Mies jätti minut täysin pulaan vauvan kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on ap:llä ja vauvalla ihailtavan paljon huolestuneita puolustajia ja neuvojia. Tämä pitäisi ehdottomasti hyödyntää ja ihmisten liittää ketjuun nimensä ja yhteystietonsa, vähintäänkin perustaa suljettu fb-ryhmä, jossa toimisi aktiivinen sairaiden äitien avustusrinki. Tämä on todella tärkeää, koska miehiin ei voi luottaa, päivähoitoon ei saa viedä sairasta ja MLL yms. avustusorganisaatiot eivät tule työhön koteihin, joissa on tarttuvia tauteja. Vapaaehtoisten, supertarmokkaiden naisten pyörittämä oma vapaaehtoinen ja ilmainen hoitorinki pelastaisi sairaana riutuvia äitejä ja lapsia, varmaan monen hengenkin.

Ehdottomasti pitää tehdä asialle jotain, ei vain kommentoida palstalla, miten huonosti tai hyvin joku muu on toiminut. Omalta osaltani valitsin, etten tee lapsia enkä mene naimisiin. Parempia suhteita ja kiva elämä näin. En halua myöskään hoitorinkiin mukaan, koska monet kommentit osoittavat niin palavaa intohimoa asioihin, etten ymmärrä niitä tällaisena ulkopuolisena.

Minä voin auttaa ja olen auttanutkin kavereitani, jotka ovat yksinhuoltajia ja tarvinneet apua. En vain keksi miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani siihen, että järjestän vapaa-aikaa jollekin miehelle, joka ei viitsi omaa lastaan hoitaa. Kas kun et käskenyt antaa heille muutamaa kymppiä käteistä, että voivat ostaa itselleen jotain kivaa.

Ei kun hoito rinki perustuu siihen, että halutaan auttaa sitä vauvaa ja äitiä, jotka ovat avun tarpeessa eikä niitä kukaan muu auta tai halua auttaa. Sellaista ehdoitta annettavaa, pyyteetöntä tukea, joka perustuu myötätunnolle. Ei vauvaa tai sairasta äitiä auta, jos niille sanoo avuntarpeen hetkellä tai missään vaiheessa, että en halua auttaa teitä, koska on olemassa joku muu henkilö, joka minun mielestäni pitäisi auttaa teitä nyt. Mutta kun ei auta. Silloin joku muu voi auttaa, jotta se apua tarvitseva, vasta 4kk planeetalla olemassa ollut ihminen ja potilas saavat apua olemiseensa.

Perustuslaissa se on kansalaisvelvollisuus. Oikeassa elämässä se on tahtotila ja kyky.

Oma kokemus kirjoitti:

    Vauva- ja taaperoaika voi olla rankkaa. Tässä hieman omaa kokemustani isän näkökulmasta.:

    Vaimoni opiskellessa lääkiksessä jouduin käytännössä hoitamaan pienet lapset yksin ja hankkimaan elannon. Laskin että pahimpina aikoina puoliso oli kotona vain kahtena iltana viikossa. Kerran vein kipeää lasta anopin luokse autolla ennen työpäivää ja lapsi yrjösi matkalla takapenkin täyteen, siitä suoraan oksennuksen hajuisena pitämään oppitunteja. Tulet kotiin töistä ja isosisarus on sotkenut kaverinsa kanssa kaakoajauheen ja veden sekoituksella kämpän, samalla taaperolla on joku raivari päällä ja kolmas lapsi valittaa jostakin. Edellämainittujen esimerkkien kaltaisia tilanteita tuli päivittäin ja siihen päälle vielä krooninen rahapula. Jatkuva siivoaminen vitutti, mutta toisaalta sen vitutuksen voimalla sai todella paljon aikaiseksi. Kipeänäkin ollaan oltu, mutta silloin moni asia jäi herran haltuun. En voinut olla töistä poissa lasten sairastumisen vuoksi koska puolisoni oli silloin opiskelija ja olisin joutunut jäämään palkattomalle virkavapaalle. Monilla lääkiksen kursseilla oli läsnäolopakko ja kurssin uusiminen olisi onnistunut vasta seuraavana vuonna. Jotenkin saatiin kuitenkin asiat järjestettyä, olin joinakin hetkinä aika syvissä vesissä. Toisaalta muistan vaikeita aikoja nykyään jopa lämmöllä. 

