Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.

Musta tuntui aika samalta esikoisen kanssa. Kun toinen lapsi syntyi niin helpotti. Varmaan mun oli pakko laskea rimaa? En yrittänyt enää olla koko aika läsnä koska se ei ollut mahdollista. Siirryin kai aktiivisesta vanhemmuudesta passiiviseen vanhemmuuteen tiedostamatta? Tavallaan siis kun ennen yritin olla aktiivisesti koko ajan läsnä niin nyt lapset vaan menee elämän rytmissä mukana en enää tunne huonoa omaa tuntia jos uppudun omiin ajatuksiini jos lapsi leikkii vieressä yms. En tiedä tai sitten siihen vain tottui? Nyt voisin hankkia lapsia vaikka 10 vaikka olenkin yh toisin kuin silloin. Mutta kyllä uskon että sinunkin kohdalla helpottaa.

Tuotahan se on, varsinkin ne ensimmäiset vuodet lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta. 

Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."

Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi." 

"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!" 

Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.

Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.

Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.

Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...

Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin

Kaikki lapsettomat eivät todellakaan elä yksinäistä elämää, vanhene ja kuole yksin.

Lapset saattavat muuttaa ulkomaille, sairastua, vammautua tai kuolla, syntyä vammaisina, tai olla muuten kyvyttömiä tai haluttomia huolehtimaan vanhemmistaan. Vanhemmuus ei ole mikään tae siitä, että on joku huolehtimassa ja hoivaamassa, kun omat voimat alkavat ehtyä. Se ei ole välttämättä edes kovin todennäköistä, ainakin jos kuuntelee vanhusten hoivayksiköissä työskentelevien kertomuksia.

Ei kaikilla edes työssäkäyvillä ole varaa ostaa siivouspalveluita tai mahdollisuutta hyödyntää isovanhempia. Jos asiat olisi näin yksinkertaisia niin mitään ongelmia ei olisi. Mitkään omat ajat ja pari tuntia parisuhteelle ei korjaa sitä asiaa, jos muu elämä 95% on kaaosta ja kärsimystä. Oma asenne, asioiden priorisointi tärkeysjärjestykseen, armollisuus ja tasavertainen vanhemmuus syyniin. Kaikki on vain ohimenevää.

Vierailija kirjoitti:

Intriverttien ei pidä tehdä lapsia. Varsinkin jos on muita ongelmia lisänä kuten vaikka As tai erityisherkkyys, niin miksi ihmeessä kerää tahallaan rasitteita elämäänsä? Sanoo jo järkikin , että parasta elää itselleen eikä hanki lisää rasitteita.

Lapsista tai lapsesta voi koitua paljon harmia. Lapsi on voinut periä kaikki hankalat ominaisuudet mitä itsellään on tai olla ihan muuta kuin unelmoi. Kuvitelkaa äiti tai introvertit ( molemmat paha yhdistelmä) ja lapsi onkin ADHD ja äärimmäisen vilkas?? Miten sellasta kestää? Hohhoijaa...

Lapset hankitaan ja kasvatetaan rakkaudella, mein Führer. Muutaman vuoden kurjuus on se hinta, joka siitä maksetaan.  25-45% ihmisista on introverttejä, tämä on hyvä pitää mielessä kun mietitte niitä pakkosterilointeja.

Tietysti pikkulapsiaika on raskasta, toisilla vielä enemmän kuin toisilla.

Terve lapsi kuitenkin kasvaa ja kehittyy ja sekin aika vielä tulee, kun ap joutuu soitella lapsensa perään, että on kotona välillä muutakin kuin vain syömässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta. 

Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."

Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi." 

"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!" 

Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.

Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.

Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.

Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...

Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin

Höpö höpö. Vanhainkodit täynnä lapsiensa hylkäämiä vanhempia. Tällä palstallakin on jatkuvasti viestiketjuja siitä miten rasittavia omat iäkkäät vanhemmat ovat ja miten heidän hoitaminen ei kiinnosta pätkääkään.

Tunnistan hyvin aloittajan tunteen katumuksesta. Minulla on maailman ihanimmat lapset (niin kuin useimmilla äideillä), tulisieluinen ja terävä tyttö ja iloinen naurattaja vitsinkertoja poika.

