Äitini kuoli vappuna ja en pääse ikinä tästä järjettömästä surusta yli :(

Haluan vielä kerran sanoa, että minulla ja äidilläni ei koskaan ollut läheiset välit. Lapsena asuin enimmäkseen isän luona (vanhemmat eronneet) äidin lievän alkoholiongelman takia. Äiti parantui, mutta teininä jostain syystä vain en halunnut tavata. Täysi-ikäisenä muutin kotoa pois ja kauas äidistäni, eri paikkakunnalle asumaan. Tämä itku ja suru tuntuu minusta jotenkin oudolta. Ja kun sitä surua on jatkunut jo pari kuukautta, olen hirvittävän väsynyt. Kaiken tämän lisäksi syyttelen jatkuvasti itseäni siitä, että en pitänyt yhteyttä äitiin, ja nyt minulla ei ole enää vaihtoehtoja että pidänkö yhteyttä vai en. :(

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolevat joskus.

Tosi lohduttavaa

Isäni kuoli kaksi vuotta sitten. Suru ja ikävä oli valtava, mutta aika lieventää tuskaa

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolevat joskus.

No shit Scherlock! Kaikki normaalin tunne-elämän omaavat myös surevat joskus. Yllättikö?

Osanottoni.

Vierailija kirjoitti:

Haluan vielä kerran sanoa, että minulla ja äidilläni ei koskaan ollut läheiset välit. Lapsena asuin enimmäkseen isän luona (vanhemmat eronneet) äidin lievän alkoholiongelman takia. Äiti parantui, mutta teininä jostain syystä vain en halunnut tavata. Täysi-ikäisenä muutin kotoa pois ja kauas äidistäni, eri paikkakunnalle asumaan. Tämä itku ja suru tuntuu minusta jotenkin oudolta. Ja kun sitä surua on jatkunut jo pari kuukautta, olen hirvittävän väsynyt. Kaiken tämän lisäksi syyttelen jatkuvasti itseäni siitä, että en pitänyt yhteyttä äitiin, ja nyt minulla ei ole enää vaihtoehtoja että pidänkö yhteyttä vai en. :(

Ap

Hän oli kaikesta huolimatta sinun äitisi. Suru on täysin luonnollinen tunne tuossa tilanteessa. Itsesyytöksetkin ovat luonnollisia, mutta toisaalta: ei äitisi kohtalo olisi ollut yhtään eri, vaikka olisitte olleet päivittäin yhteydessä. Syyttelyllä siis vain teet itsellesi hallaa ja pahennat oloasi. Suosittelen käymään sururyhmässä tai ihan ammattilaisen juttusilla noiden ajatusten purkamiseksi. Se auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Haluan vielä kerran sanoa, että minulla ja äidilläni ei koskaan ollut läheiset välit. Lapsena asuin enimmäkseen isän luona (vanhemmat eronneet) äidin lievän alkoholiongelman takia. Äiti parantui, mutta teininä jostain syystä vain en halunnut tavata. Täysi-ikäisenä muutin kotoa pois ja kauas äidistäni, eri paikkakunnalle asumaan. Tämä itku ja suru tuntuu minusta jotenkin oudolta. Ja kun sitä surua on jatkunut jo pari kuukautta, olen hirvittävän väsynyt. Kaiken tämän lisäksi syyttelen jatkuvasti itseäni siitä, että en pitänyt yhteyttä äitiin, ja nyt minulla ei ole enää vaihtoehtoja että pidänkö yhteyttä vai en. :(

Ap

Tämä kertomasi selittääkin sitä miksi tilanne on sinulle nyt vaikea. Joten muut lukijat ottakaa tästä vaarin ja pitäkää yhteyttä vanhempiinne vielä niin kauan kun he ovat olemassa ja kykeneviä kommunikoimaan.

ALS-on kauhea kohtalo. Voiko taustalla olla pelkoa siitä että se on perinnöllinen ja ehkä omakin kuolintapasi.

Suosittelen nyt sinulle terapiaa, älä jää yksin tämän asian kanssa. Yli on mentävä vaikka kuinka kipeää tekisikin.

On ymmärrettävää että suret myös nyt sitä menetettyä äitiä joka olisi ollut tukenasi ja elämässä lapsuudessa ja nuoruudessa. Älä syyttele itseäsi liikoja. Äitilläsikin oli vastuunsa. Ymmärrettävää että suhde äitiin oli ristiriitainen. Käy juttelemassa terapeutille/ psykologille.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi ei kuollut lapsi. Äidit kuolee melkein kaikilta. Sen me tiedetää aina etukäteen niin olsit voinut valmistautua siihen hyvissä ajoin.

Kommenttisi on loukkaava ja asiaton. Onko sinulla syytäkin vähätellä ap:n äidin menetystä?

Miten voi "valmistautua" läheisen menetttämiseen?

Kuinka kehtaat möläyttää mitään tuollaista varsinkaan kun et tiedä minkä ikäinen ap. on ja missä tilanteessa hän on menettänyt äitinsä.

Ellei sinulla ole mitään lohduttavaa sanottavaa, ole hiljaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki kuolevat joskus.