   Aikana ennen puolisoni opiskeluja olin ihan samanlainen mieslapsi kuin monet tällä palstalla kuvaillut sukupuoliveljeni, ne kuusi vaimon  opiskeluvuotta muuttivat minut ihmisenä ja voin sanoa että ymmärrän joidenkin äitien tuskaa täällä. Yhteiskunta vaatii välillä paljon. Perheen ja sitä taloudellisesti ylläpitävän elämän yhteensovittaminen on välillä todella haastavaa. 

    Pointtini tässä kirjoitusripulissani on, että keskustelunaloittajan kaltaisten pikkulapsivanhempien ei kannata tehdä liian pikaisia johtopäätöksiä. Väsyneenä arviointikyky usein heikkenee. Joo, ketjun aloittajan miehen häihin meno ei vaikuta kovin tahdikkaalta siirrolta, mutta jos meininki ei ole tuota tavallisesti niin lopulta muutama vaikea päivä elämässä on aika vähän. Vaikeina hetkinä todettiin puolison kanssa että tunteet ovat vain tunteita ja ne menevät ohi. Elämänsuuntaan vaikuttavat isot päätökset kannattanee tehdä silloin kun ei ole tunnekuohun vallassa. 

Ensimmäinen järkevä kommentti täällä. Ja mieheltä!! Itsekkin olen kommentoinut että ei heti erota kuten täällä on niin monelta on sellaista kommenttia tullut. Tuomioita tullut ja nyt eroon äkkiä miehestä. Kaikki ansaitsevat mahdollisuuden mutta nuorilla kaikki on niin mustavalkoista ajattelua eikä malteta harkita. Ikä tuo maltillisuutta edetä asioissa mutta sitä ei tällä palstalla ole ymmärretty.

Oma kokemus kirjoitti:

    Vauva- ja taaperoaika voi olla rankkaa. Tässä hieman omaa kokemustani isän näkökulmasta.:

    Vaimoni opiskellessa lääkiksessä jouduin käytännössä hoitamaan pienet lapset yksin ja hankkimaan elannon. Laskin että pahimpina aikoina puoliso oli kotona vain kahtena iltana viikossa. Kerran vein kipeää lasta anopin luokse autolla ennen työpäivää ja lapsi yrjösi matkalla takapenkin täyteen, siitä suoraan oksennuksen hajuisena pitämään oppitunteja. Tulet kotiin töistä ja isosisarus on sotkenut kaverinsa kanssa kaakoajauheen ja veden sekoituksella kämpän, samalla taaperolla on joku raivari päällä ja kolmas lapsi valittaa jostakin. Edellämainittujen esimerkkien kaltaisia tilanteita tuli päivittäin ja siihen päälle vielä krooninen rahapula. Jatkuva siivoaminen vitutti, mutta toisaalta sen vitutuksen voimalla sai todella paljon aikaiseksi. Kipeänäkin ollaan oltu, mutta silloin moni asia jäi herran haltuun. En voinut olla töistä poissa lasten sairastumisen vuoksi koska puolisoni oli silloin opiskelija ja olisin joutunut jäämään palkattomalle virkavapaalle. Monilla lääkiksen kursseilla oli läsnäolopakko ja kurssin uusiminen olisi onnistunut vasta seuraavana vuonna. Jotenkin saatiin kuitenkin asiat järjestettyä, olin joinakin hetkinä aika syvissä vesissä. Toisaalta muistan vaikeita aikoja nykyään jopa lämmöllä. 

   Aikana ennen puolisoni opiskeluja olin ihan samanlainen mieslapsi kuin monet tällä palstalla kuvaillut sukupuoliveljeni, ne kuusi vaimon  opiskeluvuotta muuttivat minut ihmisenä ja voin sanoa että ymmärrän joidenkin äitien tuskaa täällä. Yhteiskunta vaatii välillä paljon. Perheen ja sitä taloudellisesti ylläpitävän elämän yhteensovittaminen on välillä todella haastavaa. 

