Lue keskustelun säännöt.
Hei anopit? Miksi miniä alkaa lapsen myötä ärsyttää?
Täällä puhutaan asiasta yleensä miniän näkökulmasta. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä anopeille oikein tapahtuu, kun miniä ja poika saavat lapsen. Oman anoppini suhtautuminen minuun muuttui ihan selvästi jännitteiseksi lapsen myötä. Olen pohtinut, kokeeko hän minut ikään kuin esteenä lapsenlapsen ja hänen välissä vai mikä ongelma oikein on.
Kommentit (1282)
Vierailija kirjoitti:
Lapsenlapseen rakastuu ensisilmäyksellä ja jos ei saa luoda lapseen omanlaista suhdetta, varmasti kokee miniän olevan siinä esteenä. Kun oma tytär saa lapsen, kasvatustapa ja tyyli hoitaa lasta on usein äidiltä opittu, joten oman tyttären lapsen suhteen ei tule samanlaista kulttuurieroa kuin voi tulla miniän ja anopin suhteen. Mutta lapsi on miniän ja anopin pitää ymmärtää että hän ei voi tunkea miniän reviirille. Toivoa sopii että miniä ymmärtää miksi anoppi hössöttää ja haluaa hoitaa lasta ja vaikka tavat voivat olla erilaiset, lapsi tulee kyllä hoidetuksi.
Itselläni on vasta tyttärenlapsia ja olen ajatellut asiaa jo etukäteen, sillä jossain vaiheessa uskon poikanikin saavan lapsia. Toivottavasti osaan olla hyvä anoppi ja saan olla yhtä hyvä mummo heidän lapsilleen kuin saan olla tyttäreni lapsille.
Niin. Se lapsi on pojan ja miniän lapsi, ei vain miniän lapsi. Toki jos tuntee poikansa olevan tahdoton nössö, niin helposti äiti hänen yli kävelee ja suuntaa kaiken miniään.
Meillä on anoppi ja äitini hyvin rauhallisesti ottaneet uudet tulokkaat vastaan. Ilman mitään turhaa hössötystä. Mieheni on sellainen, ettei äitinsä kävele yli. Hän on tasavertainen vanhempi ja lasten asioissa saa asiat sanottua äidillee , minun ei tarvitse siihen puuttua. Samoin minun äitini kohdalla, minä ns. "hoidan" hänet, jos on tarpeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleisesti keskusteluun liittyen, mutta ei aloitukseen suora vastaus. Minä luulen, että minun ja anopin vaikeuksien alku ajoittuu siihen hetkeen, kun anoppi ensimmäisen kerran kysyi lastamme hoitoon ex tempore ja sanoin ei.
Tuolloin siis vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän oli esikoinen eli kyseessä oli ensimmäinen synnytykseni. Koko raskausajan anoppi oli tehnyt ison numeron siitä, että hänestä tulee mummo, mikä sinänsä oli ihan ok. Sitten tosiaan kun tuli ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa ( 2 viikkoa vanha) niin ehdotti, että lähtisimme miehen kanssa kävelylle ja hän jäisi hoitamaan vauvaa. Olin kipeä fyysisesti, harjoittelimme vasta imetystä ja vauvan hoitoa, oli talvi ja vauva ei ollut vielä eläessään edes nähnyt tuttipulloa. Olen todella nössö luonteeltani, mutta tuo oli sellainen tilanne, jossa pystyin vastaamaan hyvin selkeästi että ei sovi meille. Anoppi loukkaantui todella silminnähden ja sanoi, että ensi kerralla sitten. Silloin sanoin suoraan, että en näin pientä tule vielä jättämään kenellekään hoitoon. Siitä lähtien anoppi on selvästi ollut ärsyyntynyt minuun ja jokaisella tapaamisella ensimmäiset kaksi vuotta yritti lähinnä ylittää rajan jokaisen henkilökohtaisen rajani tai perheemme rajan tai mieheni rajan. En pystynyt jättämään anopille hoitoon koskaan lasta, sillä halveksunta minua kohtaan oli hyvin avointa. Ei silloin voi vain luottaa toiseen ja mieheni ei myös luottanut. Jos hän olisi luottanut, niin olisi kyllä anoppi saanut hoitaa, sillä luotan mieheni arviokykyyn sen verran. Miehelläni kuitenkin on moni asia omasta lapsuudesta jäänyt vaivaamaan.
