Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.
30.06.2022 |
Lapsi on ihan tarkoituksella tehty ja kovasti toivottu, mutta en pääse yli enkä ympäri siitä tosiasiasta, että nämä pari vuotta on olleet ihan täyttä kuraa, eikä loppua näy. Kyse ei ole edes "vain" univelasta tai siitä, että seksielämä loppui, vaan myös siitä että koko oma elämä katosi johonkin. Kertoo jotain, että olen nykyään yksin ruokakauppaan päästessäni hyvällä tuulella, koska se on nyt mun ainoa "me time", jolloin kukaan ei ole vaatimassa mitään, hajottamassa jotain tai aikeissa syödä jotain syötäväksi kelpaamatonta. Koti on kuin pommin jäljiltä, kahvinsa saa juoda kylmänä ja ruoan syödä jäähtyneenä. Työura on menossa viemäristä alas, kun ei ehdi eikä jaksa venyä. Missään ei ehditä tai pystytä käymään kahdestaan eikä käydä oikein muutenkaan kun jokainen reissu on väkisinkin sellainen operaatio. Monesti huomaan kaipaavani entistä elämääni. Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan.
Kommentit (281)
Ymmärrän ap miltä sinusta tuntuu, olen samassa tilanteessa. Juuri eilen mietin sitä, että olen niin kauan tehnyt sen mitä pitää, etten keksinyt mitä omia juttuja voisin tehdä. Tai mitä edes haluaisin tehdä, pää on ihan tyhjä. Itse en koe, että tämä oli virhe, päin vastoin, mutta nykyajan vanhemmuudessa, kun pitää olla koko ajan läsnä, on tosi vaikea pitää omasta minästä kiinni. Jatkuvasti kokee syyllisyyttä, jos tekee päivisin mitään muuta kuin lapselle tai lapsen kanssa, mikä on ihan järjetöntä. Omat vanhemmat eivät koskaan leikkineet tai vieneet mihinkään, edes kesällä, silti itse koen syyllisyyttä jos ei joka päivä mennä johonkin tai jos vaan ollaan kotona, vaikka silloinkin leikin, luen ja askartelen joka päivä.. Tunnistan, että olen uupunut ja nyt nimen omaan etsin tasapainoa miten yhdistää oma minä ja perhe-elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Sama täällä, tai oikeammin pystyn olemaan etä-äiti. Lapsen isä teki itsemurhan ja ei tukiverkkoja.
Tätähän tämä naisen elämä on vielä anno domini 2022. Ei sitä tajua ennen kuin sen itse kokee. Sitä jotenkin uskoo että on samalla viivalla ja samat mahdollisuudet kuin miehellä, kunnes tulee lapsi kuvaan ja paluu johonkin 1500-luvulle. Pakko vaan sopeutua. Ei siihen ole mitään kiertotietä.
Vierailija kirjoitti:
Eipä se siitä taida miksikään muuttua.
Kohta edessä Wilma-ralli, mutta tosin sitten muksun kanssa voi jo puhua.
Sitten teini-ikä, ja sitten ei puhutakaan.Jatko-opiskelut, rahaa palaa. Sitten saattaa olla pieni ajanjakso jolloin voi taas olla oma itsensä. Tänä siis ennen kuin aletaan olla ovella lapsenlapsen kanssa että kattosko mummu viikonlopun?
Kyllä se vaan muuttuu. Tai eri ihmiset kokee eri asiat raskaina. Minulle taaperoaika oli hirveän rankkaa, kun lapset oli niin tarvitsevia ja tuntui ettei mitään saa tehtyä rauhassa loppuun kun lapset vaati huomiota milloin mistäkin syystä. Nyt lapset on 4v ja 7v ja tuntuu että ollaan ns voiton puolella. Yöt saa nukkua, lapset syö yleensä itse ja nukutusrumbaakin on vain harvoin, ei tarvitse koko ajan sillä lailla vahtia. Varsinkin isomman kanssa on jo tosi kiva ja helppo tehdä juttuja, siitä on seuraa ihan eri lailla kuin taaperosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ne 0-8v oli kaikkein helpointa aikaa, sen jälkeen alkoivat vasta todella kuormittaa ja vaikka vanhin on jo 17v niin eipä näytä helpottavan, päinvastoin. Toivoisin, että olisivat vielä pikkuisia.
