Kysy mitä vaan psykoosista tai kerro oma kokemuksesi siitä

Vierailija kirjoitti:

Mulla kiinnostais kuulla ihan siittä psykoosin kokemuksesta. Millaisena todellisuus silloin näyttäytyi?

Oli todella pelottavaa ja stressaavaa. Pelkästään se että olin vastentahtoisesti lukittuna sairaalaan oli hyvin ahdistavaa, mutta myös yksityisyyden ja oman tilan puute olivat kauheita.

Hoitajat eivät välittäneet salassapitovelvollisuudestaan lainkaan, vaan puhuivat potilaiden diagnooseista, lääkkeistä ja rajoitustoimenpiteistä muiden potilaiden kuullen. En olisi halunnut huonetoverini tietävän että minulla on Caprilon-lääkitys liian runsaiden kuukautisten takia, mutta niin vaan hoitaja totesi ääneen lääkkeitä tuodessaan että tässä nämä caprilonit ja tiedusteli millaiset vuotoni juuri silloin olivat. En vastannut.

Töitä en tietenkään voinut tehdä, joten huoli laskujen maksamisesta ja toimeentulosta oli kova. Pelkäsin myös työpaikan menettämistä, ja niinhän siinä kävi että alle kuukausi osastohoidon päättymisen jälkeen tuli yt-neuvottelut ja minä sain lopputilin.

Talous oli pitkän aikaa kuralla tuon "hoitojakson" takia ja kehtasivat vielä lähettää laskun perään.

Mistä koet saaneesi eniten apua? Työskentelen toimintaterapeuttina psykoosiosastolla ja haluaisin kuulla mistä potilaat kokevat saaneensa eniten hyötyä toipumiseensa.

Psykiatrinen hoito kaikkinensa on ainakin Suomessa edelleen ihan lapsenkengissä. Ainoa "hoito" on lääkitä potilaat turraksi vahvoilla lääkkeillä, joilla on valtavasti ikäviä sivuvaikutuksia ja hyödytkin on usein kyseenalaisia muuten kuin pahimman psykoosin terän katkaisijana. Läsnäoloa ja henkistä tukea, kutsuisin tätä hieman uskonnollisin termein sielunhoidoksi, ei akuuttivaiheessakaan juuri tarjota.

Itse työskentelin eräällä akuuttipsykiatrian osastolla. Toki paikka toimi jotenkuten tehokkaasti "katkona" pahimmille aggressiivisille psykoosipotilaille, mutta näin myös hyvin monen voinnin vain pahenevan osastohoidon aikana, mikäli lähtötilanne ei ollut erityisen kriittinen. Oma uskomukseni psykiatriseen hoitoon ja etenkin sen kuntoutus aspektin tehokkuuteen ja "tieteellisyyteen" mureni täysin töissä viettämieni vuosien aikana.

Resursseja säästettiin sieltä, mihin ne nimenomaan ensisijaisesti olisi pitänyt suunnata, eli lähityöhön potilaiden parissa, siis pääosin hoitajiin. Hoitajilla ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa rauhalliselle potilastyölle ja läsnäololle jatkuvan kirjaamisen ja toistuvien palavereiden takia. Sitä vastoin rahaa tuntui riittävän jos jonkinmoisten uusien "asiantuntijoiden" palkkaamiseen, jotka sitten patsastelivat palavereissa tietämyksineen ja kävivät satunnaisesti ehkä tapaamassa (helpoimpia) potilastapauksia.

Potilaat joutuivat viettämään aivan liian paljon aikaa keskenään, joka aiheutti toistuvia vaaratilanteita ja lisäsi jännitteitä osastolla.

Usein myös tuntui, että alalle hakeutui hämmästyttävän paljon ihmisiä, joilta ei löytynyt aitoa halua kohdata potilaitaan tasavertaisina ihmisinä. Valtaa käytettiin toisinaan varsin kyseenalaisin keinoin ja potilaita ei arvostettu.