Nyt välit alkaa olla ihan siedettävät. Meillä on jo kolme lasta. En tiedä ymmärtääkö anoppi itse miten on käyttäytynyt edes. Mutta tapaamme kyllä ja ei mitenkään välit poikki olla. En tiedä sitten, sanokaa anopit, olinko kohtuuton kun en jättänyt 2 viikkoa vanhaa vauvaa anopille ja lähtenyt itse kipeänä ja tikattuna kävelylenkille? Tuo on nimittäin se piste, joka määritteli selvästi suhteemme pitkäksi aikaa.
Tuo 2 viikon ikäisen vauvan antaminen hoitoon ei ollut kohtuutonta, mutta käytöksesi sen jälkeen on ollut erittäin tylyä. Itse kirjoitit, että siitä lähtien olit hyvin asenteellinen ja syrjivä häntä kohtaan. Ja se on varmasti huomattu.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää. Se poika on ehdollistettu äitinsä palvelemiseen ensimmäisestä henkäyksestään lähtien. Pojan tärkein tehtävä on huolehtia että äiti pysyy hyvällä tuulella. Siksi uhmaaminen on hankalaa. Mun miehellä meni kolmisen vuotta, ennen kuin sai kasvatettua sen verran selkärankaa, että sai sanottua äidilleen ei. Sitä enne piiloutui mun selän taakse, jos esim olisi pitänyt lähteä esittelemään vauvaa jollekin sukulaiselle anopin pyynnöstä. "Muuten tultaisiin mutta Piia ei halua".
Mielenkiintoinen ketju. Uskon, että aloin ärsyttämään anoppia sen takia, koska en suostu piikomaan hänen luonaan niinkuin hän on tehnyt oman anoppinsa luona. Jos joku ei sitä tiedä niin vielä 50-luvun taitteessa miniät oli lähinnä anoppien orjia!
Nyt, kun on lapsia ei edes oma poika käy useasti vanhempiensa luona. Ei tosin käynyt ennenkään, mutta nyt harvemmin. Olen tarjoutunut maksamaan anoppilaan kotiapua, mutta toistaiseksi sitä ei ole huolittu. Kun lapset kasvavat mies voi viedä lapset anoppilaan, mutta minä en lähde kuuntelemaan sitä miten kamala ihminen olen, kun en auta anopin kartanon hoidossa. Ette usko miten paljon siellä on huoneita ja ikkunoita!
Luonnollisesti pojilta ei tätä piikomista vaadita eikä etenkään omalta pojalta!
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Uskon, että aloin ärsyttämään anoppia sen takia, koska en suostu piikomaan hänen luonaan niinkuin hän on tehnyt oman anoppinsa luona. Jos joku ei sitä tiedä niin vielä 50-luvun taitteessa miniät oli lähinnä anoppien orjia!
Nyt, kun on lapsia ei edes oma poika käy useasti vanhempiensa luona. Ei tosin käynyt ennenkään, mutta nyt harvemmin. Olen tarjoutunut maksamaan anoppilaan kotiapua, mutta toistaiseksi sitä ei ole huolittu. Kun lapset kasvavat mies voi viedä lapset anoppilaan, mutta minä en lähde kuuntelemaan sitä miten kamala ihminen olen, kun en auta anopin kartanon hoidossa. Ette usko miten paljon siellä on huoneita ja ikkunoita!Luonnollisesti pojilta ei tätä piikomista vaadita eikä etenkään omalta pojalta!
Jännää. Anoppini ei ole kanssani väleissä, joten ei pyydä minulta mitään. Hyvä niin. Mutta mieheni pitäisi tehdä kaikki "miesten hommat", vaihtaa autoon renkaat, maalata seinät, korjata tietokone.... "naisten hommiin" kuten ikkunan pesuun löytyy kyllä rahalla tekijä, mutta miksi miesten hommista maksaa, kun on poika? Eilenkin soitti ja oli taas jotain vailla. Mies ei lähtenyt, joten soitti perään ainakin kaksi kertaa. Sattoi soittaa useamminkin, mies kun oli illan nurmikkoa leikkaamassa ja minä sisällä. Miestäni jokseenkin tympäisee, joten en viitsinyt kuulustella millä tällä kertaa kiristettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Uskon, että aloin ärsyttämään anoppia sen takia, koska en suostu piikomaan hänen luonaan niinkuin hän on tehnyt oman anoppinsa luona. Jos joku ei sitä tiedä niin vielä 50-luvun taitteessa miniät oli lähinnä anoppien orjia!
