Pelkään, että tein virheen hankkiessani lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietysti pikkulapsiaika on raskasta, toisilla vielä enemmän kuin toisilla.

Terve lapsi kuitenkin kasvaa ja kehittyy ja sekin aika vielä tulee, kun ap joutuu soitella lapsensa perään, että on kotona välillä muutakin kuin vain syömässä.

Vaikka kävisikin "vain syömässä", jonkun se ruoka on kaappiin hommattava ja ruoka laitettava. Siinä on varsinkin näin loma-aikana yllättävän kova homma.

T. 11- ja 13-vuotiaiden äiti

Itseäsi varten et kävisi ikinä kaupassa?

Onko valmisruuat/puolivalmisteet tuttuja?

Hankit kuitenkin varmuuden vuoksi vielä toisenkin lapsen, kun ensimmäinen oli syntynyt?

Ah, onneksi en ole ikinä antanut kenenkään painostaa itseäni lasten hankintaan. Kyllä elämä on helpompaa ilman lapsia

Eikö lähipiirissäsi ollut lapsiperhettä josta tulevaa olisit voinut arvioida.

Tuo aika menee kyllä ohi, lapsi kasvaa ja saat taas myös omaakin aikaa. Elämä kokee mullistuksen lapsen tulon myötä mutta kyllä se siitä tasaantuu ja huomaat että olet ihan sama ihminen kuin ennen vähän vain viisaampanaja epäitsekkäämpänä.

Älä hanki jos epäröit.

Epäröinti on selvä merkki sinulle. Jos olisit perinteinen äiti-ihminen niin kehosi ja mielesi kyllä kertoisivat sinulle että haluat lapsen.

Minäkin epäröin nuorena, luotin vaistooni, en hankkinut ja tiedän nyt 50v tehneeni oikean päätöksen.

32v naisena, joka en koe tarvetta tulla äidiksi, tällaiset aloitukset on arvokkaita. Kiitos siis Ap, ja voimia raskaaseen elämäntilanteeseesi.

Tämän ikäisen naisen odotetaan lisääntyvän, etenkin kun on taustalla pitkä parisuhde. Käsittämättömän usein kuulee kommentteja, miten lapsi vasta tekee elämästä täyttä ja kaikki naiset nauttivat lapsista, ja elämä on kauheaa ja tyhjää ilman niitä, siis naiselle. Miehet nyt tekevät miten vaan, niin kaikki on ok.

Olen omaa tilaa valtavasti kaipaava, ahdistukseen taipuvainen introvertti. Äitini ei selvästi ollut valmiks (tai ehkä edes oikeasti halukas) äidiksi, ja olen itse kärsinyt siitä elämäni aikana paljonkin.

Jos oma kaveripiirini ja mieheni olisivat konservatiivisempia tai painostavampia, voin nähdä valitettavasti saattaisin ihan ylikiltteyttäni ja miellyttämisenhaluani taipua hankkimaan lapsen, ja lopputulos olisi varmaan Ap:n tilanteen kaltainen tai pahempikin, ja taas tarvittaisiin kalliit terapiat tulevalle sukupolvelle.

Tämän takia nämäkin kokemukset on tärkeitä. Kaikista ei ole vanhemmiksi (enkä sano etteikö Ap:sta olisi, vaikka onkin raskas tilanne nyt) ja se on helvetin tärkeää itse tiedostaa. Älkää painostako ihmisiä lisääntymään. Kaikkien ei todellakaan kannata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia, etten voi ihan samaistua. Mutta seuratessani lähipiirin perheitä olen alkanut miettiä, että joillekin meistä vanhemmuus voi olla raskaampaa kuin toisille. Se, että joku olisi koko ajan riippuvainen minusta, tuntuu todella raskaalta jo ajatuksenakin, vaikka saisinkin järjestettyä omaa aikaa yms. Tuo, että kaikki elämänalueet repsottavat, kuten ap kuvaa, kuulostaa tosi rankalta. Siis että et saa omaa aikaa, et ehdi pitää kotia kunnossa, uraan ei ehdi panostaa eikä parisuhdeaikaa ole. Kuulostaa ihan kaaokselta. 

Kuuntelin koko lapsuuteni äitini ja mummoni päivittelyä perhe-elämän raskaudesta. Joskus enon vaimo vielä säesti vieressä. Vaikka he osoittivatkin tykkäävänsä meistä lapsista, niin rivien välistä kuulin aina "nuo penskat sotkee, penskojen kanssa pitää sitä ja tätä, aina pitää ruokaa olla laittamassa..."