Vierailija kirjoitti:
Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.
Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajalle - niin tuttua. Olen aina ihmetellyt niitä julkkishaastatteluita, joissa vakuutellaan ettei mikään muutu lapsen myötä. Lapsi mukaan joka paikkaan ja tehdään samoja juttuja kuin ennenkin jne.
Onnistuu ehkä, jos on todella rauhallinen ja mukautuva lapsi, joka viihtyy vieraissakin ympäristöissä hyväntuulisena, ei jätä jälkeensä jatkuvaa sotkua, tavara- ja likavanaa. Lapsi joka on ns vähään tyytyväinen eikä jatkuvasti jotain vailla. Lapsi, jota ei tarvi vahtia niin että täytyy ottaa vessaankin mukaan tai se satuttaa itsensä tai hajottaa telkkarin.
Vilkas lapsi työllistää ihan hirveän paljon enemmän. Kodin voi aina jättää vaikka siivoamattakin, mutta on edelleen se lapsen vahtiminen ja ruokkiminen ja muu, mitä ei voi jättää tekemättä. Ja vilkas lapsi vaatii paljon enemmän (ei esim pysy ruokapöydässä, kiipeää tasoille tms). Vilkas myös useimmiten jättää päiväunet pois jo hyvin varhaisessa iässä, niin ei ole enää sitäkään vähää lepohetkeä päivän aikana.
Minua huolettaa ennemminkin se, että lapsista pitää tehdä nykyään jotain suunnittelun tuloksia.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4716270/miksi-paivakotien-tyontekijat-n…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.
Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.
Se on hyvä, kun lapsi on rauhallinen temperamentiltaan, niin se uhmakin on sellaista raameihin sopivaa. Itkupotkut lattialla tai vähän mökötystä, ketään ei satu.
Sitten taas tulistuva ja vilkkaanpuoleinen lapsi voi uhmailla niin, että tavarat lentää ja lemmikit on vaarassa. Lapsi voi purra tai lyödäkin. Lyö muita, tai omaa päätään johonkin. Ei silloin voi vain rauhassa venailla. Jatkuvaa sanoittamista, ohjaamista, rajojen laittoa, uhmankaan varjolla kun ei voi tehdä mitä vain. Tunnen lapsia joita on pitänyt pidellä kiinni. Se on äärimmäisen raskasta ja nimenomaan henkisesti.
Ihan oma lukunsa temperamenttierojen lisäksi on vielä nepsyjutut, vaikka vain aistiyliherkkyydet voi vetää lapsen ihan hillittömään raivoon ja tilttiin.... niin välillä olen vaan rehellisen kateellinen miten joillakin on se onnellinen hymyntäyteinen, "joka päivä naurut" lapsuus.
Jos sulla ap on rahaa, osta kotisiivous, lähdette lapsen kanssa siksi aikaa rannalle tai johonkin. Kun tulet takaisin on yksi huoli pois.
Ei kaikkea tarvi tehdä itse.
Ulkopuolista siivousapua käytetään enemmän kuin siitä puhutaan, jotenkin se on edelleen oletus että itsehän se siivotakin täytyy, ja moni ei "kehtaa" myöntää että käyttävät siivoajaa. Vaikka tosi moneen muuhun juttuun kyllä ostetaan apua, esim remontointiin tai vaikka auton renkaiden vaihto. Mutta siivous, ehei...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.
Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.
Se on hyvä, kun lapsi on rauhallinen temperamentiltaan, niin se uhmakin on sellaista raameihin sopivaa. Itkupotkut lattialla tai vähän mökötystä, ketään ei satu.