    Pointtini tässä kirjoitusripulissani on, että keskustelunaloittajan kaltaisten pikkulapsivanhempien ei kannata tehdä liian pikaisia johtopäätöksiä. Väsyneenä arviointikyky usein heikkenee. Joo, ketjun aloittajan miehen häihin meno ei vaikuta kovin tahdikkaalta siirrolta, mutta jos meininki ei ole tuota tavallisesti niin lopulta muutama vaikea päivä elämässä on aika vähän. Vaikeina hetkinä todettiin puolison kanssa että tunteet ovat vain tunteita ja ne menevät ohi. Elämänsuuntaan vaikuttavat isot päätökset kannattanee tehdä silloin kun ei ole tunnekuohun vallassa. 

Meillä oli lasten ollessa vähän ap:n tilannetta muistuttava tilanne, mies laukoi kommentteja miten minun elämäni oli kotona pikkulasten kanssa kovin helppoa ja kaikki kotona tekemäni asiat mitätöntä pikku puuhastelua. Menin töihin ja mies jäi lasten kanssa kotiin. Kummasti jo ensimmäisellä viikolla kotihommat muuttuivatkin jo varsin vaativiksi, vaikkei häntä esimerkiksi kodin siivous kiinnostanut yhtään.

Kun suhde alkoi, teimme kotihommat 50/50, mutta äitiysloma oli mielestäni ihan vihoviimeinen keksintö kotitöiden tasan tekemisen suhteen. Kaikki kotityöt livahtivat heti sen äitiyslomalaisen kontolle, eikä niitä enää sen jälkeen täysin yhteisiksi saanut edes sitten kun molemmat tekivät ihan yhtä pitkää työviikkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on ap:llä ja vauvalla ihailtavan paljon huolestuneita puolustajia ja neuvojia. Tämä pitäisi ehdottomasti hyödyntää ja ihmisten liittää ketjuun nimensä ja yhteystietonsa, vähintäänkin perustaa suljettu fb-ryhmä, jossa toimisi aktiivinen sairaiden äitien avustusrinki. Tämä on todella tärkeää, koska miehiin ei voi luottaa, päivähoitoon ei saa viedä sairasta ja MLL yms. avustusorganisaatiot eivät tule työhön koteihin, joissa on tarttuvia tauteja. Vapaaehtoisten, supertarmokkaiden naisten pyörittämä oma vapaaehtoinen ja ilmainen hoitorinki pelastaisi sairaana riutuvia äitejä ja lapsia, varmaan monen hengenkin.

Ehdottomasti pitää tehdä asialle jotain, ei vain kommentoida palstalla, miten huonosti tai hyvin joku muu on toiminut. Omalta osaltani valitsin, etten tee lapsia enkä mene naimisiin. Parempia suhteita ja kiva elämä näin. En halua myöskään hoitorinkiin mukaan, koska monet kommentit osoittavat niin palavaa intohimoa asioihin, etten ymmärrä niitä tällaisena ulkopuolisena.

Minä voin auttaa ja olen auttanutkin kavereitani, jotka ovat yksinhuoltajia ja tarvinneet apua. En vain keksi miksi minun pitäisi käyttää vapaa-aikaani siihen, että järjestän vapaa-aikaa jollekin miehelle, joka ei viitsi omaa lastaan hoitaa. Kas kun et käskenyt antaa heille muutamaa kymppiä käteistä, että voivat ostaa itselleen jotain kivaa.

Ei kun hoito rinki perustuu siihen, että halutaan auttaa sitä vauvaa ja äitiä, jotka ovat avun tarpeessa eikä niitä kukaan muu auta tai halua auttaa. Sellaista ehdoitta annettavaa, pyyteetöntä tukea, joka perustuu myötätunnolle. Ei vauvaa tai sairasta äitiä auta, jos niille sanoo avuntarpeen hetkellä tai missään vaiheessa, että en halua auttaa teitä, koska on olemassa joku muu henkilö, joka minun mielestäni pitäisi auttaa teitä nyt. Mutta kun ei auta. Silloin joku muu voi auttaa, jotta se apua tarvitseva, vasta 4kk planeetalla olemassa ollut ihminen ja potilas saavat apua olemiseensa.

