Olen alkanut stressata synnytystä neuvolan terkan takia

Ettekö suunnittele elämäänne, kauppareissuanne, mitään, siksi ettei se 100-%:lla varmuudella toteudu?

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että "vaatimaton" asenne suojasi pettymyksiltä ja vähensi stressiä, mikä tilanteessa voi syntyä.

On kuitenkin ironista, että on vaatimus tietämättömyydestä... Haluttomuus ponnistella vastuun eteen. Kiehtova piirre, ja ehkä yleinen, toisen ääripään ollessa neuroottinen tarve tai intohimoinen uteliaisuus.

Vaatii hyvin oma-aloitteista asennetta olla kiinnostunut syntymästä prosessina. 

Miksi käytäntö on, luultavasti siksi, että moni on jälkeenpäin valitellut: "olisinpa tietänyt edes perusasiat!"

No laita terkan mieliksi jotain ylimalkaisia toiveita kuten, haluan kivunlievityksen sen mukaan mitä ammattilaiset katsovat minulle parhaaksi. Toivon että minulle kerrotaan mitä toimenpiteitä minulle tehdään ja miksi. Tai vaihtoehtoisesti jos et halua en asioita, niin kerrot sen. Itse olin ennen synnytystä käynyt useissa eri toimenpiteissä ja tiesin, että mulle on todella tärkeää, että mulle kerrotaan, mitä mulle tehdään ja kerrotaan, jos se sattuu ja milloin saattaa käydä kipeää, kun aletaan ronkkimaan paikkoja. Joku taas ei halua että puhutaan yhtään mitään. Haluan myös kaiken mahdollisen kipulääkityksen tai puudutuksen ja että varmasti testataan et toimii, ennen kuin tehdään kivuliaita toimenpiteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vaatii hyvin oma-aloitteista asennetta olla kiinnostunut syntymästä prosessina. 

Miksi käytäntö on, luultavasti siksi, että moni on jälkeenpäin valitellut: "olisinpa tietänyt edes perusasiat!"

Mitkä on ne perusasiat, joita moni ei tiedä?

Vierailija kirjoitti:

Ettekö suunnittele elämäänne, kauppareissuanne, mitään, siksi ettei se 100-%:lla varmuudella toteudu?

Joo koska en halua laatia tarkkaa suunnitelmaa synnytykseni kululle, niin en tietenkään suunnittele mitään muutakaan elämässäni! Kauppareissu on ihmisen elämässä ehkä vähän arkisempi ja ennakoitavampi asia kuin synnytys.

Vierailija kirjoitti:

Muakin ohjeistettiin kovasti kirjoittamaan jotain toivelistaa sinne synnärille. En oikein ymmärtänyt, mitä järkeä siinä oli, kun tiesin ettei se synnytys todennäköisesti mene odotusteni mukaan, kerran olin ensisynnyttäjä enkä mitenkään voisi tietää, millaista se sitten oikeasti olisi ja millä tahdilla synnytys etenisi minun kihdallani. Lähinnä ahdisti, että toivelista saisi minut kokemaan turhaa pettymystä ja saisi minut tuntemaan itseni naurettavaksi jälkikäteen, kun olisi ollut niin typerät ja epärealistiset luulot kaikesta.

Tämä on hyvä esimerkki tilanteessa, jossa tuleva huoltaja voi ryhtyä "kasvamaan aikuiseksi" jo ennen lapsen syntymää; jokainen vanhemmuus on kasvua ihmisenä. Miten oma häpeä vaikuttaa vanhemmuuteen, kun jo pelkästään omien toiveiden kuvailu tuottaa jäykkää olotilaa?

Vierailija kirjoitti:

Näitäkin synnytystarinoita tiesin, joissa kätilöt sitten pyrkivät noudattamaan toivelistaa pilkulleen ja vetosivat, että "no mutta ethän sinä tämän listan mukaan halua mitään kivunlievitystä", kun ensisynnyttäjä tuleekin toisiin ajatuksiin tositilanteessa. "Joo anteeksi, olen tyhmä ja naiivi ensisynnyttäjä, olisihan minun tottakai pitänyt tietää, ettei tämä nyt menekään ihan niinkuin kuvittelin!"

