisen kuolemasta jouduin kuukausien sairauslomalle. En usko, että olen enää koskaan sama ihminen kuin ennen tämän läheiseni kuolemaa. Kuinka voisin ollakaan.

Mutta ap ei ollut edes läheinen äitinsä kanssa. Minä olin hyvin läheinen koirani kanssa. Nukuimme kaikki yöt yhdessä ja vietimme molemmat aina kaiken ajan toistemme seurassa.

Jokaisella meistä on vain yksi äiti. Oman vanhemman kuolema on aina elämää ja identiteettiä järisyttävä kokemus.

Sama voi KUULE tulla läkoissulinkin kuolemasta 😡

Mikä on lässynlää eikun siis läkoissuliini?