Perustuslaissa se on kansalaisvelvollisuus. Oikeassa elämässä se on tahtotila ja kyky.

Sittenhän kuka vaan voi tehdä tuosta lusmusta vanhemmasta ilmoituksen poliisille, joten poliisi käy sitten kovistelemassa ja sakottamasta vanhempaa, joka ei hoida kansalaisvelvollisuuttaan.

Itse olen sitä mieltä, että usein eroa pitkitetään turhaan liian pitkään. Vätykset on vätyksiä eikä ne siitä muutu, luistelevat kaikesta ja odottavat itselleen palvelua maailman tappiin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen enemmän huolissani palstalle kirjoittavista kovin rajuista kommenteista. Toivottavasti löytävät oikean ja paremman tien elämässä. Kyllä ihmisen on hyvä olla toisen seurassa. Pitää antaa tilaa toiselle. Ei meilläkään aina olla samaa mieltä  töiden tekemisestä , priorisointi ei minun miehellä käy, hyppää työstä toiseen ja aloittaa yhtä ja siirtyy keskeneräisestä taas uuteen kotiprojektiin. Ei siinä ole minull niin moitittavaa, mutta jos laittaa tavarat niin, ettei ohi pääse menemään niin sitten kiukuttaa. Minä omissa puuhissani myös levittelen tavaroita, ja kyllä se siitä, molemmat paikkansa löytävät.  Ei kannata erolla uhkailla, se koskee kovasti sydämeen.

Monet ovat hyökänneet, mutta maltillisempi ajatus on parempi.

Hyvää tutkistelua kaikille lukijoille. Joskus joustetaan enemmän ja toisen kerran vähemmän.

Ap:n tapauksessa on kyse hiukan eri asiasta kuin tavaroiden asettelusta.

Ap:n mies jätti sairaan äidin vastuuseen vauvasta ja vaaransi oman lapsensa.

Oma kokemus kirjoitti:

    Vauva- ja taaperoaika voi olla rankkaa. Tässä hieman omaa kokemustani isän näkökulmasta.:

    Vaimoni opiskellessa lääkiksessä jouduin käytännössä hoitamaan pienet lapset yksin ja hankkimaan elannon. Laskin että pahimpina aikoina puoliso oli kotona vain kahtena iltana viikossa. Kerran vein kipeää lasta anopin luokse autolla ennen työpäivää ja lapsi yrjösi matkalla takapenkin täyteen, siitä suoraan oksennuksen hajuisena pitämään oppitunteja. Tulet kotiin töistä ja isosisarus on sotkenut kaverinsa kanssa kaakoajauheen ja veden sekoituksella kämpän, samalla taaperolla on joku raivari päällä ja kolmas lapsi valittaa jostakin. Edellämainittujen esimerkkien kaltaisia tilanteita tuli päivittäin ja siihen päälle vielä krooninen rahapula. Jatkuva siivoaminen vitutti, mutta toisaalta sen vitutuksen voimalla sai todella paljon aikaiseksi. Kipeänäkin ollaan oltu, mutta silloin moni asia jäi herran haltuun. En voinut olla töistä poissa lasten sairastumisen vuoksi koska puolisoni oli silloin opiskelija ja olisin joutunut jäämään palkattomalle virkavapaalle. Monilla lääkiksen kursseilla oli läsnäolopakko ja kurssin uusiminen olisi onnistunut vasta seuraavana vuonna. Jotenkin saatiin kuitenkin asiat järjestettyä, olin joinakin hetkinä aika syvissä vesissä. Toisaalta muistan vaikeita aikoja nykyään jopa lämmöllä. 

   Aikana ennen puolisoni opiskeluja olin ihan samanlainen mieslapsi kuin monet tällä palstalla kuvaillut sukupuoliveljeni, ne kuusi vaimon  opiskeluvuotta muuttivat minut ihmisenä ja voin sanoa että ymmärrän joidenkin äitien tuskaa täällä. Yhteiskunta vaatii välillä paljon. Perheen ja sitä taloudellisesti ylläpitävän elämän yhteensovittaminen on välillä todella haastavaa. 