Hoitaja valinnassa pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota hoitajan persoonaan, ei upeaan CV luetteloon koulutuksineen ja työkokemuksineen. Tätä työtä ei tehdä tutkintopapereilla, vaan omalla persoonalla, empatiakyvyllä, rohkeudella ja pitkäjänteisyydellä. Persoona on tärkein ja tehokkain työkalusi, vaikka toki myös teoria tietoa tarvitaan sen tueksi.

Tuntui, että alalle hakeutui paljon hoitajia, joille tärkeintä oli suorittaa ja täyttää ansioluetteloaan mahdollisimman hienolta kalskahtavilla koulutuksilla ja sitten päteä niillä työyhteisössä hakien arvostusta osakseen. Yleistä oli myös työpaikka shoppailu, jolla sai CV:nsä näyttämään siltä, että työkokemusta löytyy jos jonkinlaisesta paikasta. Monesti tämänkaltaiset hoitajat aiheuttivat osastolla vain lisää kaaosta ja kun se äityi liian pahaksi, he pyyhkivät pölyt jaloistaan ja siirtyivät muualle keräämään uutta täytettä täydelliseen curriculumiinsa. Persoonansa puolesta tällaiset hoitajat olivat monesti täysin sopimattomia herkkään hoitotyöhön ja aiheuttivat vain potilastyössä lisääntyneitä vaaratilanteita ja potilaiden kaikenlaista oirehdintaa.

Jos oma lapseni sairastuisi psykoosiin, tekisin kaikkeni, ettei häntä tarvitsisi ohjata akuutti osastohoitoon lainkaan.

Lyhyestä virsi kaunis: oli mielenkiintoista "tietää" olevansa ihmisen ja eläimen laboratoriossa tehty risteymä, joka oli ulkoisesti ihminen ja sisäisesti eläin.

Vierailija kirjoitti:

Psykiatrinen hoito kaikkinensa on ainakin Suomessa edelleen ihan lapsenkengissä. Ainoa "hoito" on lääkitä potilaat turraksi vahvoilla lääkkeillä, joilla on valtavasti ikäviä sivuvaikutuksia ja hyödytkin on usein kyseenalaisia muuten kuin pahimman psykoosin terän katkaisijana. Läsnäoloa ja henkistä tukea, kutsuisin tätä hieman uskonnollisin termein sielunhoidoksi, ei akuuttivaiheessakaan juuri tarjota.

Itse työskentelin eräällä akuuttipsykiatrian osastolla. Toki paikka toimi jotenkuten tehokkaasti "katkona" pahimmille aggressiivisille psykoosipotilaille, mutta näin myös hyvin monen voinnin vain pahenevan osastohoidon aikana, mikäli lähtötilanne ei ollut erityisen kriittinen. Oma uskomukseni psykiatriseen hoitoon ja etenkin sen kuntoutus aspektin tehokkuuteen ja "tieteellisyyteen" mureni täysin töissä viettämieni vuosien aikana.

Resursseja säästettiin sieltä, mihin ne nimenomaan ensisijaisesti olisi pitänyt suunnata, eli lähityöhön potilaiden parissa, siis pääosin hoitajiin. Hoitajilla ei yksinkertaisesti jäänyt riittävästi aikaa rauhalliselle potilastyölle ja läsnäololle jatkuvan kirjaamisen ja toistuvien palavereiden takia. Sitä vastoin rahaa tuntui riittävän jos jonkinmoisten uusien "asiantuntijoiden" palkkaamiseen, jotka sitten patsastelivat palavereissa tietämyksineen ja kävivät satunnaisesti ehkä tapaamassa (helpoimpia) potilastapauksia.

Potilaat joutuivat viettämään aivan liian paljon aikaa keskenään, joka aiheutti toistuvia vaaratilanteita ja lisäsi jännitteitä osastolla.

Usein myös tuntui, että alalle hakeutui hämmästyttävän paljon ihmisiä, joilta ei löytynyt aitoa halua kohdata potilaitaan tasavertaisina ihmisinä. Valtaa käytettiin toisinaan varsin kyseenalaisin keinoin ja potilaita ei arvostettu.