Isoista perheistä kommentti oli yksinkertaisesti: "Hyi." 

"Ei sitä naisihminen ehdi kirjoja lukea/harrastaa/lakata kynsiä/mitä ikinä, kun on nuo PENSKAT!" 

Sotkeentuneista vaatteista oltiin vihaisia enkä vielä tänä päivänäkään ymmärrä, eikö pyykkikoneita oltu keksitty vielä 80-luvulla ? Avannossako he pesivät? No joo, ehkä mummo oli aikoinaan pessyt käsin ja hoitanut lehmätkin siinä sivussa, mutta äitini sukupolven luulisi pitävän pyykinpesua lastenleikkinä.

Ja jokaisella näistä mainitsemistani äideistä on (ollut) kaksi lasta, ei erityislapsia, ei yksinhuoltajuutta. Mutta mulle jo jäänyt mieleen tämä taustamarina ja tuli nyt mieleen, kun ap:n aloituksen luin. Ehkä äitiys on raskasta? Ehkä vaatimukset nykyään ovat kovat? Ehkä kaikki eivät osaa nauttia lapsesta, vaan näkevät vain työmäärän ja epäilen itse olevani juuri samanlainen, joten en kärsi lapsettomuudestani.

Mietin joskus itsekin, miksi äitini ja mummoni ovat tehneet lapsia, jos me kerran niin työläitä oltiin.

Hyvä kirjoitus! Jokin murros ihmisten ajattelussa lienee menossa, kun yhä useampi miettii vakavissaan lapsettomaksi jäämistä. Joillain biologinen tarve menee kuitenkin se ohi heittämällä. Ennen vanhaan sosiaalinen ilmapiiri piti lapsettomia hylkiöinä, mutta ei enää. Nykysukupolven ei enää ole pakko lähteä lapsiperhekaaokseen, jos ei halua...

Kolikon kääntöpuoli on se, että JOS nämä lapsettomat elävät vanhoiksi, elävät he yksinäisen vanhuuden ja heidän täytyy pärjätä sairauksiensa kanssa yksin. Olen nähnyt tämän. Toisaalta ei lapsia pelkästään sen takia kannata tehdä, että olisi itsellä turvaa sitten kun on avun tarpeessa. Kyllä niistä täytyy huolehtiakin. Mutta ei se lapsettomuus ole pelkkää autuutta, vaan siinä on sekä hyvät että huonot puolet. Niin kuin lasten saamisessakin

Lapsettomat usein elävät vanhoiksi, mutta mikäänhän ei takaa sitä, että omasta lapsesta tulee ns. yhteiskuntakelpoinen, joka pärjäisi vanhuksen hoidon myötä tulevien kommervenkkien kanssa saati ylipäänsä olisi väleissä vanhempiensa kanssa silloin kuin ne eniten hoivaa tarvitsevat. Yksi äiti hoitaa kyllä viisi lasta, mutta viisi lasta ei hoida yhtä äitiä.

No näitäkin tietysti on en sitä kiellä, mutta suurin osa tuntemistani ihmisistä hoitaa omien vanhempiensa asioita ja jotkut jopa ottaneet apua tarvitsevat vanhempansa kotiinsa asumaan. Jostain syystä kaikki vanhempiansa hoitavat ovat kyllä naisia... Sitten taas en tunne yhtäkään lapsetonta ketä hoitaisi kukaan muu kun hoitajapulasta kärsivät yhteiskunnan järjestämät vanhusten palvelut. Syntyvyyden lasku on lapsettomille siksi huono juttu, kun heidän hoitonsa on toisten tekemien lasten varassa.

Mua saa hoitaa Afrikasta saapunut hoitaja.

Nytkin koulutetaan aasialaisia ja afrikkalaisia hoitajia.

Vierailija kirjoitti:

Eikö lähipiirissäsi ollut lapsiperhettä josta tulevaa olisit voinut arvioida.