Nyt, kun on lapsia ei edes oma poika käy useasti vanhempiensa luona. Ei tosin käynyt ennenkään, mutta nyt harvemmin. Olen tarjoutunut maksamaan anoppilaan kotiapua, mutta toistaiseksi sitä ei ole huolittu. Kun lapset kasvavat mies voi viedä lapset anoppilaan, mutta minä en lähde kuuntelemaan sitä miten kamala ihminen olen, kun en auta anopin kartanon hoidossa. Ette usko miten paljon siellä on huoneita ja ikkunoita!Luonnollisesti pojilta ei tätä piikomista vaadita eikä etenkään omalta pojalta!
Jännää. Anoppini ei ole kanssani väleissä, joten ei pyydä minulta mitään. Hyvä niin. Mutta mieheni pitäisi tehdä kaikki "miesten hommat", vaihtaa autoon renkaat, maalata seinät, korjata tietokone.... "naisten hommiin" kuten ikkunan pesuun löytyy kyllä rahalla tekijä, mutta miksi miesten hommista maksaa, kun on poika? Eilenkin soitti ja oli taas jotain vailla. Mies ei lähtenyt, joten soitti perään ainakin kaksi kertaa. Sattoi soittaa useamminkin, mies kun oli illan nurmikkoa leikkaamassa ja minä sisällä. Miestäni jokseenkin tympäisee, joten en viitsinyt kuulustella millä tällä kertaa kiristettiin.
Tässäkin tapauksessa olisiko kotiapu, kotitalkkari paikallaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleisesti keskusteluun liittyen, mutta ei aloitukseen suora vastaus. Minä luulen, että minun ja anopin vaikeuksien alku ajoittuu siihen hetkeen, kun anoppi ensimmäisen kerran kysyi lastamme hoitoon ex tempore ja sanoin ei.
Tuolloin siis vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän oli esikoinen eli kyseessä oli ensimmäinen synnytykseni. Koko raskausajan anoppi oli tehnyt ison numeron siitä, että hänestä tulee mummo, mikä sinänsä oli ihan ok. Sitten tosiaan kun tuli ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa ( 2 viikkoa vanha) niin ehdotti, että lähtisimme miehen kanssa kävelylle ja hän jäisi hoitamaan vauvaa. Olin kipeä fyysisesti, harjoittelimme vasta imetystä ja vauvan hoitoa, oli talvi ja vauva ei ollut vielä eläessään edes nähnyt tuttipulloa. Olen todella nössö luonteeltani, mutta tuo oli sellainen tilanne, jossa pystyin vastaamaan hyvin selkeästi että ei sovi meille. Anoppi loukkaantui todella silminnähden ja sanoi, että ensi kerralla sitten. Silloin sanoin suoraan, että en näin pientä tule vielä jättämään kenellekään hoitoon. Siitä lähtien anoppi on selvästi ollut ärsyyntynyt minuun ja jokaisella tapaamisella ensimmäiset kaksi vuotta yritti lähinnä ylittää rajan jokaisen henkilökohtaisen rajani tai perheemme rajan tai mieheni rajan. En pystynyt jättämään anopille hoitoon koskaan lasta, sillä halveksunta minua kohtaan oli hyvin avointa. Ei silloin voi vain luottaa toiseen ja mieheni ei myös luottanut. Jos hän olisi luottanut, niin olisi kyllä anoppi saanut hoitaa, sillä luotan mieheni arviokykyyn sen verran. Miehelläni kuitenkin on moni asia omasta lapsuudesta jäänyt vaivaamaan.
Nyt välit alkaa olla ihan siedettävät. Meillä on jo kolme lasta. En tiedä ymmärtääkö anoppi itse miten on käyttäytynyt edes. Mutta tapaamme kyllä ja ei mitenkään välit poikki olla. En tiedä sitten, sanokaa anopit, olinko kohtuuton kun en jättänyt 2 viikkoa vanhaa vauvaa anopille ja lähtenyt itse kipeänä ja tikattuna kävelylenkille? Tuo on nimittäin se piste, joka määritteli selvästi suhteemme pitkäksi aikaa.