Halusin lapsia - jossain kohtaa en epäillyt sitä yhtään. Olin vasta aloittanut työssä opintojen jälkeen. Määräaikainen työsuhde päättyi lapsen syntymään. Lapsen saanti muutti kurssia ja mietin usein miten ehkä olisin jo tavoitteeesaani, jos olisin lasten saantia lykännyt. Pikkuhiljaa vien nyt uraani eteenpäin äitinä ja onhan tuota vielä vuosikymmeniä jäljellä.

Myös harrastaminen muuttui. En koskaan saavuttanut tavoitettani omassa urheilulajissani, koska lasten saanti keskeytti harjoittelun. Asia ei enää harmita, koska olen keksinyt uusia harrastuksia, joissa toteuttaa itseäni. Olen järjestänyt arkeni niin, että harrastan joka kolossa, missä se on mahdollista, sitten vaikka aamulla tai lounastauolla. Viikon jälkeen voin olla aika puhki, mutta saanpahan toteuttaa itseäni. Ilman harrastuksia kuolisin pystyyn.

Loppuviikosta on usein sellainen olo, että pakko saada olla hetki yksin, juoda lasillinen viiniä ja olla pois arjen härdellistä. Usein vilahdan tällaiselle reissulle vaikka kauppareissun varjolla.

Ja se katumus. On tunne muiden joukossa. Silloin ajattelen miten paljon lapsilta saan ja miten paljon niitä kuitenkin rakastaa. Ja silloin tietää, että on aika keskittyä itseensä ja tehdä jotain mielekästä itselleen.

ites jos isä veisi sen aikka omaan kotimaahansa ns lomalle

Vierailija kirjoitti:

Tietysti pikkulapsiaika on raskasta, toisilla vielä enemmän kuin toisilla.

Terve lapsi kuitenkin kasvaa ja kehittyy ja sekin aika vielä tulee, kun ap joutuu soitella lapsensa perään, että on kotona välillä muutakin kuin vain syömässä.

Vaikka kävisikin "vain syömässä", jonkun se ruoka on kaappiin hommattava ja ruoka laitettava. Siinä on varsinkin näin loma-aikana yllättävän kova homma.

T. 11- ja 13-vuotiaiden äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta. 

Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."

Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi." 

"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!" 

Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.

Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.

Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.

Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...

Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin

Minun on täytynyt tavallaan lapsuudessa ja täysin nuoruudessa pärjätä sairauksien kanssa yksin. Mitä siis perheeseen tulee. Siinä on se hyvä puoli, että minkä on jo kokenut, se ei enää pelota. Kuitenkin olen selvinnyt ja eiköhän se vastakin lutviudu kunnes aika tulee päätökseensä. Luulen myös, että lapsettomuuden yleistyessä tulee uusia kulttuurisia malleja vanhuudelle koskien yhteisöllisyyttä ja seuraa. Tästä hyötyvät myös perheelliset jotka eivät syystä tai toisesta tiiviisti lapsiaan näe.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ne 0-8v oli kaikkein helpointa aikaa, sen jälkeen alkoivat vasta todella kuormittaa ja vaikka vanhin on jo 17v niin eipä näytä helpottavan, päinvastoin. Toivoisin, että olisivat vielä pikkuisia.

Mun mielestä päinvastoin. 0-8 v oli rankkaa. Nykyään ovat teinejä eikä ainakaan vielä mikään helevetti ole päässyt valloilleen. Edelleen on helpompaa kuin pikkulapsiaika.

Luin vasta aloituksen, mutta onko kyseessä ihan normaaliterve lapsi? On kyllä jotenkinnsäälittävää miten aikuiset ihmiset eivät handlaa perusasioita eivätkä selviä yhden pienen mukulan kanssa. Parisuhde teillä taisi vedellä viimeisiään ennen lastakin vai oletteko tosiaan niin riitaisia ja itsekkäitä ihmisiä, että suhde toimi vielä ennen omaa lasta? Tuskin se hyvä ja rakastava suhde oli silloinkaan jos kaikki on nyt yhtä tuskaa ettekä saa mitään hoidettua, kotia, töitä, parisuhdetta... sääliksi käy erityisesti kahden tuollaisen lasta

Ajattelisin niin, että jos et olisi lasta hankkinut, niin olisit miettinyt asiaa nämä 2 vuotta ja luultavasti hankkinut lapsen kuitenkin jossain vaiheessa.  Parempi aiemmin, kuin myöhemmin.