    Pointtini tässä kirjoitusripulissani on, että keskustelunaloittajan kaltaisten pikkulapsivanhempien ei kannata tehdä liian pikaisia johtopäätöksiä. Väsyneenä arviointikyky usein heikkenee. Joo, ketjun aloittajan miehen häihin meno ei vaikuta kovin tahdikkaalta siirrolta, mutta jos meininki ei ole tuota tavallisesti niin lopulta muutama vaikea päivä elämässä on aika vähän. Vaikeina hetkinä todettiin puolison kanssa että tunteet ovat vain tunteita ja ne menevät ohi. Elämänsuuntaan vaikuttavat isot päätökset kannattanee tehdä silloin kun ei ole tunnekuohun vallassa. 

Kuvaat hyvin kyllä tavanomaista lapsiperhe-elämää (ainakin urasuuntautuneissa perheissä, joissa toinen tai molemmat tekee välillä pitkää päivää). Ap:n tilanne on kuitenkin ihan toinen. En usko, että sinä tai vaimosi kumpikaan olisi koskaan jättänyt toista yksin jo kolmatta päivää sairaana olevan 4kk vauvan kanssa tilanteessa, jossa se vauvan kanssa jäävä vanhempi on jo kolmatta päivää yli 38 asteen kuumeessa, on saanut jo edellisenä päivänä migreenikohtauksen, eikä ole päässyt lepäämään yhtäkään yötä koko aikana, vaan valvoo putkeen. Varsinkin kun tuo henkilö itse arvioi, ettei pysty enää, ja pyytää toista jäämään avuksi.

Tuossa ei ole kyse enää tilanteen rankkuudesta, vaan tuo on todella itsekästä, äärimmäisen vastuutonta ja lähentelee ennen kaikkea vauvan heitteillejättöä terveenä olleen huoltajan toimesta. Luottamus tuollaiseen puolisoon menee, eikä tuollaista voi katsoa sormien läpi.

Ap:n tilanne on ihan eri asia, kuin että toisella on perusarjessa tavanomaisia haasteita, kun toinen tekee pitkää päivää töissä tai opinnoissa. Jos sinä olisit kuumeessa, saisit migreenikohtauksia ja sinulla olisi siellä kuivumisriskissä oleva kuumeinen ja nuhainen vauva, ja arvioit, ettet pysty enää yksin selviämään, olen varma, että vaimosi tulisi avuksesi kurssin siirtymisestä huolimatta tai järjestäisi sinulle muita apuja.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus kirjoitti:

    Vauva- ja taaperoaika voi olla rankkaa. Tässä hieman omaa kokemustani isän näkökulmasta.:

    Vaimoni opiskellessa lääkiksessä jouduin käytännössä hoitamaan pienet lapset yksin ja hankkimaan elannon. Laskin että pahimpina aikoina puoliso oli kotona vain kahtena iltana viikossa. Kerran vein kipeää lasta anopin luokse autolla ennen työpäivää ja lapsi yrjösi matkalla takapenkin täyteen, siitä suoraan oksennuksen hajuisena pitämään oppitunteja. Tulet kotiin töistä ja isosisarus on sotkenut kaverinsa kanssa kaakoajauheen ja veden sekoituksella kämpän, samalla taaperolla on joku raivari päällä ja kolmas lapsi valittaa jostakin. Edellämainittujen esimerkkien kaltaisia tilanteita tuli päivittäin ja siihen päälle vielä krooninen rahapula. Jatkuva siivoaminen vitutti, mutta toisaalta sen vitutuksen voimalla sai todella paljon aikaiseksi. Kipeänäkin ollaan oltu, mutta silloin moni asia jäi herran haltuun. En voinut olla töistä poissa lasten sairastumisen vuoksi koska puolisoni oli silloin opiskelija ja olisin joutunut jäämään palkattomalle virkavapaalle. Monilla lääkiksen kursseilla oli läsnäolopakko ja kurssin uusiminen olisi onnistunut vasta seuraavana vuonna. Jotenkin saatiin kuitenkin asiat järjestettyä, olin joinakin hetkinä aika syvissä vesissä. Toisaalta muistan vaikeita aikoja nykyään jopa lämmöllä. 