Tottakai listaa kubnnioitetaan, kunnes vauvan tai äidin hyvinvointi toisin vaatii. Äidin neuroottinenkin käytös on aihe muuttaa suunnitelmaa. Ei mitä tahansa kivunlievitystä voi kuitenkaan missä tahansa vaiheessa antaa - siitä tuo kuvailemas tilanne johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Toivelista asetti minut myös ikäänkuin jonkun palveltavan asiakkaan asemaan: "Joo haluan ehdottomasti vesisynnytyksen ja epiduraalin, kiitos." Mitä hotellilomaa lisämukavuuksilla tässä muka ollaan varaamassa?

Etkä kokenut itseäsi sen arvoiseksi? Vanhempana olisi kuitenkin hyvä kokea arvokkuutta, ettei arvottomuuden tunne välity tiedostamatta omalle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Ja suunnitellulle sektiollehan se esikoinen lopulta meni perätilan takia, aivan turhaan olisin mitään toivelistoja kirjoitellutkaan.

Ne ovat kaksi eri asiaa, halujensa tunnistaminen tiedon pohjalta sekä näiden halujen elävyys.

Älä stressaa, kätilö tykkää paljon enemmän kuin ET mene sinne minkään listan kanssa vaan avoimin mielin!

Terkat ei tiedä synnytyksestä yhtään mitään, he eivät ole välttämättä ikinä edes nähneet synnytystä, synnytyksen hoidosta puhumattakaan. Terveydenhoitajan ammattitaito ei edes riitä äitoysneuvolassa työskentelyyn virallisesti, mutta sitähän Suomi ei suostu uskomaan... Tutustukaa asiaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettekö suunnittele elämäänne, kauppareissuanne, mitään, siksi ettei se 100-%:lla varmuudella toteudu?

Joo koska en halua laatia tarkkaa suunnitelmaa synnytykseni kululle, niin en tietenkään suunnittele mitään muutakaan elämässäni! Kauppareissu on ihmisen elämässä ehkä vähän arkisempi ja ennakoitavampi asia kuin synnytys.

Tavallaan ymmärrän vastuun pakoilun. Vaihtoehdot joita syntymän avuksi tarjotaan, ovat aika radikaaleja tehokeinoja, ja pitäisi sietää ajatus että niissä on huonotkin puolensa. Itse kun menin synnyttämään, en tiennyt, että on sellainen asia kuin ponnistusvaihe  (ja synnytinkin ilman ponnistelua, kehoituksista huolimatta, sillä en ymmärtänyt sen tarvetta minun vatsalihaksillani...). En myöskään tiennyt, että synteettinen oksitosiini voi joillekin potilaille olla vaarallinen. Hengityksen harjoittelujen merkitystä neuvolassa en ymmärtänyt! Asentojen merkitykset omaan ja sikiön hyvinvointiin sentään tajusin.

Avoimin mielin voi mennä sivistyneenäkin. 

Ehkä tää nyt on vaan sitä palveluhenkisyytä ja halutaan huomioida kaikki uniikit lumihiutaleäidit, joille raskaus ja synnytys on Kaunis Matka ja joiden pitää dokumentoida ja somettaa jokainen käänne. Ja kaiken on syytä olla täydellistä ja erikoista ja taltioitavaa. Ja sit varmaan nämä luomuhysteerikot, joille tärkeintä on välttää kaikkea lääketieteellistä. Eli haluavat tietää, jos joku ehdottomasti vaatii jotain veteensynnnytystä tms. tai jos joku asia on ehdottoman nounou.

