Vinkkejä kaivataan: miten otan puheeksi ylipainon aikuisen lapsen kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa tähän väliin, että eivät kaikki huomaa "lihoneensa". Siis huomaavat kyllä painonsa nousseen, mutta eivät ymmärrä kuinka paljon se on todellisuudessa noussut. Itselleni kävi noin, olin aina ollut vähän pulska, ja kun olen sen takia käyttänyt hiukan ylisuuria vaatteita, en edes oikein havahtunutkaan painon nousseen. Vasta sitten kun olin ostanut uusia vaatteita eikä vanha koko enää sopinutkaan päälle, havahduin tilanteeseen. Vanhat vaatteet kun olivat myös pikkuhiljaa venyneet käytössä, ja koska välttelin vaakoja ja kokovartalopeilejä, en ollut huomannut kuinka paljon olinkaan lihonut.

Mutta olen siis myös sitä mieltä, että huomauttaminen ei kannata, parempi antaa pojan itse tajuta tilanne, jos ei ole vielä tajunnut.

Tuo vaikuttaa tutulta, aivan kuin lapsi ei oikein tajuaisi painonnousua. Ihmettelee vain, miksi vanhat vaatteet eivät mahdu päälle. Mutta ok, ehkä pitää panna suu suppuun. En kyllä olisi voinut kuvitellakaan, että aloitukseni herättäisi noin aggressiivisia reaktioita.

Ei se lapsi välttämättä itse tajua että on lihonut. Vastahan täällä oli pitkä keskustelu, kun ihmiset ihmettelivät sitä miten olivat huomaamatta päässeet parikymmentäkin kiloa lihomaan. Joku oli vasta tajunnut kun tuttava oli huomauttanut ja joku oli kauhistunut painon nousuaan vasta nähtyään itsestään valokuvan.

Miten ap itse toivoisi, että lihomista lähestyttäisiin, jos ylimääräiset kilot olisivat omassa vartalossasi?

Onko lapsi muuttanut äskettäin omaan asuntoon? Elääkö hän pelkällä opintotuella? Terveellinen syöminen ja liikkuminen pienellä budjetilla vaatii aika paljon vaivaa ja viitseliäisyyttä. Voisitteko auttaa näissä asioissa taloudellisesti? Toki täytyy miettiä tarkasti, miten asia otetaan puheeksi. Toteamalla, että "tossa sulle salikortti, nyt alat käymään siellä", ei taatusti saa mitään hyvää aikaiseksi, mutta jos lapsi ottaa asian millään tavalla itse puheeksi, kannattaa tarjota apua ripeästi. Tai jos lapselta on jäänyt omilleen muuton yhteydessä jokin harrastus pois, niin voi vaikka kysellä, että oletkos löytänyt uudelta paikkakunnalta koriskavereita tms.

Liikunnalla ei tosiaan ole paljoa merkitystä painon pudottamiseen, mutta liikunnallinen elämäntapa voi kannustaa miettimään myös syömisiä.  

Anna mä arvaan ap on 60-luvulla syntynyt. Niille ja vanhemmillekin ikäluokille toisten ihmisten painot ovat elämää suurempia asioita. Meillä myös vanhemmat ruotivat meidän lastenkin painoja ja saattavat keskustella työkavereiden "leveistä perCstä".

Pahinta oli kun sanoin äidilleni lihoneeni kortisonin takia, niin tämä vastasi että "älä keksi tekosyitä laiskuudelle". Meidän perheessä tupakointi oli sallitumpaa mitä herkuttelu ja lihominen. Kun itse poltin teininä ja olin hoika ennen sairastumistani, vanhemmat eivät puuttuneet asiaan vaan sain jopa isän tarjoamaa tupakkaa.

Miksi omien lasten ulkonäkö on vanhemmille ikäpolville niin tärkeää? En voi käsittää!

Mulle ystävä lempeästi kertoi pistäneensä merkille, että olin ehkä lakannut huolehtimasta itsestäni ja oliko mulla jokin hätänä. No oli, kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta ja salaa mätin roskaruokaa turruttaakseni pahan oloni. Olen kiitollinen, että ystävä välitti niin paljon, että otti asian puheeksi. Siinä ei ollut kyse painon arvostelusta, vaan painonnousu oli vain ainoa ulospäin näkyvä merkki, että jokin oli ehkä pielessä. Tuo keskustelu herätti mut hakemaan apua itselleni. Ensisijaisesti siis noihin pahan olon juurisyihin, joiden käsittelyn myötä syöminenkin normalisoitui.

