Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.
30.06.2022 |
Lapsi on ihan tarkoituksella tehty ja kovasti toivottu, mutta en pääse yli enkä ympäri siitä tosiasiasta, että nämä pari vuotta on olleet ihan täyttä kuraa, eikä loppua näy. Kyse ei ole edes "vain" univelasta tai siitä, että seksielämä loppui, vaan myös siitä että koko oma elämä katosi johonkin. Kertoo jotain, että olen nykyään yksin ruokakauppaan päästessäni hyvällä tuulella, koska se on nyt mun ainoa "me time", jolloin kukaan ei ole vaatimassa mitään, hajottamassa jotain tai aikeissa syödä jotain syötäväksi kelpaamatonta. Koti on kuin pommin jäljiltä, kahvinsa saa juoda kylmänä ja ruoan syödä jäähtyneenä. Työura on menossa viemäristä alas, kun ei ehdi eikä jaksa venyä. Missään ei ehditä tai pystytä käymään kahdestaan eikä käydä oikein muutenkaan kun jokainen reissu on väkisinkin sellainen operaatio. Monesti huomaan kaipaavani entistä elämääni. Jos olisin nähnyt tämän kaiken ennalta, en olisi ehkä lähtenyt koko hommaan.
Kommentit (281)
Kiitos kun sain lapseni, lapsi antaa niin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:tä hyvin. Itse annoin lapseni huostaan koska tajusin etten halua olla äiti.
Tuollaisen teon jälkeen sinut tulisi vähintäänkin sterilisoida. Ymmärrät varmaan, että olet pilannut pienen ihmisen elämän ja traumatisoinut tämän hylkäämällä, antamalla ymmärtää ettei hänessä ole mitään hyvää tai rakastettavaa, kun oma äitikin hylkää. Sairasta.
Ystävälleni äitinsä/vanhempansa tekivät näin. Hän ei ole vieläkään päässyt tästä yli. On traumatisoitunut ja on pakko-oireita, jotka liirtyvät siihen ettei hän koe kelpaavansa sellaisena kun on. Käytännössä elämä pilalla ja viettää kaiken aikansa vain kotona.
Tälläiset lastensa hylkääjät ovat hyvinkin alhaista porukkaa. Tietysti lasta ei olisi pitänyt alun alkaenkaan tehdä, mutta jos tekee, niin pitää kantaa vastuu. Vielä kamalampi teko olisi toki ollut lapset tappaminen/abortointi.
Ja jostakin syystä kantaa kaunaa erityisesti äidilleen hylkäämisestä. Äitiä kohtaan lapsen odotukset ovat suuremmat. Jos äiti hylkää, niin se jättää suuremmat jäljet kuin isän vastaava teko, joka on toki sinänsä ihan yhtä väärä.
Luonnossa jos emokarhu hylkää pennun, niin pentu kuolee. isäkarhu ei ole yhtä tärkeä.
Luonnossa käkinaaras munii toisten pesiin, ja hamsteri saattaa stressaantuneena syödä poikasensa. Olisiko tästäkin tarpeen vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisistä?
Voithan toki vetää... tai sitten tarkkailet vaikka simpansseja ja muita ihmisten lähisukulaisia.
Tollasta se on ne ekat kuusi vuotta. Sitten helpottaa kun lapsi menee kouluun, ja sitten helpottaa vielä enemmän kun se pärjää yksin kotona.
Jättäkää nyt Jumala pois tästä tai menee jeesusteluksi. Sanon näin vaikka usko on minulle tärkeä asia. Mitään inhimillistä ei pidä liiaksi hengellistää.
Itse olen kokenut perhe-elämän, parisuhteen ja vanhemmuuden välillä todella raadollisella tavalla. Siksi ymmärrän ap:tä hyvin. Tiedostan että elämänj olisi täysin toisenlaista ilman lasta. Seesteisempää, helpompaa, nautinnollisempaa. Koen menettäneeni paljon.
Ei se niin mene että elämä helpottuu kun lapsi kasvaa, elämä muuttuu muttei helpotu. Haasteet ovat uudella tasolla. Voimia ap, muuta en osaa sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Jättäkää nyt Jumala pois tästä tai menee jeesusteluksi. Sanon näin vaikka usko on minulle tärkeä asia. Mitään inhimillistä ei pidä liiaksi hengellistää.