Oikeasti tärkeintä on mennä avoimin mielin, ottaa evästä ja viihdettä mukaan, liikkua niin paljon kun pystyy ja levätä aina välillä, jos pystyy, kokeilla erilaisia kivunhoitokonsteja ja ottaa kätilön ehdotukset vastaan, vaatia myös kivun tehokkaampaa hoitoa ajoissa, jos siltä alkaa tuntumaan. Tarkkaa suunnitelmaa ei voi eikä kannata tehdä, koska synnytys ei ole ennakoitavissa. Suurella todennäköisyydellä kaikki menee hyvin mutta siksi olet sairaalassa, että jos tulee mutkia matkaan, niistä selvitään ammattilaisten toimin ja kaikkien tavoitteena on terve elinkykyinen vauva ja terve (vaikkakin usein väsynyt ja vähän murjottu) äiti. Luonto hoitaa suuren osan asioista kun jaksat antaa elimistön tehdä tehtävänsä. Kivut ja vaivat myös yleensä unohtuu nopeasti, kun vauva on siinä sylissä. Sekin on luonnon selviytymiskeino.

Vierailija kirjoitti:

Ei se niin mene, että "Kunhan vauva saadaan ulos tavalla tai toisella" - hätäsektiota on kaikin keinoin vältettävä, koska se on vaaratilanne sekä lapselle että äidille.

Sinun ei oikeastaan tarvitse tehdä synnytyksessä muuta kuin huolehtia asentosi, liikkeidesi (olettaen, ettet ole tunnoton) ja hengityksesi kautta, että kestät kivun - onneksi kipu tulee jaksoittain ja välillä saa levätä. 

Selinmakua kannattaa välttää, sattui tai ei, sillä sikiö ei saa siinä parhaiten happea. Synteettista oksitosiiniakin kannattaa välttää, ellei hätätapaus. Suosittelen vähän ilokaasua paraservikaalipuudutteita, ei muuta. 

Minä taas en suosittele tuota ilokaasua ja parasevikaalipuutetta lainkaan. Yhdessä synnytyksessä nuo oli käytössä ja sanoisin sitä pahimmaksi ja kivuliaimmaksi synnytykseksi ja olen sentään yhden synnyttänyt ilman mitään kivunlievityksiä. Ilokaasusta tuli vain oksettava olo, muissa synnytyksissä ei ole oksettanut lainkaan. Ja puudutteen laittaminen sattui ihan älyttömästi, eikä siitä ollut apua kuin ihan pieneksi hetkeksi. Yksi synnytys on menty oksitosiinilla, tippa otettiin käyttöön, kun vedet olivat menneet vuorokautta aikaisemmin. Silloin sain epiduraalin.

Mutta kaikki synnytykset on yksilöllisiä ja varmaan jokainen reagoi noihin kivunlievityksiinkin eri tavoin. Sekin vaihtelee, missä vaiheessa synnytystä voi mitäkin kivunlievitystä käyttää, epiduraalin saaminen riippuu siitä, että missä vaiheessa oma synnytys on ja pääseekö anestesialääkäri paikalle. Tuossa oksitosiinisynnytyksessä minulle sanottiin, että jos haluan epiduraalin, niin nyt sen voi saada tai sitten jäät todennäköisesti ilman, kun sunnuntaina sillä anestesialääkärillä oli paljon muitakin kiireitä ja oli tuossa vaiheessa käymässä synnärillä.

Minä en kirjoittanut mitään listaa, koska koko ajan myös lälläteltiin, ettei synnytys mene kuitenkaan suunnitellusti.

Kyllä se lapsi sieltä ulos tulee joka tapauksessa. Niin tuli meilläkin, vaikka toimenpiteet päätettiin synnytyksen aikana.

Vierailija kirjoitti:

Monella tuntuu olevan ajatus, että käsikirjoitus tehdään toteutettavaksi. Uskon että tarkoitus on vain luoda tunnetta siitä, että on edes JOTENKIN valmistautunut; vaikka kaikki muuttuisi, homma lähtee mietityltä pohjalta eli on ainakin perustietoa eri mahdollisuuksista.

Ei menettelyihin tutustumisen kanssa kannata olla laiska. Sillä ne ovat jotain mitä itselle potentiaalisesti tehdään... ja vastuu rutiinitoimenpideiden riskeistä on viime kädessä potilaalla, äidillä: hän suostui, sai vapaasti valita. Yksilöllisyydestä ei voida sairaalassa kaikkea tietää, joten hoito on keskimääräistä.