Vierailija kirjoitti:

Ei se lapsi välttämättä itse tajua että on lihonut. Vastahan täällä oli pitkä keskustelu, kun ihmiset ihmettelivät sitä miten olivat huomaamatta päässeet parikymmentäkin kiloa lihomaan. Joku oli vasta tajunnut kun tuttava oli huomauttanut ja joku oli kauhistunut painon nousuaan vasta nähtyään itsestään valokuvan.

Miten ap itse toivoisi, että lihomista lähestyttäisiin, jos ylimääräiset kilot olisivat omassa vartalossasi?

Tuo on hyvä kysymys. Olen itse laihduttanut nuorena, mutta en kyllä yhtään muista, oliko joku huomauttanut linjoistani. Voi olla, että havahduin asiaan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko sanoa tähän väliin, että eivät kaikki huomaa "lihoneensa". Siis huomaavat kyllä painonsa nousseen, mutta eivät ymmärrä kuinka paljon se on todellisuudessa noussut. Itselleni kävi noin, olin aina ollut vähän pulska, ja kun olen sen takia käyttänyt hiukan ylisuuria vaatteita, en edes oikein havahtunutkaan painon nousseen. Vasta sitten kun olin ostanut uusia vaatteita eikä vanha koko enää sopinutkaan päälle, havahduin tilanteeseen. Vanhat vaatteet kun olivat myös pikkuhiljaa venyneet käytössä, ja koska välttelin vaakoja ja kokovartalopeilejä, en ollut huomannut kuinka paljon olinkaan lihonut.

Mutta olen siis myös sitä mieltä, että huomauttaminen ei kannata, parempi antaa pojan itse tajuta tilanne, jos ei ole vielä tajunnut.

Tuo vaikuttaa tutulta, aivan kuin lapsi ei oikein tajuaisi painonnousua. Ihmettelee vain, miksi vanhat vaatteet eivät mahdu päälle. Mutta ok, ehkä pitää panna suu suppuun. En kyllä olisi voinut kuvitellakaan, että aloitukseni herättäisi noin aggressiivisia reaktioita.

Ymmärrän kyllä, että haluaisit asiasta hienovaraisesti vihjata, mutta riskinä on, että poika alkaa ajatella, että hän ei kelpaa omille vanhemmilleen sellaisena kuin on.

Hyppää läski voltti, on aina toimiva aloitus kun juttelee pyöreiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsi muuttanut äskettäin omaan asuntoon? Elääkö hän pelkällä opintotuella? Terveellinen syöminen ja liikkuminen pienellä budjetilla vaatii aika paljon vaivaa ja viitseliäisyyttä. Voisitteko auttaa näissä asioissa taloudellisesti? Toki täytyy miettiä tarkasti, miten asia otetaan puheeksi. Toteamalla, että "tossa sulle salikortti, nyt alat käymään siellä", ei taatusti saa mitään hyvää aikaiseksi, mutta jos lapsi ottaa asian millään tavalla itse puheeksi, kannattaa tarjota apua ripeästi. Tai jos lapselta on jäänyt omilleen muuton yhteydessä jokin harrastus pois, niin voi vaikka kysellä, että oletkos löytänyt uudelta paikkakunnalta koriskavereita tms.

Liikunnalla ei tosiaan ole paljoa merkitystä painon pudottamiseen, mutta liikunnallinen elämäntapa voi kannustaa miettimään myös syömisiä.  

Lapsi asuu edelleen kotona ja käy töissä, joten rahapulasta ei ole kyse. Mutta kiitos vastauksesta, tuo ripeä auttaminen lapsen sitä pyytäessä on hyvä vinkki. Ja pitää kiinnittää vielä enemmän huomiota perheen omiin syömisiin. Lapsella ei ole työpäivän aikana mahdollisuutta lämpimään lounaaseen eikä edes ruoan lämmittämiseen, mikä hankaloittaa terveellistä syömistä.

Sinä et voi puuttua aikuisen ihmisen elämään muka hyväätarkoittavilla "olen vain huolissani terveydestäsi"- tekosyillä. Mutta jos haluat väliesi viilenevän kyseiseen henkilöön, niin anna mennä. 

Ehkä pojan isä voisi kertoa hänelle jotenkin fiksusti, että hänellä itsellään oli nuorena tilanne, jossa autoilu ja liikkumattomuus sekä liiallinen syöminen rupesivat kerryttämään kiloja ja miten hän havahtui asiaan ja mikä hänellä auttoi.