Itse olen kokenut perhe-elämän, parisuhteen ja vanhemmuuden välillä todella raadollisella tavalla. Siksi ymmärrän ap:tä hyvin. Tiedostan että elämänj olisi täysin toisenlaista ilman lasta. Seesteisempää, helpompaa, nautinnollisempaa. Koen menettäneeni paljon.
Ei se niin mene että elämä helpottuu kun lapsi kasvaa, elämä muuttuu muttei helpotu. Haasteet ovat uudella tasolla. Voimia ap, muuta en osaa sanoa.
Kyse on enemmänkin sosiologiasta/psykologiasta kuin hengellistämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tollasta se on ne ekat kuusi vuotta. Sitten helpottaa kun lapsi menee kouluun, ja sitten helpottaa vielä enemmän kun se pärjää yksin kotona.
Joillakin helpottaa, toisella vaikeutuu. Jos lapsi on kiltti ja tottelevainen koululainen elämä helpottuu. Mutta on voinut käydä toisinkin.
Nepsylapsi tietää ongelmia pitkälle eteenpäin.
Ehkä mukaan tulevat terapiat ja elämän muokkaukset kaikilta osin niin, että yritetään mahdollistaa mahdollisimman normaali elämä itselleen ja lapselle. Peruskoulun jälkeen alkaa " arpominen" minne sitten ja mihin opinahnoon voi päästä? Huoli ei lopu, ennen kuin lapsi on omillaan ja näkee, että pärjää ja elättää itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Munkin elämä helpotti eron jälkeen. Kumma, miten jostain miehistä paljastuu todellinen luonne siinä lapsen saamisen jälkeen. Itsellä elämä muuttui totaalisesti, he lähtevät seuraavana päivänä normaalisti töihin ihan kuin ei mitään. Rankoissa paikoissa ne miehet ja suhteet punnitaan.
Onneksi miehenä olen valinnut hyvän vaimon. Tolla asenteella ero kenen tahansa miehen kanssa on varma.
Ja samaan aikaan, kun roikut vauvalla hehkuttamassa valintojasi, vaimosi miettii, että jokohan tolle hyödyttömälle äijälle olis aika antaa monoa.
Jaa-a, voi olla... mutta tuskinpa :) Siksi vaimoni onkin kristitty, sellainen kristitty, jolle avioliitto on pyhä, eikä sitä rikota. Muussa tapauksessa luottoa tuskin olisi kummankaan puolelta. Molemmat olisivat ensimmäisistä erimielisyyksistä alkaneen pelata vain omaan pussiin ja olisi kasvettu erilleen/erottu. Nyt pelataan yhteiseksi hyväksi kaikessa ja vaikeuksien kautta ollaan kasvettu vahvemmaksi yksiköksi. Ilman kristillistä pohjaa luottamus olisi vain siinä mitä kokee toiselle pystyvänsä tarjoamaan.
Luottoa löytyy vain koska avioero on teiltä kielletty? Otan osaa, kuulostaa tosi surulliselta. Meilläpäin suhdetta kantaa aito halu olla yhdessä, ei irrationaalinen näkymättömän supermiehen pelko.
Heikolle pohjalle siis olette rakentaneet. Kun tunteet häilyy ja vaikka sairastuu tai syntyy muuten kokemus omasta riittämättömyydestä, niin luottamus hajoaa. Sillä hetkellä kun ei voi enää luottaa toiseen, alkaa ajattelemaan "minä" eikä "me" moodissa. Minun rahat, minun tunteet, aika, hyvinvointi ... tämä työntää erilleen ja saa toisen näyttämään hyödykkeeltä. Jos välitöntä hyöytyä ei ole, niin rikotaan perhe. Lapset kärsii, yhteiskunta kärsii, pahoinvointi lisääntyy. Näitä mina minä naisia Suominon nykyään täynnä. Lapsenkaan edestä ei haluta enää uhrata mitään.
Ei Suomalaiseen naiseen keskimäärin voikaan luottaa. Naiset ovat 90% aloitteellisia (jostain luin) avioeroissa. Naisen tunteet vaihtelee, eikä pelkkään sanaan voi luottaa. Lupaus Jumalan edessä ja syvä halu noudattaa Jumalan tahtoa luo jotakin pohjaa. Parempi sekin kuin rakentaa tyhjän päälle.
Jokunen vuosi sitten lehdissä oli juttua ulkomaille suuntautuneista lapsikaappauksista. Tuonti kyllästyi mieheen ja vei lapset takaisin kotimaahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi olla niin, ettei pysty etukäteen kuvittelemaan, että lapsi mullistaa elämän totaalisesti?