Sitten taas tulistuva ja vilkkaanpuoleinen lapsi voi uhmailla niin, että tavarat lentää ja lemmikit on vaarassa. Lapsi voi purra tai lyödäkin. Lyö muita, tai omaa päätään johonkin. Ei silloin voi vain rauhassa venailla. Jatkuvaa sanoittamista, ohjaamista, rajojen laittoa, uhmankaan varjolla kun ei voi tehdä mitä vain. Tunnen lapsia joita on pitänyt pidellä kiinni. Se on äärimmäisen raskasta ja nimenomaan henkisesti.
Ihan oma lukunsa temperamenttierojen lisäksi on vielä nepsyjutut, vaikka vain aistiyliherkkyydet voi vetää lapsen ihan hillittömään raivoon ja tilttiin.... niin välillä olen vaan rehellisen kateellinen miten joillakin on se onnellinen hymyntäyteinen, "joka päivä naurut" lapsuus.
Totta, ja tiedän tämänkin puolen. Vanhempi lapseni on lievästi autistinen ja imee joskus kaikki mehut. Sain hänenkin kanssaan silti joka päivä naurut, vaikka lapsen kilarit etenkin uhmaiässä olivat joskus jäätäviä. Rakastan kaikkia lapsiani. Elämä on valoa ja varjoa. Valon puolella silti pysytellään.
Just juteltiin eilen ystävän kanssa meidän yli 20-vuotiaista lapsista ja huolista, mitä heihin liittyy edelleen. Asiat ja ajat muuttuu mutta oma lapsi on mielessä aina, hedelmöityksen hetkestä (jopa sitä ennenkin) hamaan loppuun saakka.
Ikinä en luopuisi äitiydestä mistään hinnasta. Mutta raskasta on ollut, ja myös niin paljon hienoja hetkiä ja rakkautta. Ne eivät sulje toisiaan pois.
Tsemppiä ap:lle ja kaikille muillekin vanhemmille, joilla on juuri nyt raskasta. Helpotus tulee kyllä, vaikka nyt ei siltä tunnu.
Laske rimaa, joko ympäristön tai lasten kanssa. Sitä mukaa kun muut (isä, isovanhemmat, päiväkoti, koulu) ottavat vastuuta, hellitä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurin osa täällä olevista kommenteista on kuraa. Osa onneksi tajuaa.
Olen introvertti. Välillä haaveilen yhdestä yöstä hotellihuoneessa, jossa saisin olla yksin, hiljaisuudessa, vain itseni kanssa. Yksin. Kun lapseni oli vauva, haaveilin alkoholin juomisesta samasta syystä, jotta saisin olla edes hetken rauhassa ja rentoutua. (Minusta ei tullut alkoholistia enkä itse asiassa juo nykyään ollenkaan.) Mieheni vie lasta mielellään sinne ja tänne. Mutta se ei riitä. Kaksi tuntia ei poista tätä ahdistusta ja näitä ajatuksia. Viime talvena aloin haaveilla VIIKOSTA yksin jossain. Vaikka oikeasti en voisi kuvitella olla erossa lapsesta edes kahta yötä. En ole huono äiti ja rakastan lastani yli kaiken. Olen vain introvertti ja tarvitsen myös omaa aikaa.
Kun lapsi täyttää kaksi, mullistavasta elämänmuutosta on kestänyt saman verran ja psykologien mukaan ihminen alkaa jälleen olla oma itsensä. Itse olin aivan hukassa, minulla ei ollut elämää, ei mitään omaa, olin vain äiti. En edes tiennyt mitä halusin. Kuvittelin olevani hyvä äiti kun uhrasin kaiken lapsen puolesta. Totuus on, että ensimmäisellä sijalla elämässäsi olet sinä itse, toisena on parisuhde ja kolmantena vasta lapsi. Tämä sen takia, koska nämä kaksi asiaa vaikuttavat lapsen hyvinvointiin enemmän kuin voisi kuvitella. Vain tällä tavalla lapsi voi olla onnellinen. (Ei ole minun keksimäni asia, lukekaa esim. Jari Sinkkosen kirjoja.)