Isä voisi myös ehdottaa yhteistä tekemistä, mikä nyt heille olisikaan luontevaa. Kun itse olin nuori aikuinen ja jämähtänyt sohvalle, äitini alloi pyydellä lähtemään hänelle kaveriksi tenniskentälle, muistaakseni hän sanoi jotenkin siihen tyyliin, että ole kiltti ja tule lyömään mulle palloa kun tarvitsisin sparraajaa. Aloin käydä hänen kanssaan kentällä ja huomasin pikku hiljaa itsekin nauttivani liikkumisesta taas monen vuoden tauon jälkeen. Tenniksen jälkeen äiti pyysi usein kanssaan uimaan ja venyttelemään sillä verukkeella että hän kaipasi seuraani, ei suinkaan siksi että minä siinä oikeasti sitä tarvitsisin, vaikka se nyt ajatellen olikin totta.

Äiti houkutteli minut myös retkille kanssaan ja syksyllä marjaan ja sieneen. Sain lähdettyä ulos ja jatkuva naposteleminen unohtui kun oli muuta tekemistä. Siitä se elämä taas alkoi maistua.

Tästä oli minulle paljon apua nyt kun sitä myöhemmin mietin. Onneksi äiti ei koskaan aloittanut sitä perinteistä huolipuhetta, koska tuskin olisin reagoinut siihen kovin hyvin siinä mielentilassa.

älä ota asiaa esille, hän kyllä tietää olevansa lihava

nim. entinen läski kirjoitti:

älä ota asiaa esille, hän kyllä tietää olevansa lihava

Samaa mieltä. 

En usko, että kukaan huomaa lihavuuttaav vasta kun joku hyväätarkoittava henkilö nostaa asian esille.

"ai kappas, ei ne vaatteet olleetkaan kutistuneet kaapissa itsekseen, minähän olen tankki. kiitos muori kun huomautit"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ota. Kiitos.

Miksi ei? Tiedän kyllä, että asia on arkaluontoinen, enkä siksi ole ottanut sitä puheeksi. Mutta tunnen olevani pelkuri enkä täytä velvollisuuttani, jos en tee jotain. Taustalla on myös pari asiaa, jotka vaikuttavat tähän. Lähisukulaiseni on vaikeasti ylipainoinen ja hänellä on terveysongelmia. En soisi samaa lapselleni.

Mieheni on myös kertonut, että alkoi aikoinaan lihoa samoihin aikoihin. Lääkärisukulainen sanoi hänelle siitä suoraan, ja osaksi sen takia mies on pitänyt huolta terveydestään ja on hyvässä kondiksessa edelleen vuosikymmenten jälkeen. Itse suhtaudun ihan myönteisesti monen kokoisiin ihmisiin. Toivoisin vain, että poika alkaisi pikku hiljaa syödä vähän terveellisemmin ja harrastaa myös liikuntaa.

No mitäs jos sinun miehesi, joka jo kuntoilee, pyytäisi poikaansa seurakseen. Tosiaan ei tarvitse sitä sanoa, että pojan lihomisen takia, vaan ihan vain yhteistä aikaa viettääkseen sellaisen jutun parissa, mikä on isälle tärkeää. Mutta suunnittelee sen sitten niin, että se liikunta tuntuu mukavalle ja tulee onnistumisen fiiliksiä myös sohvaperunalle. Ehkä isä osaa ottaa tämän huomioon jos on itse joutunut aloittamaan samalla lailla pohjalta.

Vastuullinen vanhempi kirjoitti:

Järjestä hetki, jossa paikalla on lapsesi kavereita. Mieluiten vastakkaista sukupuolta. Laitat television päälle ja sieltä alkaa tulla sairaalloisesti lihava 600 ohjelmaa. Asia tulee luontevasti esille. Kerrot väelle, että sinulla on lahja lapselle. Ojennat hänelle laihdutuskirjan tai pari. Kerrot kuinka suuret odotuksenne ovat olleet lapsesi suhteen, mutta nyt epäilyttää pahasti kykeneekö hän ansaitsemaan vanhemman rakkautta. Kerrot kuinka läski vie terveyden ja tuo kurjuuden.

Pieni näpäytys toimii herätyksenä ja lapsesi kyllä alkaa laihtua, kun kannustajia on enemmän. Kiittää teitä sitten myöhemmin.

Tämän on pakko olla vitsi, ei kai kukaan tosissaan ole niin ääliö että tälläistä ehdottaa. Älä ap vain missään tapauksessa tee näin. Ja vielä "vastuullinen vanhempi" nimimerkillä! 

Minulla oli parikymppisenä tilanne, että paino nousi mutten saanut tartuttua siihen mitenkään. Kaveri sitten kerran rupesi puhumaan yhteisestä tutusta, joka oli saanut aikaan melko ison muodonmuutoksen salitreenin avulla, ja se juttu jäi mieleeni itämään.