Tosi lohduttavaa

Toi on toi "totuudentorvi"hullu, kirjoittanut useammat ankeilut tähänkin aloitukseen. Sairas ihminen, ei kannata reagoida mitenkään

Itseänikin äitini kuoleman jälkeen itketti suurin piirtein vuoden ajan joka päivä. Välillä itkettää nykyäänkin (äitini kuolemasta on kohta kolme vuotta) mutta suru ei ole enää tietenkään aivan samanlaista. Äitihän on suurimmalle osalle ihmisistä läheisimpiä henkilöitä, joten maailman luonnollisin asia on surra äidin kuolemaa - ja jokainen suree omalla tavallaan.

Kun toinen vanhempani kuoli, ei saanut sairaslomaa ja kuuntelin puhelinpalvelussa ihmisten kiukuttelua mistäkin asiasta. Ensimmäinen työviikko oli rankka, kun kuolemasta oli 2 viikkoa oli vähän helpompi olla töissä.

Vierailija kirjoitti:

Lämmin osanottoni ap. Vinkiksi annan: älä edes yritä päästä yli. Itket kun itkettää. Suru pitää käsitellä ja se vaatii aikaa. Suru ei myöskään koskaan poistu. Se vain muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Ensimmäinen vuosi on yleensä vaikein. 

Saman aioin sanoa. Suru on surtava, ei ole omissa käsissä milloin helpottaa. Se helpotuksen tunne vaan tulee joku päivä, kun herää, ja huomaa, ettei ole enää niin valtavan musertava olotila. Siitä se lähtee. Ja muoto tosiaan muuttuu, viiltävästä tuskasta jomottavaksi kivuksi, mikä lievenee ajan mittaan. Ne hyvät muistot poistavat sitä pohjatonta ikävää kuitenkin.

Mulla kuoli aikoinaan äiti keväällä, ja isä syksyllä. Välissä täytin 50 vuotta. Kauhea ikäkriisi ja kuoleman lopullinen tyhjyys valtasivat mielen totaalisesti. Mutta tässä sitä vaan mennään. 

Osanotot menetyksen kokeneille!  Mielenrauhaa ap! :)

Voimia tuhannesti tähän raskaaseen tilanteeseen. Lämpimästi suosittelen nyt kokeilemaan ennakkoluulottomasti erilaisia sururyhmiä, kriisiapua, psykologia ja mitä ikinä apua löytyykään ja jos yksi juttu ei auta niin kokeile seuraavaa. Kunhan et nyt jäisi yksin, se olisi tärkeintä.

Voimia surussa. Isäni kuoli puolitoista vuotta sitten. Emme olleet läheisiä, mutta suren silti tosi paljon hänen elämänsä päättymistä, vaikka oli iäkäs ja sairaskin. Suru on sellainen raskas olo, että isää ei enää ole. Että yksi aikakausi on päättynyt. Vaikka ei aina tultu juttuun, niin olisin halunnut hänen arkitouhujensa jatkuvan siellä omassa rauhassaan. Samalla olen havainnut, että oma kuolevaisuus on tässä jotenkin ensin pystyttävä hyväksymään ennen kuin isän lähdöstä pääsee yli. Isä oli 28 vuotta minua vanhempi, joten kovin paljon sen enempää on omia vuosiakaan odotettavissa. On ollut todella kamalaa ja on edelleen. Lapsuuden paikkakunnalle on pakko mennä asioita hoitamaan ja se on todellinen ponnistus, vaikka mieheni on tukena koko ajan. Äitini elää sairaskodissa ja on läheinen. Pelkään, että hänkin joskus kuolee. Kuolema on äärettömän paskamainen juttu. Menetys ja suru tietysti, mutta myös miljoona pientä asiaa. Byrokratiaa, omaisuuden ihmettelemistä, tavarakasoja ja vaatteita, autoja, ym. Hiukan olen pääsemässä yli siinä mielessä, että suunnittelen omaa jäljelläolevaa elämääni, olettaen että se on n. 30 vuotta. Mitä asioita ja tavaroita vielä tarvitsen ja mistä voin luopua, koska en elä ikuisesti. Olen alkanut antaa tavaroita nuoremmille sukulaisille jo nyt.

Eipä siinä paljon muuta voi sanoa, kuin että seuraavakin vappu koittaa joskus ja silloin sinä olet iloinen, että on sentään vuosi mennyt ja että on taas vappu, joka on nyt helpompi. Minun isäni kuoli jouluna ja kun oli vuosi kulunut ja taas joulu, niin ajattelin, että luojan kiitos ei ole viime joulu.

Otan osaa. Oma äitini ei ole vielä kuoullut, mutta sairastaa muistisairautta ja on sen myötä muuttunut täysin eri ihmiseksi. Hän ei enää edes muista minua, joten tavallaan olen jo hänet menettänyt. Minulla on samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla, koko ajan itkettää.   

Vierailija kirjoitti:

Uutta matoa koukkuun vaan.

Miten huonosti voi ihmisellä asiat olla että tulee aukomaan päätään tällaiseen aloitukseen, aivan käsittämättömäntasoista raukkamaisuutta.

Voi kun ikävää, Ap. Olet hieno ihminen, surusi on todistus siitä. Toivotan Sinulle kaikkea hyvää elämääsi, muistan Sinua rukouksissani.

Minullakin kuoli koira ja suren häntå edelleen. Suru on todella kova, mutta olinkin hyvin läheinen hänen kanssaan 😪