Vinkkini ovat kuitenkin nämä:
Ole kiitollinen siitä mitä sinulla on. Pian lapsesi on itsenäisempi ja saat hetkiä olla myös itseksesi. Jonain päivänä lapsesi menee ekaa kertaa kaverin luo, ekaa kertaa kouluun, ekaa kertaa viikonloppureissulle. Jonain päivänä hän ei haluakaan olla koko ajan seurassasi. Jonain päivänä hän muuttaa pois.
Keskustele puolison kanssa ja kerro miltä sinusta tuntuu. Puhukaa usein, yksi kerta ei aina riitä. Miettikää yhdessä mikä voisi auttaa.
Ota omaa aikaa! Oli se sitten viikonloppureissu yksin tai kavereiden kanssa, keikalla käynti, harrastuksen aloittaminen. Tarvitset omaa aikaa etkä halua opettaa lapsellesi, että hänen pitää uhrata oma elämänsä jonkun kuvitellun normin takia. OLET PAREMPI VANHEMPI KUN OLET ONNELLINEN. Lapsesi ei halua että vanhempi on ahdistunut ja tiuskii, lapsi haluaa vanhemman joka rakastaa ja pystyy olemaan tukena.
Se lapsi hoitoon ja treffeille puolison kanssa! Muistakaa minkä takia lähditte tähän hommaan ja miksi rakastuitte toisiinne. Tänä vaikeana aikana parisuhteen eteen pitää tehdä töitä.
Aina asiat ei toimi puolison kanssa ja silloin pitää harkita eroa. Teidän parisuhteenne määrittää lapsen parisuhteet tulevaisuudessa. Miettikää mitä haluatte opettaa lapsellenne. Haluatteko opettaa lastanne että he eivät saa olla onnellisia parisuhteessa?
Jos elämästä puuttuu rutiineja (esim. siivoaminen), aloita pienestä. Esim. 5min siivoamista ennen nukkumaanmenoa. Siivoaminen on tärkeää opettaa myös lapselle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta.
Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."
Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi."
"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!"
Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.
Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.
Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.
Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...
Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin
Huonomminkin voisi olla. Jos lapsi on terve niin kyllä helpottaa muutaman vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niion sitähän oli jossain tutkittu että 2-vuotiaan vanhemmat on kaikkein vähiten onnellisia ja tyytyväisiä, mutta siitä onnellisuus taas lähtee nousuun. Elämä lapsen kanssa helpottuu kyllä kasvun myötä. Mutta totta on että sitä samaa elämää ei koskaan saa takaisin. Kuulostaa silti sille, että ap tarvitsisi nyt apua ja sitä omaa aikaa, kyllähän sitä nyt (lähes) kuka tahansa väsyy jos ruokakauppa on ainoa paikka jossa saa olla yksin ilman lasta.
Hassua. Mun mielestä 2-vuotiaat on hulvattovimpia. Saan joka päivä naurut. Ja koskaan ei ihminen pääse todistamaan lähietäisyydeltä sellaista aivojen kehitystä kuin pikku lapsella. Se on erittäin kiinnostavaa. Uhmaa toki joskus on, mut sitten vaan rauhassa venailen, että taapero saa kiukkunsa kiukuteltua.
Komppaan tätä. Itse olen saanut voimaa nimenomaan juuri siitä, että olen kokenut lapsen kasvun ja kehityksen seuraamisen niin palkitsevana. Mutta en olisi ehkä pysynyt järjissäni, jos en olisi osannut ajatella näin, koska elimme lapsen kanssa kahdestaan ja siinä oli aikamoinen paine itselläni vanhempana.
Tärkeää, että molemmat tunteet pääsevät esiin: se että äitinä voi olla kauheaa ja se että äitinä voi olla ihanaa. Joskus samalla äidillä voi olla nämä molemmat fiilikset. Joskus jopa saman päivän aikana...