Hoitaja valinnassa pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota hoitajan persoonaan, ei upeaan CV luetteloon koulutuksineen ja työkokemuksineen. Tätä työtä ei tehdä tutkintopapereilla, vaan omalla persoonalla, empatiakyvyllä, rohkeudella ja pitkäjänteisyydellä. Persoona on tärkein ja tehokkain työkalusi, vaikka toki myös teoria tietoa tarvitaan sen tueksi.

Tuntui, että alalle hakeutui paljon hoitajia, joille tärkeintä oli suorittaa ja täyttää ansioluetteloaan mahdollisimman hienolta kalskahtavilla koulutuksilla ja sitten päteä niillä työyhteisössä hakien arvostusta osakseen. Yleistä oli myös työpaikka shoppailu, jolla sai CV:nsä näyttämään siltä, että työkokemusta löytyy jos jonkinlaisesta paikasta. Monesti tämänkaltaiset hoitajat aiheuttivat osastolla vain lisää kaaosta ja kun se äityi liian pahaksi, he pyyhkivät pölyt jaloistaan ja siirtyivät muualle keräämään uutta täytettä täydelliseen curriculumiinsa. Persoonansa puolesta tällaiset hoitajat olivat monesti täysin sopimattomia herkkään hoitotyöhön ja aiheuttivat vain potilastyössä lisääntyneitä vaaratilanteita ja potilaiden kaikenlaista oirehdintaa.

Jos oma lapseni sairastuisi psykoosiin, tekisin kaikkeni, ettei häntä tarvitsisi ohjata akuutti osastohoitoon lainkaan.

Jo ensimmäisillä 9 sanallasi ansaitsit yläpeukun!

On kyllä hurjan kuuloisia kokemuksia osastohoidosta. Ahdistava ajatus, että noin voi käydä kelle vaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kiinnostais kuulla ihan siittä psykoosin kokemuksesta. Millaisena todellisuus silloin näyttäytyi?

Minulla psykoosin aikana tulee harhoja että kaikki ihmiset puhuvat minusta ja kaikki liittyy jotenkin minuun, esimerkiksi televisiossa tai internetissä. Luulen myös että minä itse olen muut ihmiset tai että he ovat mielikuvitukseni tuotetta ja jos näen vaikka ulkona muita ihmisiä niin luulet että he ovat ihmisiä joita tunnen, joskus saatan jopa nähdä heillä tuntemanien ihmisten kasvot. Saatan myös pelätä että olen unohtanut esimerkiksi sovitun tapaamisen tai että minun pitäisi lähteä jonnekkin.

Psykoosi on siitä outo että sitä on vaikea miettiä sen jälkeen kun se on ohi.

Samaistun muihin kohtiin täysin paitsi en luule muiden ihmisten olevan minä. Kuvittelen että tietyt ihmiset tietävät minun tilanteeni ja heidät olisi järjestetty auttamaan minua salaa esimerkiksi niin että he esiintyvät potilaina. Ajattelin että kaikki huonekaverini olivat palkattu seuraamaan minua ja antamaan minulle hyviä elämänneuvoja. Tai oikeastaan luulen niin vieläkin, joten psykoosi taitaa olla yhä päällä tai sitten kaikki onkin totta mitä ajattelen. Kuvittelin myös olevani kuollut ja joutuneeni helvettiin. Kaikki ympärillä olevat asiat puhuivat sen puolesta. Uutisissa luki kaikkea siihen liittyvää, tv-sarjat liittyivät siihen, spotifyn musiikki ja jopa se mitä ihmiset puhuivat ympärilläni. Osastolla oli jopa tyttö joka muistutti enkeliä valkoisine vaatteineen ja vaaleine hiuksineen sekä pirua muistuttava musta vaatteinen ja -hiuksinen tyttö. Näin ja kuulin paljon outoja asioita ympärilläni jotka muistuttivat synneistäni

Vierailija kirjoitti:

Lyhyestä virsi kaunis: oli mielenkiintoista "tietää" olevansa ihmisen ja eläimen laboratoriossa tehty risteymä, joka oli ulkoisesti ihminen ja sisäisesti eläin.

😂

Mitä kuuluu aloittajalle?