Asiassa saattaa hämätä se, että joihinkin perheisiin hankitaan useampiakin lapsia, vaikka jo ensimmäisenkin kanssa olisi hyvin haastavaa. Lähipiiriin siis voi syntyä samoihin perheisiin lapsia ja heille pikkusisaruksia, ja vaikka vanhemmat kertovat sairastelukierteistä ja rumbasta ja päiväkotipäivistä ja rankasta väsynyksestä, niin he ovat silti toivoneet ja halunneet nuo lapset. He saattavat kertoa, että kaikesta huolimatta vanhemmuus on ollut antoisaa. Siitä sitten voi päätellä, että vanhemmuudessa on kaikesta huolimatta jotain suuresti palkitsevaa ja iloa tuovaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö lähipiirissäsi ollut lapsiperhettä josta tulevaa olisit voinut arvioida.

Asiassa saattaa hämätä se, että joihinkin perheisiin hankitaan useampiakin lapsia, vaikka jo ensimmäisenkin kanssa olisi hyvin haastavaa. Lähipiiriin siis voi syntyä samoihin perheisiin lapsia ja heille pikkusisaruksia, ja vaikka vanhemmat kertovat sairastelukierteistä ja rumbasta ja päiväkotipäivistä ja rankasta väsynyksestä, niin he ovat silti toivoneet ja halunneet nuo lapset. He saattavat kertoa, että kaikesta huolimatta vanhemmuus on ollut antoisaa. Siitä sitten voi päätellä, että vanhemmuudessa on kaikesta huolimatta jotain suuresti palkitsevaa ja iloa tuovaa.

Asutaan rivitalo idyllissä. Äidit viskaa nappulansa iltapäivästä joskus aamusta pihalle ja ottavat sisälle klo 20.00

Autuus?

Vierailija kirjoitti:

Luin aloituksen ja huomasin, että et kerro lapsestasi mitään.

Ehdotan, että alat pohtia enemmän kuka ja millainen tyyppi se sun lapsesi on. Unohda kaikki suorittaminen ja ihan aidosti tutustu siihen pieneen ihmiseen. Mistä hän tykkää, onko jotain tuttuja piirteitä peritty sinulta?

Osaako jo jotain erityistä?

Omat lapseni tykkäsivät hulluna musiikista kuten minäkin, niin paljon kuunneltiin musiikkia ja tanssitin lapsia sylissä ja myöhemmin jorailtiin yhdessä. Siinä oli pala myös "vanhaa minua", sain tehdä mitä tykkäsin.

Lapset tykkäsivät tosi paljon ulkoilla ja itse olen fanaattinen kävelijä, joten tarkoituksella valitsin aina leikkipuiston kaukaa että sain kävellä itse. Parasta oli kun sai kävellä vauvan kanssa pari tuntia päivässä!

Ruuanlaittoa inhoan, joten syötiin hyvin helppoa spagettia ja lihapullia tms. Inhoan myös siivoamista, joten kämppä sai olla tavarasta tyhjä.

Mutta opetin lapset olemaan fiksusti kahvilassa/ravintolassa, aloitettiin jostain helposta (ABC, tilaa poistua jos iskee uhmahepulit ym.)ja pikkuhiljaa siirryttiin hienompiin paikkoihin. Työpäivän jälkeenkin voi lasten kanssa vaikka ajella kahvilaan hetkeksi juttelemaan, sekin tuo omaan elämään sitä vanhaa hyvää fiilistä.

Sovi miehesi kanssa milloin teillä on hyvä hetki harrastaa seksiä. Spontaaniuden voit unohtaa, sovitte vaan milloin olisi molemmilla aikaa ja pidätte jostain ajasta/päivästä kiinni. Tylsää mutta saapahan seksiä.

Pyydä lastenhoitoapua! Pääset kampaajalle, kaverille, viihteelle tai mitä vaan.

Mun omat lapset on nyt 14- ja 17-vuotiaat, usko tai älä, mutta kaipaan hirveästi sitä aikaa kun mun pienet halus vielä mut mukaan Lego-leikkiin tai luettiin iltasatuja toista tuntia. Mutta irti on päästettävä ja mulla on todellakin nyt sitä omaa aikaa.

Susta ei ehkä nyt tunnu siltä, mutta toi pikkulapsiaika menee hetkessä. Yritä vähän NAUTTIA siitä, tee siitä vaikka oikein juttu että mitä kaikkea sullekin kivaa voi lasten kanssa tehdä. Se on sun lapsi! Siis oikeasti, se on sun oma lapsi josta sä voit ainakin yrittää kasvattaa ihan mielettömän tyypin ja unohtaa kaikki ylimääräiset jutut nyt vähäksi aikaa.