Kun jokin ei mene ideaalisesti ja on kuitenkin "normaalin" rajoissa, "hinnan" maksaa lapsi, äiti, perhe. Käytännössä suuriltakin murheilta saattaisi välttyä, jos ei turvautuisi helpoimpaan eli laiskuuteen. Helpoimmasta saattaakin tulla vaikeinta, koska ei ollut tietoa toimia suuremmalla todennäköisyydellä itselle sopivalla tavalla.

Sivistynyt äiti on joustavanakin VASTUULLINEN. Vaihtoehtoiset menetelmät eivät "tule puskista": ne ovat mahdollisuuksia, eivät uhkia.

On monia tapoja, miten luonnollisen tapahtuman, syntymän, voi hyvää tarkoittaessaan sabotoida.

Jos äiti alkaisi hätäillä, sikiö olisi vaarassa. Istukka -> syntymävalmis sikiö kestää hyvin rajallisesti äidin liikuntaa, stressiä - hengityksen epätasaisuutta - reagoiden siihen pulssin laskulla ("sydänäänet katoaa").

Edes jotenkuten itseään sivistänyt äiti tiedostaa olevansa aktiivinen osa synnytystä, hallitsevampi - eikä tällä ole mitään tekemistä ponnistusten kanssa. Hyvä syntymä ei niitä välttämättä vaadi ollenkaan ponnistuksia, itse asiassa ne joskus aiheuttaa vain sektion tarpeen (hapensaanti häiriintyy, kohtu väsyy) ja ovat siis turvallisuusriski. Joillekin potilaille hallinnan tunne on tärkeää, ja se liittyy sikiön hyvinvoinnin turvaamiseen.

Syntymähän on spontaani tapahtuma, ei äidin työn tulos!!! Monella ehkä väärä käsitys siitä, että vauva pitäisi puskea ulos syntymä ei todellakaan perustu siihen. KOHTU TEKEE TYÖN. Äidin tehtävä on kestää, sekä olla vaarantamatta sikiön tilaa.

Oeriaatteessa on siis psyykkisesti tärkeää, että äiti kokee tietävänsä jotain synnytyksestä jo etukäteen. Vaikka syntymä sitten tilanteen mukaan eteneekin.

Eli parasta valmistautumista synnytykseen on tiedostaa, että pitää pysyä rauhallisena (koska stressi voi tappaa lapseni, hienoa, jopa rauhoittaa!) ja kestää, ei saa hermoilla eikä yrittää tehdä aktiivisesti töitä syntymän eteen? Mitä tässä joku synnytyssuunnitelma tällaiseen auttaa? Miksei tästä puhuta neuvolassa? Miksi kuulen tästä ensi kertaa jonkun vauvapalstan kautta???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaatii hyvin oma-aloitteista asennetta olla kiinnostunut syntymästä prosessina. 

Miksi käytäntö on, luultavasti siksi, että moni on jälkeenpäin valitellut: "olisinpa tietänyt edes perusasiat!"

Mitkä on ne perusasiat, joita moni ei tiedä?

No esimerkiksi, että jälkeisten kanssa ei kannata hätiköidä.

Tai että vauvan takia ei synnärille välttämättä kannata jäädä asustelemaan, ellei vauvan terveys sitä vaadi.

Synnyttäjät, muistakaa mainita kätilöille, jos teille tulee kuumeinen olo synnytyksen yhteydessä. Voi olla tulehdus. Kätilöt osaavat kyllä sitten toimia, kunhan vaan tietävät asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella tuntuu olevan ajatus, että käsikirjoitus tehdään toteutettavaksi. Uskon että tarkoitus on vain luoda tunnetta siitä, että on edes JOTENKIN valmistautunut; vaikka kaikki muuttuisi, homma lähtee mietityltä pohjalta eli on ainakin perustietoa eri mahdollisuuksista.

