Viimeinen pisara ystävyydelle!

Mammakaveri, joka teki oharit lapseni synttäreille, vaikka oli vastannut kutsuun myöntävästi.

Olisi ollut täysin ok, jos hän olisi kutsuun vastannut "ei valitettavasti päästä tulemaan", mutta kun hän vastasi "joo totta kai tullaan!".

Kaveri kammettiin porukalla vaarallisesta suhteesta pois. Kesti pari viikkoa ja hänellä oli jo uusi. En jäänyt katselemaan että miten käy. Mielestäni ei ole kavereiden homma olla ikuinen tukiverkko.

Kaveri sai lapsen. Sitten toisen. Sitten kolmannen. Kymmenen vuotta kuuntelin lupauksia ja haaveita tyttöjen illasta ja siitä, päästäisiin kunnolla juttelemaan kahden kesken. Aina hänellä oli kiire, mutta kuitenkin kertoili mitä tekee muiden lapsiperheellisten kanssa. Lopulta en enää jaksanut ainoaa yhteydenpitomme muotoa eli puheluita, jotka koostuivat lähinnä taustalla pyörivien lasten komentamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko vuonna ainoa yhteydenotto oli että laittoi joulukortin.

Mitä siitä? Ei ystäviä tarvitse joka vuosi nähdä.

En näkemisestä mitään puhunutkaan vaan yhteydenotosta. Siis ei kuulunut mitään, ei somessa, ei puheluita, ei viestejä. Koko vuonna vain joulukortti.

Miten sinä otit yhteyttä häneen?

Laitoitko kortin jouluna?

Olimme tiivis ystäväkaksikko. Meillä ei kummallakaan mennyt siihen aikaan kovin hyvin. Ei vakituista työtä kummallakaan. Minulla siinä mielessä "huonommin", että minulla ei koskaan ollut seurustelukumppania, mutta hänellä ajoittain oli.

Olemme aina olleet erilaisia rahankäyttäjiä: Hän joutui usein lainaamaan minulta rahaa loppukuusta, silloinkin kun hän oli palkkatyössä ja minä työtön.

Kun sitten muutimme eri paikkakunnille, hän töihin ja minä opiskelemaan, hän "sopi", eli päätti yksipuolisesti, että yhteydenpitomme on minun vastuulla, koska hänellä ei ole varaa maksaa kalliita puhelinlaskuja (somea ei vielä ollut).

Minä löysin puolison. Häihin hän ei tullut, perusteluna se, että hänen miesystävänsä ei tykkää juhlista. Yhteydenpito kuitenkin jatkui, mutta alkoi vähitellen mennä siihen, että minä soitin, ja mikäli hänellä oli aikaa puhua, puhuimme (tai siis hän puhui) hänen asioistaan niin kauan, että lopulta oli pakko lopettaa puhelu. Sitten alkoi  tulla sitä, että joko ei vastannut, tai vastasi vain kertoakseen, että ei voi nyt puhua. Koskaan ei soittanut edes lyhyttä puhelua takaisin, kertoakseen, että nyt olisi parempi hetki puhua.

Viimeisestä jollain tapaa onnistuneesta puhelusta oli kulunut puoli vuotta. Viimeisestä puhelusta, johon hän oli vastannut, kertoakseen ettei kerkeä puhua, oli n. 4 kk aikaa. Olin raskaana (jota hän ei toki tiennyt), ja opiskelin. Minulla oli uudet ystävät opiskelijapiireissä. En enää jaksanut yrittää tavoittaa häntä, kun todellakin oli muutakin elämää.

Esikoiseni syntyi. Hän sai kuulla siitä siskoltaan, jonka kanssa olemme edelleen ystäviä. Sain häneltä postikortin, jossa hän kertoi olevansa pahoillaan siitä, että minä olin katkaissut ystävyytemme. Ja minä kun ajattelin, että pidetään nyt sitten taukoa, kun hänellä ei ole aikaa meidän ystävyydellemme. Niitä taukoja oli ollut aikaisemminkin.

Jossain vaiheessa elämää mietin, että voisi sitäkin ystävyyttä yrittää taas elvyttää. Mutta sitten kuulin, kuinka hankalaksi ihmiseksi hän oli iän myötä muuttunut. Enpä taida uskaltaa lähestyä häntä, kun ei hän helppo persoona ollut nuorenakaan.

Kopioi ja matki selän takana yhden minulle tärkeän asian

Jättää tekemisistä ulkopuolelle ja keulii näillä somessa

Ei löydä aikaa tavata, mutta sitten ehti alkaa kaveriksi toisen yhteisen tuttavan kanssa

Jätti syntymäpäivät täysin huomiotta

Tässä se, muuta ei tarvittu😊👋

Meitä tarvittiin vain egon jatkeeksi perheystäväksi, joka ei kuitenkaan ole ystävyyttä

Yksipuolinen ystävyys.  

Olin todella nuorena, alle täysi-ikäisenä lupautunut eräälle silloiselle ystävälleni kummiksi. Olimme todella erilaisia, hän on todella tunteella elävä ja "tulisielu", ja itse taas rauhallinen ja en näytä tunteita-sielu. Jollain tapaa ihailin hänen tapaansa olla ja elää. 

Hän sai esikoisensa myös hyvin nuorena ja halusi minut kummiksi. Suostuin ja olinkin paljon tekemisissä heidän kanssaan ja autoin heitä todella paljon. 

Jollain tapaa ymmärsin ja en ymmärtänyt, ettei hän kaivannut minua kuin "esiliinaksi" ja avuksi.

Vuodet kului ja hän löysi kumppanin. Hän ei suostunut tulla koskaan meille, vaikka asuin parin kilometrin päässä, ei siis koskaan. Aina oli tultava hänen luo ja hänen kellonlyömien mukaan. 

Yhteydenpito alkoi olla todella yksipuolista ja kun hänelle kävi. Jos laitoin viestin, hän ei välttämättä vastannut viikkoihin. Jos hän oli sairaslomalla uupumuksesta, saattoi pommittaa mulle viestejä ja laittaa kilometrin pituisia viestejä ja niihin piti vastata heti. Jos itse jotain omaan elämääni liittyvää kerroin, hän ei ottanut siihen kantaa ollenkaan tai puhui vain omista asioistaan.

Silloin kun sovittiin tapaamisia, hän kertoi omia asioitaan, muttei mun elämästä halunnut tietää mitään. 

Nykyään kyselee välillä tapaamisia, hän kysyy, mä vastaan, että käy kyllä, kun tulee se tapaamispäivä, niin laittaakin, että on muuta. Tai ei vastaa viestiin, mutta someen laittaa pitkiä tarinoita ja kuvia elämästään päivisin.

Noh. Omaa tyhmyyttä, jossain vaiheessa ymmärsin, että vaikka olen kummi hänen lapselleen, olemme kertakaikkiaan niin erilaisia ihmisiä, ettei meidän kannata olla ystäviä ja en ota häneen yhteyttä. 

Välillä hän laittaa "Ikävä sua, milloin nähdään" ja kun se päivä koittaa, hän ei "ehdikään" nähdä. Joten nykyään kun vastaavanlainen viesti tulee, en noteeraa sitä ollenkaan. 

En syytä häntä, mutta omaa tyhmyyttä kyllä myös.