Ihan jokainen varmasti tietää, ettei ihmislapsi ole mikään koiranpentu, joka osaa kävellä ja kakkia pihalle jo siinä vaiheessa, kun se tuodaan kotiovesta sisään, vaan täysin kaikessa huoltajastaan riippuvainen olento, jota ei voi, eikä saa, vuosikausiin jättää ilman valvontaa edes vartiksi.
Olisi varmaan ihan järkevää lasta harkitsevan ottaa hoiviinsa vaikka joku itkevä ja pissaava vauvnukke ja pelata sen kanssa samoilla säännöillä kuin oikean vauvan kanssa pitäisi, jollei muuten pysty kuvittelemaan, miten sitovaa vanhemmuus on. Tai mennä viikoksi (oikeasti päiväkin riittää) pikkulapsiperheeseen kylään katsomaan ja osallistumaan siihen hauskuuteen kun hetkeksikään ei voi niitä naperoita päästää silmistään, pelkkä lähikaupassa käynti on monen tunnin hikinen operaatio, jollei toinen vanhempi ole paikalla ja koti on uudelleensisustettu lapsenkestäväksi ja lapsiturvalliseksi, eli mitään ei voi olla missään ja kaikki, mitä on on aina pitkin lattiaa.
Minulla ei ole lapsia juuri siksi, että ne sitovat liikaa ja joka kerta kun vierailen lapsiperheissä, onnittelen itseäni viisaasta valinnasta. En mitenkään pystyisi elämään niin, että koko ajan pitäisi olla toinen käsi ojossa nappaamassa tahattomasti itsetuhoista lasta hihasta kiinni. Lemmikkejä minulla on ja sitovathan nekin, mutta ne voi jättää aivan huoletta kotiin, kun lähtee kauppaan/töihin/ym. tietäen, että sekä koti että eläimet ovat kunnossa kun tulee takaisin.
Lapsen jos jättää yksin kahden minuutin vessakäynnin ajaksi, pahimmillaan pois tullessa jossain palaa ja tenavalta puuttuu kaikki hampaat ja kolme sormea (noin kärjistetysti).
Ymmärrän siis oikein hyvin ap:n tunteet, mutten sitä, miten ei voi ottaa asioista selvää ennen kuin tekee niinkin valtaisan elämänmuutoksen kuin lapsenhankinta on. Harva vaihtaa edes työpaikkaa tekemättä etukäteen tutkimusta, millaista siellä uudessa paikassa mahdollisesti olisi, vaikka p*skan työn voi aina jättää ja etsiä uuden. Lapsesta eroon pääseminen on huomattavasti haastavampi ja raastavampi prosessi ja silti niitä tehdään yhtään pohtimatta etukäteen, mitä kaikkea se nyytti tuo mukanaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan jos saadaan..
no kyllä tehdään jotkut jopa lapsettomushoidoilla, ei ne taivaasta tipu tai anneta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten voi olla niin, ettei pysty etukäteen kuvittelemaan, että lapsi mullistaa elämän totaalisesti?
Ihan jokainen varmasti tietää, ettei ihmislapsi ole mikään koiranpentu, joka osaa kävellä ja kakkia pihalle jo siinä vaiheessa, kun se tuodaan kotiovesta sisään, vaan täysin kaikessa huoltajastaan riippuvainen olento, jota ei voi, eikä saa, vuosikausiin jättää ilman valvontaa edes vartiksi.
Olisi varmaan ihan järkevää lasta harkitsevan ottaa hoiviinsa vaikka joku itkevä ja pissaava vauvnukke ja pelata sen kanssa samoilla säännöillä kuin oikean vauvan kanssa pitäisi, jollei muuten pysty kuvittelemaan, miten sitovaa vanhemmuus on. Tai mennä viikoksi (oikeasti päiväkin riittää) pikkulapsiperheeseen kylään katsomaan ja osallistumaan siihen hauskuuteen kun hetkeksikään ei voi niitä naperoita päästää silmistään, pelkkä lähikaupassa käynti on monen tunnin hikinen operaatio, jollei toinen vanhempi ole paikalla ja koti on uudelleensisustettu lapsenkestäväksi ja lapsiturvalliseksi, eli mitään ei voi olla missään ja kaikki, mitä on on aina pitkin lattiaa.