Rupesin itsekin käymään salilla ja sitä kautta tajusin, miten paljon itse voi vaikuttaa siihen miltä näyttää. Jotenkin on jäänyt tosi voimakkaasti mieleen se ahaa-elämys. Enkä ollut mikään tyhmä tai tynnyrissä kasvanut. Ei vaan ollut koskaan tullut mieleen, että sellainen voisi olla mahdollista minullekin.

Niinpä en luottaisi ihan siihenkään, että kyllä ihminen itse tietää olevansa lihava ja sen, mitä asialle voisi tehdä. Ei se ole niin yksiselitteistä.

Mutta sen sanon, että moittiminen ja huolestunut puuttuminenkin voi toimia itseään vastaan. Jotenkin asia on niin kipeä ja tunteisiin menevä, kuten näistäkin kommenteista huomaa.

Ehkä kun oman lapsensa kuitenkin parhaiten tuntee ja kun ap selvästi pohtii asioita eikä ole mikään entisajan tunteeton möläyttelijä, hän miehensä kanssa voisi yhdessä keksiä pieniä keinoja saada nuori voimaan paremmin. Joskus miehet keskenään löytävät yhteisen sävelen paremmin.

Hienoja vastauksia varsinkin täällä loppuketjussa, kiitos paljon! Tämmöisiä johtopäätöksiä:

- En sano ainakaan suoraan lapselle ylipainosta mitään. On parempi luottaa vaikkapa esimerkiksi voimaan, kannustaa yhteiseen liikkumiseen ja kiinnittää huomiota perheen terveelliseen ruokavalioon. Näistä hyötyvät tietysti kaikki. Mutta jos lihominen jatkuu erittäin huolestuttavaan suuntaan, mielestäni lapsi ei hyödy mitään siitä, että lähimmät viittaavat sille kintaalla. Päinvastoin.

- En ollut tajunnut, miten tulenarka aihe ylipaino on, ja miten henkilökohtaisesti se otetaan. Monen mielestä siitä ei saisi lainkaan puhua. Ei myöskään terveydellisistä lähtökohdista, vaan asiasta pitäisi vaieta täysin. Näin siis Suomessa, jossa yli puolet naisista on ylipainoisia ja kolmeneljäsosa miehistä. Ja esim. 2-tyypin diabetes on räjähtänyt käsiin.

- Jotkut ovat hyvin huolissaan siitä, että lapsi pahoittaa mielensä, mutta samalla kirjoittavat anonyymiyden suojassa erittäin loukkaavasti ja ilkeästi: "miksi haluat nalkuttaa, olet huono äiti, lyö itseäsi lapiolla päähän". Tällaisilla öykkäreinneillä ei ole mitään arvoa eikä vaikutusta. Varsinkin kun alussa jo heti kysyin, pitäisikö vain olla hiljaa. Asiallinen ja perusteltu vastaus, vaikka olisi kriittinenkin, on paljon hyödyllisempi.

- On itsestään selvää, että ylipainoisia ihmisiä ei saa syyllistää eikä syrjiä. Lihavuusepidemia on yhteiskunnallinen ongelma, sen pitäisi olla jo kaikille selvää: esim. autoistuminen, roskaruuan ylitarjonta ja edulliset hinnat, valtavat pakkauskoot, perimä jne.

Näytä sille diaprojektorilla kuvia rasvoittuneista maksoista ja sen jälkeen diabeteksen vuoksi amputoiduista varpaista. Viimeisenä keinona nostat asian kovaäänisesti tapetille kun perhe ja sukulaiset koolla esim. juhlissa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos aloittajalle. Tämä on niin ollut minunkin huolenani. Korona-ajan etäopiskelu (2 vuotta!!) teki sen, että opiskeleva lapsi istui yksiössään aamusta iltaan koneen ääressä -yksin. Pientä mussuttelua koko ajan, varmasti ns. ajan tappamiseksi ja lohduksi yksinäisyyteen, eikä yhtään liikuntaa.

Olen yrittänyt noita samoja keinoja, että hei mennäänkö yhdessä pyöräilemään, yms yms, ei auta. Olen aivan väärä henkilö saamaan häntä tajuamaan asiaa. Tilanne on todella vakava, 35 kiloa kahdessa vuodessa ;(

Onko jollain oikeasti apuja antaa? Kyllähän hän tietää varsin hyvin riskit ja masentuu entisestään, kun paino on jo sellaisissa lukemissa, ettei sieltä helposti alas pääse. Ja kun ajattelee, että ei sillä enää mitään väliä ole kumminkaan, niin ei saa aikaan itsekään mitään. Masentunut on.

Se masennus pitää hoitaa ensin, painoasia sit sen jälkeen, kun pää on kunnossa.

Otsikosta luulin, että äiskä haluaa pojalleen puhua omista läskeistään :D