Ei menettelyihin tutustumisen kanssa kannata olla laiska. Sillä ne ovat jotain mitä itselle potentiaalisesti tehdään... ja vastuu rutiinitoimenpideiden riskeistä on viime kädessä potilaalla, äidillä: hän suostui, sai vapaasti valita. Yksilöllisyydestä ei voida sairaalassa kaikkea tietää, joten hoito on keskimääräistä.

Kun jokin ei mene ideaalisesti ja on kuitenkin "normaalin" rajoissa, "hinnan" maksaa lapsi, äiti, perhe. Käytännössä suuriltakin murheilta saattaisi välttyä, jos ei turvautuisi helpoimpaan eli laiskuuteen. Helpoimmasta saattaakin tulla vaikeinta, koska ei ollut tietoa toimia suuremmalla todennäköisyydellä itselle sopivalla tavalla.

Sivistynyt äiti on joustavanakin VASTUULLINEN. Vaihtoehtoiset menetelmät eivät "tule puskista": ne ovat mahdollisuuksia, eivät uhkia.

On monia tapoja, miten luonnollisen tapahtuman, syntymän, voi hyvää tarkoittaessaan sabotoida.

Jos äiti alkaisi hätäillä, sikiö olisi vaarassa. Istukka -> syntymävalmis sikiö kestää hyvin rajallisesti äidin liikuntaa, stressiä - hengityksen epätasaisuutta - reagoiden siihen pulssin laskulla ("sydänäänet katoaa").

Edes jotenkuten itseään sivistänyt äiti tiedostaa olevansa aktiivinen osa synnytystä, hallitsevampi - eikä tällä ole mitään tekemistä ponnistusten kanssa. Hyvä syntymä ei niitä välttämättä vaadi ollenkaan ponnistuksia, itse asiassa ne joskus aiheuttaa vain sektion tarpeen (hapensaanti häiriintyy, kohtu väsyy) ja ovat siis turvallisuusriski. Joillekin potilaille hallinnan tunne on tärkeää, ja se liittyy sikiön hyvinvoinnin turvaamiseen.

Syntymähän on spontaani tapahtuma, ei äidin työn tulos!!! Monella ehkä väärä käsitys siitä, että vauva pitäisi puskea ulos syntymä ei todellakaan perustu siihen. KOHTU TEKEE TYÖN. Äidin tehtävä on kestää, sekä olla vaarantamatta sikiön tilaa.

Periaatteessa on siis psyykkisesti tärkeää, että äiti kokee tietävänsä jotain synnytyksestä jo etukäteen. Vaikka syntymä sitten tilanteen mukaan eteneekin.

Eli parasta valmistautumista synnytykseen on tiedostaa, että pitää pysyä rauhallisena (koska stressi voi tappaa lapseni, hienoa, jopa rauhoittaa!) ja kestää, ei saa hermoilla eikä yrittää tehdä aktiivisesti töitä syntymän eteen? Mitä tässä joku synnytyssuunnitelma tällaiseen auttaa? Miksei tästä puhuta neuvolassa? Miksi kuulen tästä ensi kertaa jonkun vauvapalstan kautta???

En sanonut, että "pitää pysyä rauhallisena" - ilmaisu viittaa lähtökohtaiseen ahdistukseen. Miten ahdistusta hallitsee, se liittyy pelkopotilaisiin tms. ja tässä minä kuitenkin puhun vain keskivertotapauksista.

Kirjoitit "eikä yrittää tehdä aktiivisesti töitä syntymän eteen?"  Tarkennan, että kirjoittaessani: "Äidin tehtävä on kestää, sekä olla vaarantamatta sikiön tilaa" viittaan kivunhallintaan - se on aktiivista työtä. Mutta VARSINAINEN syntymä... ei ole aktiivista työtä. Ellei vauva sitten synny leikkauksella, tai käytetä vetovälineitä ulos saamiseksi.

Auttaako suunnitelma vai ei, se on yksilöllistä. Mutta ajatuksena on, että siitä voisi olla jonkinlaista hyötyä.

Kirjoitit: "Miksei tästä puhuta neuvolassa?", mihin viittaat sanalla "tästä"?

^ siihen, ettei syntymä ole aktiivista työtä? Vastaus: tiede ei osaisi riittävästi selittää ilmiötä.