Minulla ei ole lapsia juuri siksi, että ne sitovat liikaa ja joka kerta kun vierailen lapsiperheissä, onnittelen itseäni viisaasta valinnasta. En mitenkään pystyisi elämään niin, että koko ajan pitäisi olla toinen käsi ojossa nappaamassa tahattomasti itsetuhoista lasta hihasta kiinni. Lemmikkejä minulla on ja sitovathan nekin, mutta ne voi jättää aivan huoletta kotiin, kun lähtee kauppaan/töihin/ym. tietäen, että sekä koti että eläimet ovat kunnossa kun tulee takaisin.
Lapsen jos jättää yksin kahden minuutin vessakäynnin ajaksi, pahimmillaan pois tullessa jossain palaa ja tenavalta puuttuu kaikki hampaat ja kolme sormea (noin kärjistetysti).Ymmärrän siis oikein hyvin ap:n tunteet, mutten sitä, miten ei voi ottaa asioista selvää ennen kuin tekee niinkin valtaisan elämänmuutoksen kuin lapsenhankinta on. Harva vaihtaa edes työpaikkaa tekemättä etukäteen tutkimusta, millaista siellä uudessa paikassa mahdollisesti olisi, vaikka p*skan työn voi aina jättää ja etsiä uuden. Lapsesta eroon pääseminen on huomattavasti haastavampi ja raastavampi prosessi ja silti niitä tehdään yhtään pohtimatta etukäteen, mitä kaikkea se nyytti tuo mukanaan.
Eikä lapsia tehdä toisten mieliksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei tehdä, niitä saadaan jos saadaan..
no kyllä tehdään jotkut jopa lapsettomushoidoilla, ei ne taivaasta tipu tai anneta
Lahja-alkiot on oikeasti siunaus. Jotkut päättää eron jälkeen lähteä yrittämään lasta ja siihen onneksi tarjotaan mahdollisuus Puolassa sekä Virossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrität roikkua kynsin hampain siinä mitä oli joskus, eikä se ole enää sama. Sen sijaan, että ottaisit tästä vaiheesta irti sen mitä tällä on annettavana. Surkea kyky olla läsnä sinulla :( saat kaikesta huonoimmat puolet tyylilläsi.
Ehkä pitäisi lakata myymästä naisille kullalla kiilotettua äitikuvaa? Kaikista ei tule essullisia muumimammoja. Valitettavasti osa huomaa tämän aivan liian myöhään.
Niin totta. Kumpa olisin tiennyt itsekkin totuuden. Lapsuudesta asti opetettu, että naisen kuuluu hankkia lapsia kaikista tuuteista, miten ihanaa se on ja uskoin niihin kaikkiin lehti juttuihin, että äitiys on yhtä ihanuutta. No ei se todellisuudessa kaikille naisille ole se unelma, joten väärin yhteiskunnalta ikäänkuin huuijata hankkimaan lapsia. Nainen ei ole mitään synnytystehdas vaan saa vapaasti valita mitä elämällään tekee.
Kyllä jokaisen pitäisi tutustua siihen lapsenhoitoon ennen kuin alkaa niitä itse hankkimaan. Lapsenvahdin hommaa kesä- tai sivutyönä, sukulaisten tai ystävien lasten hoitoa Ja sitten vielä pohtii sitä asiaa tykönään, millaista on kun maksimoi sen lapsenhoidon ja kasvatuksen ja ajankulun vaativuuden siten, että on todellakin lapsen vanhempi ja vastuussa 24/7.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisen pitäisi 6tutustua siihen lapsenhoitoon ennen kuin alkaa niitä itse hankkimaan. Lapsenvahdin hommaa kesä- tai sivutyönä, sukulaisten tai ystävien lasten hoitoa Ja sitten vielä pohtii sitä asiaa tykönään, millaista on kun maksimoi sen lapsenhoidon ja kasvatuksen ja ajankulun vaativuuden siten, että on todellakin lapsen vanhempi ja vastuussa 24/7.
Toisaalta on ihan erilaista hoitaa toisten lapsia kuin hoitaa omia, koska omiin on tunneside. Oma lapsi aiheuttaa tunteen, joka voi tehdä kaikesta enemmän voimia vaativaa. Muiden lapsista ei koe samanlaista vastuuta eikä heidän ilonsa ja murheensa käy sydämeen yhtä paljon kuin oman lapsen.
Jotkut äidit kokevat voimakkaampana sen ilon, toiset sen huolen.