Perustyytymätön ihminen keksii aina valittamisenaihetta. Sielusiskoja symppaamaan tuntojasi löydät sitten tietenkin tältä palstalta.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ne 0-8v oli kaikkein helpointa aikaa, sen jälkeen alkoivat vasta todella kuormittaa ja vaikka vanhin on jo 17v niin eipä näytä helpottavan, päinvastoin. Toivoisin, että olisivat vielä pikkuisia.

Murrosikä tuo useimmille paljon haasteita. Pieni lapsi on helpoin minunkin mielestä jos on terve. Koulun aloittaminen ja opiskeluun liittyvät asiat, jotka mutkistuvat usein, kun mennään ylemmälle tasolle. Peruskoulu, lukio mitä sen jälkeen ja mihin lahjat ja olosuhteet riittävät. Paljon vastuuta ja oikeanlaista tukemista, jotta nuori pääsee eteenpäin. Voi olla sukupuolikysymyskin, pääseekö helpommalla vai vaikeimman kautta.

Taaperon äiti täällä. Minullakin meinaa pukata loppuunpalamista työelämän puolella, sillä työ on muuttunut stressaavammaksi ja vaativammaksi samaan tahtiin, kun lapsi on kasvanut. Minulla onneksi v tutus kohdistuu ennen kaikkea töitä kohtaan, ja yritän nyt löytää jonkun tolkun tähän hommaan jarruttelemalla asioita työelämän puolella. Olen siinä pisteessä, että haluan heittää koko koulutukseni ja urani roskikseen, jos se tällä tavalla pilaa mahdollisuuteni iloita yhtään elämästä ja pitää huolta lapsestani.

Elät nyt vaikeaa aikaa, ap. Mieti, mikä on sinulle oikeasti tässä elämässä tärkeintä ja tavoittelemisen arvoista, työura vai perhe? Et tällä hetkellä voi saada kaikkea, joten jonkun asian kohdalla pitää höllentää. Ehdotan, että höllennät sen työn kanssa, sillä työ ei sinua samalla tavalla tarvitse ja rakasta kuin lapsesi.

Nuorena jaksaa. Annoin nuoruuteni lapsilleni.

Kuopus täytti juuri 18 vuotta ja samana päivänä minusta tuli takaisin minä. Olen täysin vapaa. N43.

Tässä iässä en tekisi yhtäkään lasta enää ja säälin hikisiä kolmivitosia hiekkalaatikolla

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ne vuodet ennen koulua oli kaikkein helpoimmat, ongelmia alkoi syntyä vasta sen jälkeen. Nauti vielä näistä vuosista.

Se, että sulla oli niin, ei tarkoita sitä että kaikilla olisi niin. Kukaan ei tiedä toisen elämän rankkuudesta tai helppoudesta mitään, joten on tosi alentavaa heittää näitä juttuja että kuule toi on vielä helppoa, odota vaan kun lapsi on isompi.

Jos AP yhtään tykkää urheilusta, hanki salijäsenyys sellaiselle salille, jossa on lapsiparkki.  Aikaanaan oli itselleni henkireikä, kun ulkopuoliset tukiverkot oli vähissä. Nyt isompi on teini ja pienempikin melko itsenäinen koululainen. Juuri puhuttiin miehen kanssa kuinka helppoa ja mukavaa elämä lasten kanssa nykyään on.

Meilläkin esikoinen nepsypiirteinen ja huonouninen, joten katumuksetunteet ovat alkuajoilta itsellekin tuttuja. Kyllä asiat ovat todellakin helpottuneet, kun saa vihdoinkin nukkua riittävästi ja lapset eivät ole kokoajan iholla kiinni. Toki teineillä voi olla omat hankaluutensa, mutta meillä haastavasta vauvasta ja pikkulapseta kasvoi fiksu ja mahtava tyyppi, jonka kanssa elämä sujuu oikein mallikkaasti....