Oma kokemukseni psykoosista on kamala. Ensin nukuin tosi huonosti pitkään ja lopulta en ollenkaan. Olin riehunut meidän pihalla niin että olin aivan verillä ja mm kynnet irtosivat. En ollut aggressiivinen muita kohtaan, vaan halusin saada pihatyöt valmiiksi. Lopulta olin tosi vihainen, ahdistunut ja koin erittäin syvää inhoa itseäni kohtaan. Lukittauduin vessaan ison keittiöveitsen kanssa ja viiltelin reidet, rinnat ja alavatsan todella pahasti. Tämän päätteeksi otin ison yliannoksen rauhoittavia. En ollut koskaan ollut ennen itsetuhoinen enkä myöskään tämän jälkeen.

Sairaalahoito kesti pitkään, en saanut poistua osastolta alkuun, sitten pääsin ulos hoitajan kanssa ja lopulta myös yksin.

Tapahtuneen jälkeen olen syönyt psykoosinestolääkettä ja sairaalajaksoja on ollut muutamia kun valvominen on mennyt pahaksi. Kokemus oli kammottava.

Vierailija kirjoitti:

Oma veljeni on sairastanut 3 psykoosia, kaikki ihan hirveetä sekoilua ja hänen henkensä puolesta pelkäämistä meille omaisille.

Nyt anelen ettei hän enää viimeisimmän osastokeikan jälkeen lopettaisi lääkkeitä, se olisi iäkkäälle äidillemme jo liikaa.

Mt-ongelmaisen omaisen osa on tässä maassa kamala.

Voisit itse kokeilla syödä samoja lääkkeitä kuin veljesi. Näin alkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma veljeni on sairastanut 3 psykoosia, kaikki ihan hirveetä sekoilua ja hänen henkensä puolesta pelkäämistä meille omaisille.

Nyt anelen ettei hän enää viimeisimmän osastokeikan jälkeen lopettaisi lääkkeitä, se olisi iäkkäälle äidillemme jo liikaa.

Mt-ongelmaisen omaisen osa on tässä maassa kamala.

Voisit itse kokeilla syödä samoja lääkkeitä kuin veljesi. Näin alkuun.

Kyllä hoitamaton psykoosi on ihmiselle itselleen sekä ympäristölle huomattavasti haitallisempi kuin psyykelääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika jännä, varsinkin tuo että vaikea miettiä jälkikäteen. Onko siinä niin keskittyneenä psykooseihin että sitä vaan elää hetkessä?

Tuohon en osaa vastata.

MInäpä vastaan: psykoosiin ei keskity mitä yleensä keskittymisellä tarkoitetaan; harhaiset ajatukset tulevat ja menevät kuin pilvet taivaalla. Heinän heilahdus muuten tyynenä aurinkoisena kesäpäivänä tarkoitti että maailman loppu tulee eikä uskaltanut liikahtaakaan vaikka oli ulkona hoitajien valvonnassa. Eivät he tiedä mitä pään sisällä tapahtuu.

Ja onhan se ihmeellistä että suljetusta radiosta yhtäkkiä alkaa kuulua itseäni koskevaa puhetta. Ihan hlv sairastahan se on.

Minä sairastin psykoosin reilu kolme vuotta sitten. Psykoosi meinasi uusia kun lopetin lääkityksen pari vuotta sitten. Olen perheellinen joten minun on pysyttävä järjissäni ja siksi syön lääkkeeni Kin. Ilman lääkitystä olisin myös täysin masentunut ja itkisin kokoajan. Mulla onneksi nyt usean kokeilun jälkeen löytynyt suht hyvä lääkitys enkä ole lihonut kuin muutaman kilon. Tunnepuolikaan ei ole ihan laieaa enkä ole zombi. Työhön en silti kykene ollenkaan.

En ole koskaan käyttänyt huumeita joten en ole myöskään voinut saada psykoosia.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma veljeni on sairastanut 3 psykoosia, kaikki ihan hirveetä sekoilua ja hänen henkensä puolesta pelkäämistä meille omaisille.

Nyt anelen ettei hän enää viimeisimmän osastokeikan jälkeen lopettaisi lääkkeitä, se olisi iäkkäälle äidillemme jo liikaa.

Mt-ongelmaisen omaisen osa on tässä maassa kamala.