Nyt koululaisen äitinä jo helpottaa kovasti ja lapsi on tosi mukavaa seuraa. Pahin aika oli kun lapsi oli 2-4. Hirveä, siis ihan hirveä uhmaikä muutenkin vilkkaalla ja temperamenttisella lapsella ja päälle jatkuvat sairastelut kun aloitti hoidossa. Astman takia perus flunssatkin olivat pahoja ja jouduttiin usein osastolle yöksi ym ym. Oli todella raskasta vaikka rakastin ja rakastan lasta yli kaiken. Omaa aikaa on vähän, nykyään ei osaa edes niin kaivata. Tsemppiä, kyllä se siitä 😊
Rohkea aloitus, ja vaikea sanoa, mistä tilanne johtuu. Joka tapauksessa, ap:lla on tässä myös kasvun mahdollisuus. Tyydyttävä ja hyvä elämä ei aina ole helpointa mahdollista, vaan siihen sisältyy myös vaikeita hetkiä. Kun näet ihmisen kehityksen alusta asti, opit samalla paljon ihmisyydestä. Apuja kannattaa toki pyytää, sekä lapsen hoitoon että kuormittaviin ajatuksiin.
Muille haluan sanoa, että ihmiset kokevat vanhemmuuden eri tavalla. Mulle pikkulapsiaika on ollut ja on nytkin parasta ja ihanaa aikaa. On toki ollut univelkaa ja tylsistymistä arjen jatkuviin rutiineihin, mutta sitten siinä ohella koen niin paljon puhdasta onnea. En kadehdi yhtään ihmisiä, jotka istuvat kesäterasseilla, käyvät festareilla ja matkoilla. Olin apaattisempi ihminen, ennen kuin sain lapsen. Joten, kokemukset vaihtelevat ihan ihmisestä riippuen, mutta tärkeää on silti sitoutua prosessiin. Teot ratkaisevat. Tunne voi tulla jälkeenpäinkin.
Toivottavasti lapsi ei koskaan saa tietää olleensa äitinsä virhe. Tähän on tultu, kun lapsia ei enää saada, vaan tehdään. Kehoitan aloittajaa ottamaan siivoojan ja lapsenhoitoapua kotiin ennen kuin nimittää lastaan virheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä jokaisen pitäisi 6tutustua siihen lapsenhoitoon ennen kuin alkaa niitä itse hankkimaan. Lapsenvahdin hommaa kesä- tai sivutyönä, sukulaisten tai ystävien lasten hoitoa Ja sitten vielä pohtii sitä asiaa tykönään, millaista on kun maksimoi sen lapsenhoidon ja kasvatuksen ja ajankulun vaativuuden siten, että on todellakin lapsen vanhempi ja vastuussa 24/7.
Toisaalta on ihan erilaista hoitaa toisten lapsia kuin hoitaa omia, koska omiin on tunneside. Oma lapsi aiheuttaa tunteen, joka voi tehdä kaikesta enemmän voimia vaativaa. Muiden lapsista ei koe samanlaista vastuuta eikä heidän ilonsa ja murheensa käy sydämeen yhtä paljon kuin oman lapsen.
Jotkut äidit kokevat voimakkaampana sen ilon, toiset sen huolen.
Pitääkö aina löytää kaikesta kitisemisen aihetta? Sen parempaa kosketusta asiaan ei nyt ole mahdollista saada, joten hyvä on tehdä edes se vähä, vaikka ei nyt olekaan 100% samanlaista. Ei varmaan ole pahitteeksi sen lapsen perushoivaan tutustumisen jälkeen pohtia mitä se VOISI olla, kun kyseessä on oma lapsi.
Heikolle pohjalle siis olette rakentaneet. Kun tunteet häilyy ja vaikka sairastuu tai syntyy muuten kokemus omasta riittämättömyydestä, niin luottamus hajoaa. Sillä hetkellä kun ei voi enää luottaa toiseen, alkaa ajattelemaan "minä" eikä "me" moodissa. Minun rahat, minun tunteet, aika, hyvinvointi ... tämä työntää erilleen ja saa toisen näyttämään hyödykkeeltä. Jos välitöntä hyöytyä ei ole, niin rikotaan perhe. Lapset kärsii, yhteiskunta kärsii, pahoinvointi lisääntyy. Näitä mina minä naisia Suominon nykyään täynnä. Lapsenkaan edestä ei haluta enää uhrata mitään.