Kun lukee tätä palstaa ja näitä threadeja, niin ymmärtää helposti, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta. Onneksi en olen jo keski-ikäistyvä ja saanut nauttia terveestä yhteiskunnasta ja arvoista edes hetken ja löytänyt täysipöisen puolison. Nuoremmat sukupolvet ovat jo kokonaan irti todellisuudesta ja omakin sukupolvi suurimmaksi osaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta.
Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."
Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi."
"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!"
Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.
Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.
Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.
Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...
Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin
Lapsettomat usein elävät vanhoiksi, mutta mikäänhän ei takaa sitä, että omasta lapsesta tulee ns. yhteiskuntakelpoinen, joka pärjäisi vanhuksen hoidon myötä tulevien kommervenkkien kanssa saati ylipäänsä olisi väleissä vanhempiensa kanssa silloin kuin ne eniten hoivaa tarvitsevat. Yksi äiti hoitaa kyllä viisi lasta, mutta viisi lasta ei hoida yhtä äitiä.
Heh, mulla ois näitä juttuja vielä enemmänkin. Pikkusiskoni hyppeli lattialla, siis ei mitään rallia vetänyt, vaan taaperolle tyypillistä tanssitapaista heilumista, niin äiti kommentoi: "Onhan se kiva, kun se on tuommoinen terve lapsi." Kuuntelin vieressä ja ajattelin, että tuossakin pääasia, että lapsesta on mahdollisimman vähän vaivaa. Olisin ehkä odottanut ihastelua, kuinka suloinen taapero se on.
Lehdessä oli juttu perheestä, jossa oli 7 veljestä. Niin äiti & mummo -duo kommentoi, että "niin, onhan ne sitten kivoja, kun ne aikuisiksi saa". Taas minä kuuntelin vieressä ja mietin, että eikö lapset ole itsessään kivoja, sittenkö vasta, kun he ovat aikuisia. Vaikka toisaalta ymmärrän, että 7 pojassa voi työtä melko paljon ollakin.
Nuo neuvot, joita ap sai ulkopuolisen avun käyttämisestä, kannattaa kyllä hyödyntää. Jos joku veisi lapsen vaikka puistoon, niin ap saisi siivottua ja järjesteltyä perin pohjin edes jonkun huoneen ja siitä tulisi hyvä mieli pitkäksi aikaa. Mutta toisaalta mietin, että asia on vähän laajempi kuin parin tunnin oma aika. Lapsi vaikuttaa niin kaikkeen. Lapsi määrää koko perheen tahdin. Kaikki, mikä ap:lle on tärkeää, on kärsinyt lapsen myötä. Koti, ura, parisuhde ja huomio pitää tosiaan olla lähes koko ajan lapsessa, ettei hän esim. syö mitään sopimatonta, kuten ap kirjoittaa. Mutta onko lapsesta iloa? Nauttiiko ap lapsen seurasta? Näistä ap ei kerro. En kysy näitä leimatakseni tai syyllistääkseni, vaan oikeastaan päin vastoin. Olen sitä mieltä, että kaikilla meillä ei ole äitigeeniä, vaan osa meistä näkee vain ne lapsen aiheuttamat menetykset ja hoitaa liiankin tunnollisesti kodin, ruoan ja muut lapsen tarpeet. Ehkä nuo omat sukulaisnaiseni olivat juuri sellaisia. Koskaan he eivät muuten säälitelleet lapsettomia.
Hyväksy ap itsesi sellaisena äitinä kuin olet. Käytä apuja niin paljon kuin on järkevää. Muista, että entisaikaan lapsia tehtiin kun oli pakko ja sen jälkeen perheet alkoivat pienentyä. Kaikki vanhemmat eivät jaksa touhuta lasten kanssa hiekkalaatikolla yms, mutta hoitavat ja kasvattavat heistä silti kunnon kansalaisia. Minustakin tuli sellainen, vaikka välillä tunsin olevani riesa vanhempieni jaloissa. Äitini oli muuten vielä kotiäiti, että minkään uran tiellä en ollut, jos joku sellaista epäilee :)