Kaikke extratoimenpiteet (esim. epiduraali) ovat kompromisseja. Toiveen niille pitää olla perusteltu ja riskien tidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin ohjeistettiin kovasti kirjoittamaan jotain toivelistaa sinne synnärille. En oikein ymmärtänyt, mitä järkeä siinä oli, kun tiesin ettei se synnytys todennäköisesti mene odotusteni mukaan, kerran olin ensisynnyttäjä enkä mitenkään voisi tietää, millaista se sitten oikeasti olisi ja millä tahdilla synnytys etenisi minun kihdallani. Lähinnä ahdisti, että toivelista saisi minut kokemaan turhaa pettymystä ja saisi minut tuntemaan itseni naurettavaksi jälkikäteen, kun olisi ollut niin typerät ja epärealistiset luulot kaikesta.

Tämä on hyvä esimerkki tilanteessa, jossa tuleva huoltaja voi ryhtyä "kasvamaan aikuiseksi" jo ennen lapsen syntymää; jokainen vanhemmuus on kasvua ihmisenä. Miten oma häpeä vaikuttaa vanhemmuuteen, kun jo pelkästään omien toiveiden kuvailu tuottaa jäykkää olotilaa?

Vierailija kirjoitti:

Näitäkin synnytystarinoita tiesin, joissa kätilöt sitten pyrkivät noudattamaan toivelistaa pilkulleen ja vetosivat, että "no mutta ethän sinä tämän listan mukaan halua mitään kivunlievitystä", kun ensisynnyttäjä tuleekin toisiin ajatuksiin tositilanteessa. "Joo anteeksi, olen tyhmä ja naiivi ensisynnyttäjä, olisihan minun tottakai pitänyt tietää, ettei tämä nyt menekään ihan niinkuin kuvittelin!"

Tottakai listaa kubnnioitetaan, kunnes vauvan tai äidin hyvinvointi toisin vaatii. Äidin neuroottinenkin käytös on aihe muuttaa suunnitelmaa. Ei mitä tahansa kivunlievitystä voi kuitenkaan missä tahansa vaiheessa antaa - siitä tuo kuvailemas tilanne johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Toivelista asetti minut myös ikäänkuin jonkun palveltavan asiakkaan asemaan: "Joo haluan ehdottomasti vesisynnytyksen ja epiduraalin, kiitos." Mitä hotellilomaa lisämukavuuksilla tässä muka ollaan varaamassa?

Etkä kokenut itseäsi sen arvoiseksi? Vanhempana olisi kuitenkin hyvä kokea arvokkuutta, ettei arvottomuuden tunne välity tiedostamatta omalle lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Ja suunnitellulle sektiollehan se esikoinen lopulta meni perätilan takia, aivan turhaan olisin mitään toivelistoja kirjoitellutkaan.

Ne ovat kaksi eri asiaa, halujensa tunnistaminen tiedon pohjalta sekä näiden halujen elävyys.

Kokemukseni terveydenhuollon parissa ovat suuresti ristiriidassa sen kanssa, mitä nämä synnytystoivelistat potilaan asemasta viestivät. En ole tullut kohdelluksi terveydenhuollon parissa minään arvokkaana, palveltavana asiakkaana, jonka toiveita kuunneltaisiin.

Kun on raskauden aikana monesti runnottu ja ronkittu ja tiuskittu päälle, että ei tämä onnistu kun et rentoudu, niin kyllä siinä on vaikea enää mieltää itseään palveltavaksi asiakkaaksi ja odottaa tai edellyttää synnäriltäkään kovin suuria. Kohtelu sairaalassa lapsen syntymän jälkeen oli myös sellaista, että siitä oli arvokkuus ja kunnioitus kaukana. Apua ja neuvoja ei saanut, vaikka pyysi, vain pelkkiä käskyjä annettiin.

Muissa yhteyksissä osaan kyllä arvostaa itseäni onneksi, mutta terveydenhuollon parissa tämä on kai jotakin itsesuojelua tulevan kohtelun varalta.