Jos löytäisit pahimman koulukiusaajasi tajuttomana ojasta maksamasta, soittaisitko hänelle apua?

Katsoisin ensin onko lompakossa mitään vietävää. Sitten voisin soittaa nimettömänä prepaidista ja poistuisin paikalta.

Kyllä. Mutta sitä ennen piirtäisin sille peniksen naamaan.

Hammurabin laki on oikeaa oikeutta, joten katsoisin sen toteutuneen tässä tapauksessa kiusaajan kohdalla.

Soittaisin, koska soittamatta jättäminen vaivaisi omaatuntoa koko loppuelämän. En suostuisi antamaan kiusaajalle enää sitä valtaa.

Osoittaisin sormella ja nauraisin samalla mitalla takaisin. Silmä silmästä. Jos näkisin seuraavan kerran samasta tilanteesta niin ajattelisin että tuo on sen ansainnut ja kävelisin ohitse. Ei elämässä kukaan sinulle taputa jos leikit laupiasta samarialaista ja autat jotain sekopäätä joka ei koskaan ota opikseen ja tuhosi itsetuntosi vuosiksi.  Ei elämä ole mitään hauskaa ja reilua menoa ja meninkiä, sellainen on harvinaista herkkua jos elämä antaa hyvää takaisin.

Karma.

Ei mulla muuta.

Ei kolkuta yhtään minun omaatuntoa, kun kiusaaja on niin tyhmä, että on saattanut itse itsensä moiseen jamaan.

Huh. Tulee mieleen, että kiusatut on vielä kusipäisempiä kuin kiusaajansa.

Hankkikaa pellet elämä, lapsuus meni jo.

En soittaisi. Kävisin viemässä puhelimeni paikkaan X ettei voida osoittaa, että olen havainnut uhrin ja ollut hengailemassa paikalla. Sitten palaisin ilman puhelinta kumihanskat kädessä peittelemään kusipään heinillä, ettei kukaan muukaan häntä huomaa.

Vannoisin vaikka väärän oikeudessa, jos tulisi tilaisuus saada sille vaikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Huh. Tulee mieleen, että kiusatut on vielä kusipäisempiä kuin kiusaajansa.

Hankkikaa pellet elämä, lapsuus meni jo.

Miltä se ajatus tuntuu, että jossain on olemassa ihminen jota olet kiusannut ja hän ei tunne mitään armoa sinua kohtaan. Ei pidä sinua minkään arvoisena.

Olen soittanut... Olemalla ystävällinen ihmiselle, joka kohteli kaltoin on pahin kosto ikinä, he tajuavat, että ei oo päässyt ihon alle.

Kyllä ihminen on aina pakko pelastaa ja uskon että hänen suhtautumisensakin on pakko muuttua totaalisesti päinvastaiseksi kun saa tietää kuka pelastajansa oli.

(Kyllä sen toki ymmärrän, jos joku ei esim. jotain lähisukulaisensa murhasta vapautunutta tekijää  haluaisi tuollaisesta tilanteesta ylös auttaakaan, mutta .... ....koulukiusaamisessahan ei yleensä kuitenkaan olekaan  kyse mistään ihan noin korjaamattomasta, ekstreemistä ja ehdottoman lopullisesta )

Mua kiusattiin koulussa aikoinaan pahastikin, mutta siitä on jo niin kauan, että enhän mä niitä enää tunnistaisi, vaikka jossain näkisinkin. En ole heistä ketään tavannut kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja nelikymppinen äijä olisi kuitenkin täysin erinäköinen kuin joku teinijonne.

Niin että jos nyt näkisin ojan pohjalla jonkun tuntemattoman tajuttoman tyypin makaamassa, niin tottakai hälyttäisin apua ja auttaisin muutenkin parhaan kykyni mukaan.

En soittaisi enkä myöskään esimerkiksi juopolle tai vastaavalle. Jatkaisin matkaa enkä olisi näkevinäni. Toinen vaihtoehto toki olisi soittaa apua ja sen jälkeen kuvata mutta tiedän etten pysähtyisi.

Vierailija kirjoitti:

Huh. Tulee mieleen, että kiusatut on vielä kusipäisempiä kuin kiusaajansa.

Hankkikaa pellet elämä, lapsuus meni jo.

Se voi olla kuule hyvinkin totta. Kantsiikin kaksi kertaa harkita, alkaako kiusata. Ei tarvi sitten alaleuka väpättäen pelätä varmaa kostoa.

Voi olla että en huomaisi häntä.

Saattaisin luulla joksikin eläimeksi.

Huono näkö ei ole rikos.

Vierailija kirjoitti:

En soittaisi enkä myöskään esimerkiksi juopolle tai vastaavalle. Jatkaisin matkaa enkä olisi näkevinäni. Toinen vaihtoehto toki olisi soittaa apua ja sen jälkeen kuvata mutta tiedän etten pysähtyisi.