Tuo 2 viikon ikäisen vauvan antaminen hoitoon ei ollut kohtuutonta, mutta käytöksesi sen jälkeen on ollut erittäin tylyä. Itse kirjoitit, että siitä lähtien olit hyvin asenteellinen ja syrjivä häntä kohtaan. Ja se on varmasti huomattu.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää. Se poika on ehdollistettu äitinsä palvelemiseen ensimmäisestä henkäyksestään lähtien. Pojan tärkein tehtävä on huolehtia että äiti pysyy hyvällä tuulella. Siksi uhmaaminen on hankalaa. Mun miehellä meni kolmisen vuotta, ennen kuin sai kasvatettua sen verran selkärankaa, että sai sanottua äidilleen ei. Sitä enne piiloutui mun selän taakse, jos esim olisi pitänyt lähteä esittelemään vauvaa jollekin sukulaiselle anopin pyynnöstä. "Muuten tultaisiin mutta Piia ei halua".
Luulen kyllä, että ihmiselle on vähän epänormaalimpaa sellainen omille sukulaisille änkyröinti ja suhteiden katkominen yhdestä poikkipuolisesta sanasta, joka tällä palstalla tuntuu olevan ihanteena
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Uskon, että aloin ärsyttämään anoppia sen takia, koska en suostu piikomaan hänen luonaan niinkuin hän on tehnyt oman anoppinsa luona. Jos joku ei sitä tiedä niin vielä 50-luvun taitteessa miniät oli lähinnä anoppien orjia!
Nyt, kun on lapsia ei edes oma poika käy useasti vanhempiensa luona. Ei tosin käynyt ennenkään, mutta nyt harvemmin. Olen tarjoutunut maksamaan anoppilaan kotiapua, mutta toistaiseksi sitä ei ole huolittu. Kun lapset kasvavat mies voi viedä lapset anoppilaan, mutta minä en lähde kuuntelemaan sitä miten kamala ihminen olen, kun en auta anopin kartanon hoidossa. Ette usko miten paljon siellä on huoneita ja ikkunoita!Luonnollisesti pojilta ei tätä piikomista vaadita eikä etenkään omalta pojalta!
Jännää. Anoppini ei ole kanssani väleissä, joten ei pyydä minulta mitään. Hyvä niin. Mutta mieheni pitäisi tehdä kaikki "miesten hommat", vaihtaa autoon renkaat, maalata seinät, korjata tietokone.... "naisten hommiin" kuten ikkunan pesuun löytyy kyllä rahalla tekijä, mutta miksi miesten hommista maksaa, kun on poika? Eilenkin soitti ja oli taas jotain vailla. Mies ei lähtenyt, joten soitti perään ainakin kaksi kertaa. Sattoi soittaa useamminkin, mies kun oli illan nurmikkoa leikkaamassa ja minä sisällä. Miestäni jokseenkin tympäisee, joten en viitsinyt kuulustella millä tällä kertaa kiristettiin.
Anoppi alkaa kadehtimaan miniänsä ulkonäköä, ja sen lisäksi miniän tekemisistä löytyy aina sanomista ainakin anopin mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ärsyttää kun miniä yrittää omia meidän suvun lapsen
Näin juuri, mikä sekin luulee olevansa?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleisesti keskusteluun liittyen, mutta ei aloitukseen suora vastaus. Minä luulen, että minun ja anopin vaikeuksien alku ajoittuu siihen hetkeen, kun anoppi ensimmäisen kerran kysyi lastamme hoitoon ex tempore ja sanoin ei.
Tuolloin siis vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän oli esikoinen eli kyseessä oli ensimmäinen synnytykseni. Koko raskausajan anoppi oli tehnyt ison numeron siitä, että hänestä tulee mummo, mikä sinänsä oli ihan ok. Sitten tosiaan kun tuli ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa ( 2 viikkoa vanha) niin ehdotti, että lähtisimme miehen kanssa kävelylle ja hän jäisi hoitamaan vauvaa. Olin kipeä fyysisesti, harjoittelimme vasta imetystä ja vauvan hoitoa, oli talvi ja vauva ei ollut vielä eläessään edes nähnyt tuttipulloa. Olen todella nössö luonteeltani, mutta tuo oli sellainen tilanne, jossa pystyin vastaamaan hyvin selkeästi että ei sovi meille. Anoppi loukkaantui todella silminnähden ja sanoi, että ensi kerralla sitten. Silloin sanoin suoraan, että en näin pientä tule vielä jättämään kenellekään hoitoon. Siitä lähtien anoppi on selvästi ollut ärsyyntynyt minuun ja jokaisella tapaamisella ensimmäiset kaksi vuotta yritti lähinnä ylittää rajan jokaisen henkilökohtaisen rajani tai perheemme rajan tai mieheni rajan. En pystynyt jättämään anopille hoitoon koskaan lasta, sillä halveksunta minua kohtaan oli hyvin avointa. Ei silloin voi vain luottaa toiseen ja mieheni ei myös luottanut. Jos hän olisi luottanut, niin olisi kyllä anoppi saanut hoitaa, sillä luotan mieheni arviokykyyn sen verran. Miehelläni kuitenkin on moni asia omasta lapsuudesta jäänyt vaivaamaan.