   Aikana ennen puolisoni opiskeluja olin ihan samanlainen mieslapsi kuin monet tällä palstalla kuvaillut sukupuoliveljeni, ne kuusi vaimon  opiskeluvuotta muuttivat minut ihmisenä ja voin sanoa että ymmärrän joidenkin äitien tuskaa täällä. Yhteiskunta vaatii välillä paljon. Perheen ja sitä taloudellisesti ylläpitävän elämän yhteensovittaminen on välillä todella haastavaa. 

    Pointtini tässä kirjoitusripulissani on, että keskustelunaloittajan kaltaisten pikkulapsivanhempien ei kannata tehdä liian pikaisia johtopäätöksiä. Väsyneenä arviointikyky usein heikkenee. Joo, ketjun aloittajan miehen häihin meno ei vaikuta kovin tahdikkaalta siirrolta, mutta jos meininki ei ole tuota tavallisesti niin lopulta muutama vaikea päivä elämässä on aika vähän. Vaikeina hetkinä todettiin puolison kanssa että tunteet ovat vain tunteita ja ne menevät ohi. Elämänsuuntaan vaikuttavat isot päätökset kannattanee tehdä silloin kun ei ole tunnekuohun vallassa. 

Kuvaat hyvin kyllä tavanomaista lapsiperhe-elämää (ainakin urasuuntautuneissa perheissä, joissa toinen tai molemmat tekee välillä pitkää päivää). Ap:n tilanne on kuitenkin ihan toinen. En usko, että sinä tai vaimosi kumpikaan olisi koskaan jättänyt toista yksin jo kolmatta päivää sairaana olevan 4kk vauvan kanssa tilanteessa, jossa se vauvan kanssa jäävä vanhempi on jo kolmatta päivää yli 38 asteen kuumeessa, on saanut jo edellisenä päivänä migreenikohtauksen, eikä ole päässyt lepäämään yhtäkään yötä koko aikana, vaan valvoo putkeen. Varsinkin kun tuo henkilö itse arvioi, ettei pysty enää, ja pyytää toista jäämään avuksi.

Tuossa ei ole kyse enää tilanteen rankkuudesta, vaan tuo on todella itsekästä, äärimmäisen vastuutonta ja lähentelee ennen kaikkea vauvan heitteillejättöä terveenä olleen huoltajan toimesta. Luottamus tuollaiseen puolisoon menee, eikä tuollaista voi katsoa sormien läpi.

Ap:n tilanne on ihan eri asia, kuin että toisella on perusarjessa tavanomaisia haasteita, kun toinen tekee pitkää päivää töissä tai opinnoissa. Jos sinä olisit kuumeessa, saisit migreenikohtauksia ja sinulla olisi siellä kuivumisriskissä oleva kuumeinen ja nuhainen vauva, ja arvioit, ettet pysty enää yksin selviämään, olen varma, että vaimosi tulisi avuksesi kurssin siirtymisestä huolimatta tai järjestäisi sinulle muita apuja.

Ei tuota oikein ap:n miehen toimintaa mitenkään voi kaunistella/vähätellä, kun vauva joutuu vähintään pariksi vuorokaudeksi sairaalaan kuivuttuaan, kun kuumeinen imettävä äiti jätetään vauvan kanssa yksin ilman mahdollisuutta lepoon tms. ja kun äiti itsekin arvioi, ettei selviä sairaan vauvan hoidosta tuossa tilassa. Ei kukaan normaali vanhempi hylkäisi perhettään pärjäilemään keskenään tuollaisessa tilanteessa.

miten aloittajalla menee?

Up

Miten sinulla ap nyt menee?

Googlasin aihetta "mieheni jätti minut sairaana hoitamaan vauvaa" ja jotain kautta löysin tämän ketjun. Tajusin, että luin tätä vuosi sitten kesällä, kun odotin esikoistamme viimeisilläni. Oh The irony.. nyt sitten itse saan kirjoittaa tänne.