Tää oli hirmu kiva viesti : )

Itellä ollu vähän samaa ongelmaa kuin aloittajalla. Toinen lapsi on kaduttanut. Tein pienellä ikäerolla ja tuntui että uusi tulokas estää tekemästä juttuja esikoisen kanssa. Esikoinen on juuri oppinut kävelemään, puhumaan ja olemaan todella mielenkiintoinen tyyppi ja sitten siihen putkahtaakin taas ärsyttävä vauva, joka vain huutaa ja on tissillä ja on ärsyttävä. Ärsyttävä mokoma vauva ja jo raskausaikana kadutti, kun jättivatsa esti esikoisen kanssa olemisen kuten myös jatkuva väsymys, joka jatkui vauvan synnyttyä.

Yritin tsempata miettimällä, että tää on nyt vaan vaihe ja kohta on toinen vaihe, tilanne kyllä muuttuu. Ja kyllähän se muuttui. Vuoden ikäisenä kuopus alkoi olemaan yhtä kiva ja mielenkiintoinen kuin esikoinen ja sen näkeminen kuinka rakas pikkusisarus on isommalle ja toisinpäin sai tajuamaan, että ei tässä mitään virhettä ole tehty vaan hyvä valinta tämä oli. Raskausaika ja vauvavuosi oli ihan kakkaa ja kamalaa katumusta ja surkuttelua ja väsymystä, mutta sitten alkoikin kiva vaihe, josta nautin todella.

Oli mitä oli, toivottavasti lapsi on etusijalla? Niitä ei tehdä huvikseen ja siinä on aika kova vastuu. Eikö oikeasti tunnu, että sen lapsen elämä on isompi vastuu kuin sinun "elämiset"?

Vierailija kirjoitti:

Nuorena jaksaa. Annoin nuoruuteni lapsilleni.

Kuopus täytti juuri 18 vuotta ja samana päivänä minusta tuli takaisin minä. Olen täysin vapaa. N43.

Tässä iässä en tekisi yhtäkään lasta enää ja säälin hikisiä kolmivitosia hiekkalaatikolla

Ei tarvitse sääliä! Elin nuoruuteni ihan itselleni, jopa pitkästi aikuisikääkin ja nyt olen oikein tyytyväinen että sain elämääni uuden rikkauden lapsen myötä. Ihanaa pyöriä hikisenä hiekkalaatikolla :) Ap:lle toivotan tsempit ja kehotan ajattelemaan niin päin että et voi tietää miten urasi ja elämäsi olisi edennyt ilman lasta. Ihan mahdollista ettei kaikki edes olisi mennyt niin ruusuisesti kuin nyt kuvittelet. Olet kuitenkin saanut oman lapsen joten keskity sen aiheen hyviin puoliin. Ja niinkuin muutkin neuvoi, käy terapiassa puhumassa, hanki apua jos onnistuu ja muista että lapset kasvaa todella nopeasti. Ei pikkulapsivaihe kestä montaa vuotta. Voimia!

Mikset vaihda työpaikkaa. Kuulostaa ihan samalta kuin oma elämä, vaikka mulla ei oo lapsia. Sano sille pomolle suorat sanat. Työn takia on turha itsensä tappaa. Töissä kuitenkin on aina joku toinen joka kerää rahat.

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki jos epäröit.

Epäröinti on selvä merkki sinulle. Jos olisit perinteinen äiti-ihminen niin kehosi ja mielesi kyllä kertoisivat sinulle että haluat lapsen.

Minäkin epäröin nuorena, luotin vaistooni, en hankkinut ja tiedän nyt 50v tehneeni oikean päätöksen.

Huono neuvo. Itse olen sellainen ihminen, että kyllä minä kaikkia suuria elämänvalintoja olen epäröinyt ja miettinyt kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset skenaariot läpi ja jossitellut ties kuinka paljon.

Esikoista epäröin, suurin shokki varmaan siinä kun huomasin olevani raskaana. Aloin epäröimään. Teinköhän virheen? Onko mies sellainen, jonka kanssa olisin oikeastaan halunnut lapsen tehdä? Onko elämäntilanne sopiva? Mitähän muut nyt ajattelee, miten minuun suhtaudutaan?

Hölmöähän se olisi epäröinnin takia heti marssia lääkäriin ja laittaa abortit tulille. Lopulta mietin suurta kuvaa ja tajusin, että olen aina halunnut äidiksi, yksityiskohdilla ei niin väliä, kunhan lapsen saan ja mieluiten nuorella iällä niin sehän oli juuri niin kuin halusin. Eli ei minulle mikään keho tai mieli kertonut, että äitiys on best, vaan se oli pitkällisen mietinnän tulos, joka välillä horjui, koska aloin ajattelemaan muiden mielipiteitä asiasta, vaikka eihän niille pitäisi antaa arvoa vaan pitäisi osata kuunnella itseäni.