Nyt välit alkaa olla ihan siedettävät. Meillä on jo kolme lasta. En tiedä ymmärtääkö anoppi itse miten on käyttäytynyt edes. Mutta tapaamme kyllä ja ei mitenkään välit poikki olla. En tiedä sitten, sanokaa anopit, olinko kohtuuton kun en jättänyt 2 viikkoa vanhaa vauvaa anopille ja lähtenyt itse kipeänä ja tikattuna kävelylenkille? Tuo on nimittäin se piste, joka määritteli selvästi suhteemme pitkäksi aikaa.
Tuo 2 viikon ikäisen vauvan antaminen hoitoon ei ollut kohtuutonta, mutta käytöksesi sen jälkeen on ollut erittäin tylyä. Itse kirjoitit, että siitä lähtien olit hyvin asenteellinen ja syrjivä häntä kohtaan. Ja se on varmasti huomattu.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää. Se poika on ehdollistettu äitinsä palvelemiseen ensimmäisestä henkäyksestään lähtien. Pojan tärkein tehtävä on huolehtia että äiti pysyy hyvällä tuulella. Siksi uhmaaminen on hankalaa. Mun miehellä meni kolmisen vuotta, ennen kuin sai kasvatettua sen verran selkärankaa, että sai sanottua äidilleen ei. Sitä enne piiloutui mun selän taakse, jos esim olisi pitänyt lähteä esittelemään vauvaa jollekin sukulaiselle anopin pyynnöstä. "Muuten tultaisiin mutta Piia ei halua".
Luulen kyllä, että ihmiselle on vähän epänormaalimpaa sellainen omille sukulaisille änkyröinti ja suhteiden katkominen yhdestä poikkipuolisesta sanasta, joka tällä palstalla tuntuu olevan ihanteena
Keksit päästäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli jo kaksi pientä lasta kun mun appivanhemmat käskivät poikansa kylään heille.
Aiheena oli miksi pojalla ei enää ollut aikaa vanhemmilleen?
Molemmat appivanhemmat ovat ainoita lapsia, vaikuttaisiko tämä itsekkyyteen.
Tosta on jo yli 25 vuotta. Olen kiitollinen siintä että mieheni on aina pitänyt puolensa heitä kohtaan.
Tämä vaan taas nousi mieleen kun luin ketjua.
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Anoppi on nykyään todella eristäytynyt meidän perheestämme. Asuu lähellä, mutta ei jouda koskaan lapsia katsomaan tai kutsu kylään. Harmi tietysti lapsille, kun hän on heille tärkeä.
Joo, todennäkösesti anoppisi pärjää just nyt omillaan. Eikä jaksa lapsienne kanssa. Odotahan kun alkaa olemaan avun puutteessa. Sillon muistuu teidän perhe mieleen. Toi lähellä asuminen, ketkä asu ensin tuolla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleisesti keskusteluun liittyen, mutta ei aloitukseen suora vastaus. Minä luulen, että minun ja anopin vaikeuksien alku ajoittuu siihen hetkeen, kun anoppi ensimmäisen kerran kysyi lastamme hoitoon ex tempore ja sanoin ei.