En olisi itsekään uskonut, että miehestäni kuoriutuu vauvan myötä täysin itsekäs, välinpitämätön ja ajattelematon kuvatus. Kyllä se hoitaa vauvaa ja auttaa, huom! silloin kun se hänen aikatauluihinsa sopii. Joka ikinen vapaapäivä on ensisijaisesti miehen omaa aikaa ja hän täyttää ne kaikilla pakollisilla ja "pakollisilla" menoilla ja sitten mulle saattaa ehkä jäädä se 30min illasta aikaa käydä lenkillä. Kunhan oon takaisin niin että ehdin nukuttaa vauvan ja mies pääsee sitten omalle treenilleen ja saunaan tietysti sen jälkeen. Se tärkeä oma aika, tiedättehän.

Kun vauva oli 2kk, sairastuin ekaa kertaa koronaan. Kuume huiteli melkein 39 asteessa. Vauva oli täysimetetty ja söi luonnollisesti läpi vuorokauden. Mies oli päivät töissä ja iltaisin oli tietysti päästävä lenkille (ja saunomaan) ja sitten kun hänellä oli yksi arkivapaa, niin lähti kalastelemaan. Kun ilkesin tätä kyseenalaistaa, niin sain saarnan siitä miten hän ei ole juuri ollenkaan ehtinyt kalastaa (kolmen viikon isyyslomasta vietti puolet muissa omissa harrastuksissaan) ja enkö tajua miten mahdollisuuksia ei ehkä enää sille syksylle tule.

Hoidin siis vauvaa neljä päivää kovassa kuumeessa ja kun parannuin juuri ja juuri itse, niin vauva sairastui. Osastokeikkahan siitä tuli noin pienen kuumepotilaan kanssa. Olin sairaalassa pari yötä vielä itsekin toipilaana ja kun kotiudittiin niin alkoi mieskorona. Tiedätte varmaan, se minun koronaa huomattavasti pahempi, lamauttavampi ja vaarallisempi muoto. Mies makasi liikkumatta sohvalla päiväkausia, ei voinut hetkeäkään pitää vauvaa edes sylissä kun oli niin voipunut.

Nyt olin taannoin vatsataudissa ja mies oli lomalla. Hänellä oli ennalta sovittuja ja aikataulutettuja (osin maksettuja) juttuja mitä piti hoitaa, mutta jotain olisi voinut varmasti siirtää. Ekat kaksi päivää hoidin vauvaa yksin koko päivän. Juoksin vessassa ja yritin juoda, että maito riittäisi. Yritin katsoa ettei vauva kolhi itseään kun on jo liikkumisiässä. Tokana päivänä nousi lähemmäs 39 asteen kuumekin. Kolmantena päivänä mies aloitti aamun taas omilla menoillaan ja asioilla juoksemisella ja meinasi vielä että hänen täytyy mennä tekemään vähän rakennushommia, vaikka juoksin vessassa edelleen 15 min välein. Tässä kohtaa pistin sellaisen huutomyrskyn pystyyn, että lopulta hän taisi tajuta tilanteen vakavuuden ja jäi kotiin. Seuraavana päivänä toki oli taas omissa menoissaan koko päivän.

Että voi ihminen olla itsekäs. En usko että koen koskaan enää mitään perusturvallisuutta tässä suhteessa. Niin pahasti hänen typeryytensä on minua satuttanut. Eikä nuo ole ainoita asioita, mitä vauvavuonna on ilmennyt. Vaan ne törkeimmät.

Olisi kiva kuulla AP:n kuulumiset, mutta tuskin muistaa koko ketjua enää.

Ihmeen paljon näitä normaaliin ajatteluun kykenemättömiä miehiä vaan löytyykin, kun vastauksia selailee. Jotenkin ihan käsittämätöntä, että ihmiseksi itsensä luokitteleva olento pystyy (ja valitsee) elää niin laput silmillä, ettei näe kuin omat asiansa ja välittää ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan. Tasapuolisuus alkaisi kiinnostaa ehkä siinä kohtaa, jos mies itse olisi siellä "huonommalla" puolella .

Nosto.