Epäröintiä tulee tehdyn päätöksen jälkeenkin, se on luonnollista eikä mikään merkki siitä, että hetkinen vaihdetaanpa heti suunnitelmaa ja kimpoillaan asian kanssa sinne tänne.

Jälkeenpäin sitä harmittelee lähinnä sitä, kuinka liian nopeasti ne pikkulapsiajat vilahtivat.

Keskity nyt vaan kasvattamiseen se on tärkein tehtävä yleensä koko ihmiskuntaa ajatellen.

Onnittelen kaikkia kunnon vanhempia.

Voi hyvä päivä, aloittaja, sulla siis yksi parivuotias lapsi. Niinkö? Raahaatko häntä sylissäsi vai miksi kaikki kertomasi estyy? Tuon ikäinen viihtyy hetken leikeissään silmäsi alla ja juo se kahvisi ajallaan tai samanaikaisesti lapsesi välipalan kanssa. Rauhoitu!!! Hän nukkuu myös päikkärit luultavasti, siisti kämppääsi silloin. Älä syyllistä lastasi jos et kykene elämään arkeasi lapsen kanssa yhdessä. T.neljän lapsen onnellinen äiti

Kyse on siita etta elaatko lapsen mukana vai lapsen kanssa.

Mukana elaja siivoo lapsen perassa, tekee mita kuuluu ja toimii kuten kuuluu, mutta EI tee asioita lapsen kanssa. Eika saa siita iloa.

Lapsen kanssa elaja siivoaa lapsen kanssa sotkun, keksii puuhaa joka on kummallekin mieluisaa. Oli se sitten teatteri, askartelu, leipominen tai puistossa hengailu.

Puistossa on lapsen seurana. Kiikkuu keinussa, laskee liukumakea, eika vaan ole valmiudessa ottamaan kiinni.

Kanssaelaja nauttii siita mahtavasta seurasta!

Tiedan, se on vaikeaa. On helpompi ottaa kanny esiin ja plarata sita puistonpenkilta, mutta silloin se arki on harmaata ja ankeaa.

Kokeile.

Olisi kannattanut pitää jalat yhdessä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä hanki jos epäröit.

Epäröinti on selvä merkki sinulle. Jos olisit perinteinen äiti-ihminen niin kehosi ja mielesi kyllä kertoisivat sinulle että haluat lapsen.

Minäkin epäröin nuorena, luotin vaistooni, en hankkinut ja tiedän nyt 50v tehneeni oikean päätöksen.

Huono neuvo. Itse olen sellainen ihminen, että kyllä minä kaikkia suuria elämänvalintoja olen epäröinyt ja miettinyt kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset skenaariot läpi ja jossitellut ties kuinka paljon.

Esikoista epäröin, suurin shokki varmaan siinä kun huomasin olevani raskaana. Aloin epäröimään. Teinköhän virheen? Onko mies sellainen, jonka kanssa olisin oikeastaan halunnut lapsen tehdä? Onko elämäntilanne sopiva? Mitähän muut nyt ajattelee, miten minuun suhtaudutaan?

Hölmöähän se olisi epäröinnin takia heti marssia lääkäriin ja laittaa abortit tulille. Lopulta mietin suurta kuvaa ja tajusin, että olen aina halunnut äidiksi, yksityiskohdilla ei niin väliä, kunhan lapsen saan ja mieluiten nuorella iällä niin sehän oli juuri niin kuin halusin. Eli ei minulle mikään keho tai mieli kertonut, että äitiys on best, vaan se oli pitkällisen mietinnän tulos, joka välillä horjui, koska aloin ajattelemaan muiden mielipiteitä asiasta, vaikka eihän niille pitäisi antaa arvoa vaan pitäisi osata kuunnella itseäni.

Epäröintiä tulee tehdyn päätöksen jälkeenkin, se on luonnollista eikä mikään merkki siitä, että hetkinen vaihdetaanpa heti suunnitelmaa ja kimpoillaan asian kanssa sinne tänne.

Älä viitti olla noin toksinen. Kaikista ei vain ole äideiksi ja se on OK.

Lapset on elämän suola