Tuolloin siis vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän oli esikoinen eli kyseessä oli ensimmäinen synnytykseni. Koko raskausajan anoppi oli tehnyt ison numeron siitä, että hänestä tulee mummo, mikä sinänsä oli ihan ok. Sitten tosiaan kun tuli ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa ( 2 viikkoa vanha) niin ehdotti, että lähtisimme miehen kanssa kävelylle ja hän jäisi hoitamaan vauvaa. Olin kipeä fyysisesti, harjoittelimme vasta imetystä ja vauvan hoitoa, oli talvi ja vauva ei ollut vielä eläessään edes nähnyt tuttipulloa. Olen todella nössö luonteeltani, mutta tuo oli sellainen tilanne, jossa pystyin vastaamaan hyvin selkeästi että ei sovi meille. Anoppi loukkaantui todella silminnähden ja sanoi, että ensi kerralla sitten. Silloin sanoin suoraan, että en näin pientä tule vielä jättämään kenellekään hoitoon. Siitä lähtien anoppi on selvästi ollut ärsyyntynyt minuun ja jokaisella tapaamisella ensimmäiset kaksi vuotta yritti lähinnä ylittää rajan jokaisen henkilökohtaisen rajani tai perheemme rajan tai mieheni rajan. En pystynyt jättämään anopille hoitoon koskaan lasta, sillä halveksunta minua kohtaan oli hyvin avointa. Ei silloin voi vain luottaa toiseen ja mieheni ei myös luottanut. Jos hän olisi luottanut, niin olisi kyllä anoppi saanut hoitaa, sillä luotan mieheni arviokykyyn sen verran. Miehelläni kuitenkin on moni asia omasta lapsuudesta jäänyt vaivaamaan.
Nyt välit alkaa olla ihan siedettävät. Meillä on jo kolme lasta. En tiedä ymmärtääkö anoppi itse miten on käyttäytynyt edes. Mutta tapaamme kyllä ja ei mitenkään välit poikki olla. En tiedä sitten, sanokaa anopit, olinko kohtuuton kun en jättänyt 2 viikkoa vanhaa vauvaa anopille ja lähtenyt itse kipeänä ja tikattuna kävelylenkille? Tuo on nimittäin se piste, joka määritteli selvästi suhteemme pitkäksi aikaa.
Tuo 2 viikon ikäisen vauvan antaminen hoitoon ei ollut kohtuutonta, mutta käytöksesi sen jälkeen on ollut erittäin tylyä. Itse kirjoitit, että siitä lähtien olit hyvin asenteellinen ja syrjivä häntä kohtaan. Ja se on varmasti huomattu.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää. Se poika on ehdollistettu äitinsä palvelemiseen ensimmäisestä henkäyksestään lähtien. Pojan tärkein tehtävä on huolehtia että äiti pysyy hyvällä tuulella. Siksi uhmaaminen on hankalaa. Mun miehellä meni kolmisen vuotta, ennen kuin sai kasvatettua sen verran selkärankaa, että sai sanottua äidilleen ei. Sitä enne piiloutui mun selän taakse, jos esim olisi pitänyt lähteä esittelemään vauvaa jollekin sukulaiselle anopin pyynnöstä. "Muuten tultaisiin mutta Piia ei halua".
Luulen kyllä, että ihmiselle on vähän epänormaalimpaa sellainen omille sukulaisille änkyröinti ja suhteiden katkominen yhdestä poikkipuolisesta sanasta, joka tällä palstalla tuntuu olevan ihanteena
En ole nähnyt, että kukaan olisi yhdestä puolipoikkisesta sanasta katkonut välejä. Hyvinkin moni taas on yrittänyt sietää jyräävää anoppiaan ihan liian kauan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Uskon, että aloin ärsyttämään anoppia sen takia, koska en suostu piikomaan hänen luonaan niinkuin hän on tehnyt oman anoppinsa luona. Jos joku ei sitä tiedä niin vielä 50-luvun taitteessa miniät oli lähinnä anoppien orjia!
Nyt, kun on lapsia ei edes oma poika käy useasti vanhempiensa luona. Ei tosin käynyt ennenkään, mutta nyt harvemmin. Olen tarjoutunut maksamaan anoppilaan kotiapua, mutta toistaiseksi sitä ei ole huolittu. Kun lapset kasvavat mies voi viedä lapset anoppilaan, mutta minä en lähde kuuntelemaan sitä miten kamala ihminen olen, kun en auta anopin kartanon hoidossa. Ette usko miten paljon siellä on huoneita ja ikkunoita!Luonnollisesti pojilta ei tätä piikomista vaadita eikä etenkään omalta pojalta!