"Juopolle tai 'vastaavalle' "(? ??)

Sekö sinulle riittäisi perusteeksi ihmisen heitteillejättöön ?!!!!

Eli:"Minä auttaisin vain kivoja ja kauniita ja elämässään hyvin menestyneitä ihmisiä...."

Tämäkö on se mahtavan altruistinen toimintaperiaatteesi mikä ehkä voisi saada sinut toimimaan selvässä hätätilanteessa ?

Jos itse olisit henkitoreissas ojan pohjalla ja tyyppi, jota tiedät kiusanneesi kävelee siitä ja näkee sinut, haluaisitko että hän soittaa häkeen? Vai olisko kivempi vain katsella sammuvin silmin, miten hän loittonee horisonttiin?

Auttaisin, ja tavallaan olenkin auttanut ihmistä jonka kuvittelin olevan itselleni tapahtuneen takana. Uhrauduin myös muiden puolesta kun elämällä ei ollut enää väliä. Ei auttanut mitä nyt voin katsella tietoisia tekojani niitä häpeilemättä. Vieläkin odotan closurea.

Oma kiusaaminen sitä tasoa, että vielä toissa keväänä en pystynyt avaamaan nettifoorumeita tuijottamatta näyttöä jähmettyneenä varttia putkeen. Töihin lähteminen vaati näyttelijän metodeita. Hajosin. Huutelua kaduilla tuntemattomilta, tutut tiesivät asioita joita en ollut kertonut. Puhdas hel vetti maan päällä. Mutta kokemukset ovat jalostaneet jos joku silverlining pitää löytää. Oppinut antamaan ihmisille anteeksi enkä enää tuomitse juuri ketään edes lehtiotsikoiden perusteella saati sitten kuulopuheiden. Muutenkin joutunut käyttämään tuhansia tunteja itsetutkiskeluun eli löytänyt henkisen maailman ja jonkunlaisen tietoisuuden jota tykkään kehittää. Pakkoajatuksien kanssa painivana tuskaillut arkielämässä, mutta nyt ne ovat vihdoinkin kadonneet. Olivat tosin vain sanoja, mutta ahdistavia silti. Oli kuin sisäinen touretten syndrooma ahdistuessa. En nyt sano olevani täydellinen, mutta paljon parempi kuin koskaan kuvittelin olevani tässä elämässä. En ole älykäs, mutta ajattelen hyvin erilailla kuin moni muu eli etu kai sekin. Dualismiin en nyt muutenkaan usko. Maailma viime vuosina on korona-ajoista asti ollut näennäisesti hirmu yhtenäinen. Milloin rokottamattomia ja milloin Venäjää vastaan. Aina hyvä ja paha josta valita. Tuomitaan naapuri joka ei ole vaikka Ukrainan puolella. Dualismi ja yhtenäisyys ovat oikeasti filosofisesti toistensa vastakohtia. Oikeasti pitäisi muistaa millaista oli olla lapsi. Silloin ei tuomittu ketään perhetaustan tai ihonvärin takia. Kaikkien kanssa leikittiin ja toisia kunnioitettiin ennen kuin annettiin aikuisten saastuttaa mielemme. Se oli aitoa yhtenäisyyttä.

Itse en jaksa enää raivota menetetyistä ihmissuhteista tai kuinka paljon olen taloudellisesti kärsinyt vuosien saatossa. Se tunne kului loppuun. Huomaan tosin ettei sillä kunnioitusta saa.. Varmaan liian positiivinen elämänasenne joka pitäisi kätkeä saati sitten sosiaalisuus ja huumorintaju joilla peitän sisäistä maailmaani. Elän sensuurissa. Iltalehtikin ohjautuu näköissivustolle. Niin esimerkiksi tämä foorumikin. Suomi24 täynnä aiheita joissa kymmenkunta lukukertaa. Nöyrästi odottanut vapautusta kun en voi voittaa sotaa, ja niin lähellä päästä elämään taas elämää ilman pelkoa.. Nyt viime viikkoina uskaltanut jopa kirjoittaa tilanteesta kun pari vuotta olin hiljaa. Joskus mietin olinkohan jossain foorumeilla hahmona jo paljon ennen kuin ensimmäistä kertaa löysin niille. Nuoruudessakin ihmiset tiesivät asioistani ja muistan joskus ihmisten kutsuneen minua jollain nimimerkillä mitä en silloin tajunnut. Muistiharha varmasti. Eihän ihmiset nyt niin tyhmiä ole, että kuvittelisivat kenenkään kirjoittelevan foorumille omalla nimellään tai omalla kuvallaan elämästä.

- Walking tall