Voisit itse kokeilla syödä samoja lääkkeitä kuin veljesi. Näin alkuun.

Kyllä hoitamaton psykoosi on ihmiselle itselleen sekä ympäristölle huomattavasti haitallisempi kuin psyykelääkkeet.

Tuo on ehkä loukkaavinta mitä neuroleptilääkitylle voi sanoa. Kuvittele itse että sinuun injektoitaisiin väkisin lääkettä jonka vaikutus kestää kuukauden kerrallaan, ja sinulle tulisi sellaisia haittoja joiden kanssa ei voi elää vaan voi ainoastaan yrittää selvitä päivän kerrallaan.

Kuvittele että sinulle tulisi raajojen jäykkyyttä, pakkoliikkeitä, kovia kipuja, haavaumille asti kuivunut suu, kyvyttömyys tuntea mielihyvää mistään, armoton väsymys ja kymmeniä kiloja ylipainoa. Ja sitten joku riemuidiootti ryhtyisi lällättelemään että "eipäs ole yhtä paha kuin psykoosi, eipäs varmasti ole!"

Neuroleptien haitoista pitäisi puhua paljon enemmän kuin nykyään ja myöntää että ne vievät potilaan elämänlaadun. Joiltakin jopa pysyvästi, koska kaikki neurologiset haitat eivät korjaannu lääkkeen lopettamisenkaan jälkeen.

Psykoosi oli minulle hyvin hämmentävä ja pelottava kokemus. Kuulin outoja ääniä jotka kommentoivat tekemisiäni ja antoivat ohjeita (esim. "mene tien yli!", "avaa ovi", "varo", "älä kävele sinne") ja osastolla ne sitten vaimenivat lääkityksen myötä.

Samoin vaimeni tunne-elämäni, minulle oli esim. täysin yhdentekevää saako perheeni tulla katsomaan minua sairaalaan tai saanko soittaa ystäville. Mistään en saanut mitään iloa.

Tunteiden katoaminen olikin suurin syy miksi lopetin lääkkeet pian kotiinpaluun jälkeen. Halusin taas olla äiti lapsilleni ja vaimo miehelleni, eikä se olisi onnistunut tunteettomana zombiena.

Nykyään suhtaudun ääniin pelkkänä harmittomana asiana jota on vain pakko jaksaa välillä, se on vähän kuin oma erityispiirteeni. Avohoitokin loppui jo vuosia sitten.

Ainakin lihottava kokemus se oli, Olanzapin oli käytössä puolen vuoden ajan ja paino nousi 67kg --> 102kg! Minulla oli ihan pohjaton nälkä ja suoranainen ruoanhimo koko ajan, mutta onneksi pystyin lopettamaan lääkkeen ja palaamaan normaalipainoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma veljeni on sairastanut 3 psykoosia, kaikki ihan hirveetä sekoilua ja hänen henkensä puolesta pelkäämistä meille omaisille.

Nyt anelen ettei hän enää viimeisimmän osastokeikan jälkeen lopettaisi lääkkeitä, se olisi iäkkäälle äidillemme jo liikaa.

Mt-ongelmaisen omaisen osa on tässä maassa kamala.

Voisit itse kokeilla syödä samoja lääkkeitä kuin veljesi. Näin alkuun.

Kyllä hoitamaton psykoosi on ihmiselle itselleen sekä ympäristölle huomattavasti haitallisempi kuin psyykelääkkeet.

Olen näitä tapauksia nähnyt töissä ja lähipiirissä jonkin verran, ja monesti on käynyt niin että potilaan tila on heikentynyt entisestään lääkityksen myötä. Mieleeni muistuu lukuisia potilaita jotka ovat sairaalaan tullessaan olleet melko toimintakykyisiä (esim. pystyneet peseytymään ilman apua) mutta lääkitys on sitten tehnytkin heistä vuodepotilaita. Ja tietenkin on paljon myös muita haittoja jotka kehittyvät vasta pidemmällä aikavälillä.

Että ei nyt voi ihan yksioikoisesti sanoa että lääke olisi pienempi paha kuin sairaus. Minä ainakin sairastaisin psykoosin mieluiten täysin lääkkeettömästi.