Jännää. Anoppini ei ole kanssani väleissä, joten ei pyydä minulta mitään. Hyvä niin. Mutta mieheni pitäisi tehdä kaikki "miesten hommat", vaihtaa autoon renkaat, maalata seinät, korjata tietokone.... "naisten hommiin" kuten ikkunan pesuun löytyy kyllä rahalla tekijä, mutta miksi miesten hommista maksaa, kun on poika? Eilenkin soitti ja oli taas jotain vailla. Mies ei lähtenyt, joten soitti perään ainakin kaksi kertaa. Sattoi soittaa useamminkin, mies kun oli illan nurmikkoa leikkaamassa ja minä sisällä. Miestäni jokseenkin tympäisee, joten en viitsinyt kuulustella millä tällä kertaa kiristettiin.
Tässäkin tapauksessa olisiko kotiapu, kotitalkkari paikallaan?
Sen verran kovaa on meidän asioihin puuttunut, että taatusti osaa hankkia itselleen apua, jos sitä kokee tarvitsevansa. Tuskin on valmis sellaisesta maksamaan, kun sitä omaa poikaa voi juoksuttaa ilmaiseksi. Ja kitistä, kun pojalla on muutakin elämää kuin äitinsä apulaisena heiluminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä ketjusta ei suoranaisesti selvinnyt miksi anopit vihaavat miniöitään.
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta ei suoranaisesti selvinnyt miksi anopit vihaavat miniöitään.
Luultavasti siksi, koska täälläkin vain miniät valittavat anopeistaan, kuten muissakin ketjuissa. Uskoisin, että suurin osa anopeista tulee ihan hyvin toimeen miniänsä kanssa, suurimmat ongelmat ja nillityksen aiheet tuntuu olevan noilla miniöillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta ei suoranaisesti selvinnyt miksi anopit vihaavat miniöitään.
Luultavasti siksi, koska täälläkin vain miniät valittavat anopeistaan, kuten muissakin ketjuissa. Uskoisin, että suurin osa anopeista tulee ihan hyvin toimeen miniänsä kanssa, suurimmat ongelmat ja nillityksen aiheet tuntuu olevan noilla miniöillä.
Taitaa ne anoppi-ikäiset olla muilla foorumeilla kitisemässä, kun lapset ei käy ja kieltäytyvät tottelemasta omaa äitiään!
Vierailija kirjoitti:
Tästä ketjusta ei suoranaisesti selvinnyt miksi anopit vihaavat miniöitään.
Luulenpa, että tällä palstalla pyörii enimmäkseen naisia ikähaarukalla 25-45 eli nimenomaan niitä, jotka ovat tällä hetkellä miniöitä.
Ei se ole miniöillä helppoa. Itselläni on niin hankala anoppi, että oksat pois. Anoppi juoksee useita kertoja viikossa oman tyttärensä kotona katsomassa lapsenlapsia. Käyvät puistossa porukalla ja kävelyillä ym. Minun ja mieheni kotona ei käy kylässä katsomassa pojanpoikaa. Emme käy yhdessä kävelyillä tms. Poikakin on aika surullinen ja mies samoiten.
Anoppi on itse sanonut minulle suoraan, että jos tulette hänen luona käymään vaikka päiväkäynnille niin velvollisuuteni miniänä on siivota anopin koti. No siellä ei käydä kylässä ollenkaan, koska anopin koti ei ole minun vastuullani. Enkä todellakaan hae anopin hyväksyntää toimimalla hänen apulaisenaan.
Koska siellä ei siis käydä niin anoppi kokee ettei hänen tarvitse käydä meillä. Ikinä ei ole pyydetty apua mihinkään ja ovi on avoinna, jos haluaa tavata pojanpoikaa, mutta ei.
Omaa tytärtään ei ole vaatinut taloustöihin kertaakaan. Koen olevani kakkosluokan kansalainen, mutta kuitenkin onnellinen että oma aviomies tukee minua tässä asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleisesti keskusteluun liittyen, mutta ei aloitukseen suora vastaus. Minä luulen, että minun ja anopin vaikeuksien alku ajoittuu siihen hetkeen, kun anoppi ensimmäisen kerran kysyi lastamme hoitoon ex tempore ja sanoin ei.
Tuolloin siis vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän oli esikoinen eli kyseessä oli ensimmäinen synnytykseni. Koko raskausajan anoppi oli tehnyt ison numeron siitä, että hänestä tulee mummo, mikä sinänsä oli ihan ok. Sitten tosiaan kun tuli ensimmäisen kerran katsomaan vauvaa ( 2 viikkoa vanha) niin ehdotti, että lähtisimme miehen kanssa kävelylle ja hän jäisi hoitamaan vauvaa. Olin kipeä fyysisesti, harjoittelimme vasta imetystä ja vauvan hoitoa, oli talvi ja vauva ei ollut vielä eläessään edes nähnyt tuttipulloa. Olen todella nössö luonteeltani, mutta tuo oli sellainen tilanne, jossa pystyin vastaamaan hyvin selkeästi että ei sovi meille. Anoppi loukkaantui todella silminnähden ja sanoi, että ensi kerralla sitten. Silloin sanoin suoraan, että en näin pientä tule vielä jättämään kenellekään hoitoon. Siitä lähtien anoppi on selvästi ollut ärsyyntynyt minuun ja jokaisella tapaamisella ensimmäiset kaksi vuotta yritti lähinnä ylittää rajan jokaisen henkilökohtaisen rajani tai perheemme rajan tai mieheni rajan. En pystynyt jättämään anopille hoitoon koskaan lasta, sillä halveksunta minua kohtaan oli hyvin avointa. Ei silloin voi vain luottaa toiseen ja mieheni ei myös luottanut. Jos hän olisi luottanut, niin olisi kyllä anoppi saanut hoitaa, sillä luotan mieheni arviokykyyn sen verran. Miehelläni kuitenkin on moni asia omasta lapsuudesta jäänyt vaivaamaan.
Nyt välit alkaa olla ihan siedettävät. Meillä on jo kolme lasta. En tiedä ymmärtääkö anoppi itse miten on käyttäytynyt edes. Mutta tapaamme kyllä ja ei mitenkään välit poikki olla. En tiedä sitten, sanokaa anopit, olinko kohtuuton kun en jättänyt 2 viikkoa vanhaa vauvaa anopille ja lähtenyt itse kipeänä ja tikattuna kävelylenkille? Tuo on nimittäin se piste, joka määritteli selvästi suhteemme pitkäksi aikaa.
Tuo 2 viikon ikäisen vauvan antaminen hoitoon ei ollut kohtuutonta, mutta käytöksesi sen jälkeen on ollut erittäin tylyä. Itse kirjoitit, että siitä lähtien olit hyvin asenteellinen ja syrjivä häntä kohtaan. Ja se on varmasti huomattu.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?
Ei tuossa ole mitään ihmeteltävää. Se poika on ehdollistettu äitinsä palvelemiseen ensimmäisestä henkäyksestään lähtien. Pojan tärkein tehtävä on huolehtia että äiti pysyy hyvällä tuulella. Siksi uhmaaminen on hankalaa. Mun miehellä meni kolmisen vuotta, ennen kuin sai kasvatettua sen verran selkärankaa, että sai sanottua äidilleen ei. Sitä enne piiloutui mun selän taakse, jos esim olisi pitänyt lähteä esittelemään vauvaa jollekin sukulaiselle anopin pyynnöstä. "Muuten tultaisiin mutta Piia ei halua".
Luulen kyllä, että ihmiselle on vähän epänormaalimpaa sellainen omille sukulaisille änkyröinti ja suhteiden katkominen yhdestä poikkipuolisesta sanasta, joka tällä palstalla tuntuu olevan ihanteena
Keksit päästäsi.
Minä ainakin pystyn sanomaan omille sukulaisilleni. Ja he minulle. Mieheni suvulle en. Varsinkin anoppia on aina pidetty kun kukkaa kämmenellä. Jatketaan nämä viimiset vuodet, on jo 80 v.
Tarinan anoppiko ei ollut asenteellinen? :D loukkaantui, kun ei saanut tahtoaan läpi (vastasyntyneen hoitaminen). Luulen, että tuollainen anoppi on ollut sellainen, että on voimakkaalla luonteellaan saanut aina tahtonsa läpi ja nyt kun niin ei käynytkään ja vielä poikansa perheen toimesta, niin kyllä kirpaisi...
Meillä olisi kyllä mieheni sanonut äidilleen, ettei 2 viikkoista jätetä hoitoon kenellekään. Kyllä minäkin tarvittaessa saan suun auki, mutta mies pystyy äidilleen sanomaan jämäkämmin ja minä olen ehkä vähän vieraskorea. Siksi ihmettelen miksi niin moni mies ei saa äidilleen sanottua!?