Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Aika moni luulee itsestään liikoja ennen kuin sitten toteaa olevansa jotain muuta. Mutta silloin yleensä syy on muiden.

:D

 

Onpas täällä ollut ilahduttavan vilkasta ja hyvää keskustelua pettämisestä.

Kiitos sinulle, joka avauduit omasta pettämisestäsi. Kuulostaa siltä, että olet elänyt suhteessa, jossa on henkistä väkivaltaa. Kerroit myös, että halusit erota jo pitkään ennen kuin lopulta teit sen. Kertomasi alleviivaa entisestään sitä, että mielestäni on hyvin tärkeää kuunnella itseään ja omia tuntemuksiaan. Kuulostaa siltä, että sinulla on ollut paha olla suhteessa jo pitkään ennen kuin lopulta rohkenit erota.

Kiinnittäisin huomiota pariin näkökulmaan yleisellä tasolla. Pettämisiä ja paisuhteita on ensinnäkin vaikka kuinka ja tilanteet vaihtelevat, joten mitään yleispätevää kaavaa pettämiselle tuskin on mahdollista piirtää.

Mutta täällä keskustelu tuntuu kovasti pyörivän sen ympärillä millaisessa suhteessa petetään. Ikään kuin syyt pettämiselle löytyisivät aina parisuhteesta. 

Tutkimustenkin mukaan pettämiselle löytyy syy usein omasta henkilökohtaisesta kriisistä. Jostain syystä pysähdytään pohtimaan millaista elämää halutaan elää, halutaanko vielä kokea jotain uutta, jopa kyseenalaistetaan elettyä elämää ja omaa persoonaa, halutaan jotain muutosta. Joskus ikä voi nostaa sen pinnalle, joskus muut elämänmuutokset kuten muutokset työuralla, lasten lähteminen omilleen, läheisen kuolema tms. Lisäksi usein taustalla voi olla pitkä parisuhde, joka on alkanut jo nuorena. Ihmiset muuttuvat, voivat kasvaa aikuisiksi ja huomata, että haluavat jotain muuta. Klassisesti sanottuna kasvetaan erilleen. Voi siis olla ihan hyvä liitto ja parisuhde, mutta silti halutaan jotain muutosta, jotain uutta.

Toinen mihin kiinnittäisin huomiota on olettama, että pettäjä toimii jotenkin rationaalisesti ja on täysin selvillä omista tunteistaan ja tavoitteistaan. Syy sille, miksi välitilassa roikutaan, voi hyvinkin olla yksinkertaisesti se, ettei pettäjä itsekään tiedä mitä haluaa. Panokset pitkän parisuhteen ja perhe-elämän romuttamiselle ovat kovat. Tunteita puolisoon voi edelleen olla. Samalla orastavaa ihastusta tai palavaa halua johonkin toiseen. Eipä ihme, jos sellaisessa tilanteessa on sekaisin kuin seinäkello. En ihmettele, että monet hakeutuvat ristiriitaisessa tilanteessa psykologin tai terapeutin juttusille saadakseen selville mitä oikein haluavat tai kestääkseen tunnekuormaa, joka syntyy siitä, kun on ajanut itsensä ja muut ristiriitaisten tunteiden aallokkoon.

Tämä on vain yksi näkökulma pettämiseen. On myös muitakin, joita on tässäkin ketjussa tullut esille. On ilmeisesti olemassa myös ihmistyyppi, joka mielellään pelailee moneen suuntaan ja haluaa omaa mukavuuttaan säilyttää perhe-elämän ja siinä sivussa kokea seikkailuja.

28, on ilahduttavaa kuulla sinusta ja kokemuksistasi, vaikka niistä on kulunut aikaa. Minulle rivien välistä piirtyy kuva eksästäsi ihmisenä, joka ei ole kyennyt ottamaan vastuuta teoistaan. Kuvaavaa on, että hänen omat vanhempansakin selittävät toimintaa sillä, että mies on liian kiltti. Pettäminen on yksi asia, mutta rivien välistä on luettavissa, että hän on ilmeisesti rakentanut koko elämänsä valheiden varaan. Kuin korttitalon, joka on vain odottanut sortumistaan. Se ei ole kiltteyttä, vaan vastuuttomuutta.

Kuurankukka

"Tutkimustenkin mukaan pettämiselle löytyy syy usein omasta henkilökohtaisesta kriisistä." 

Uskottomuuden syyt ovat moninaiset ja voivat liittyä sekä parisuhdetta koskeviin ongelmiin että yksilön omiin tekijöihin. Yleisimpiä syitä ovat vuorovaikutusongelmat, kuten kommunikaation puute ja tarpeiden täyttymättömyys, mikä voi johtua arjen stressistä tai etääntymisestä. Myös seksuaalisen nautinnon puute, arvostuksen tarve, seikkailunhalu tai henkilökohtaiset ongelmat, kuten heikko itsetunto tai identiteettikriisi, voivat ajaa pettämään. 

Haluaisin tietää miksi kriisissä ei kääntyisi juuri sen läheisimmän puoleen. Kun suhteessa on kommunikaatio ja tunnepuoli kunnossa niin itse ainakin jokaisessa henkilökohtaisen elämän kriisissä ajattelen että luojalle kiitos minulla on puolisoni. Kun tulee mittariin vuosia jo tämä lähemmäs 50 niin elämähän on yhtä menetystä ja luopumista. Lapsi lähtee kotoa, vanhemmat ja muut läheiset jo poistuu tästä maailmasta. Työelämä on kylmää kyytiä kun siinä on edennyt tiettyyn pisteeseen, vanhenee, sairastuu, asiat mutkistuu suhteissa läheisiin (esim perintökahinaa).. Kaikessa olen kääntynyt nojaamaan puolisoon ja vice versa.

Kokemukseni mukaan sekin kertoo jostain että tukea tai myönteistä harhautusta pois kriisistä lähtee hakemaan suhteen ulkopuolelta. Jokaisen olisi hyvä aika ajoin tarkistaa itsessään; olenko puolisolleni lämmin, helposti lähestyttävä, läsnä, rakentavasti neuvova.. Vai olenko kiireessä torjuva, kärsimätön, kriittinen.. Jälleen kokemuksesta; kun ihminen tuntee itsensä epävarmaksi ja torjutuksi vaikka töissä tai ikääntymisen vuoksi kuvittelee olevansa jo turha ja sivuun heitettävä, ei mikään ole niin kullanarvoinen kuin se läheisin joka kehuu, haluaa, pitää lähellä. Silloinkin ja nimenomaan silloin kun ei minusta ole antamaan itsestäni parhainta versiota vaan olen etäinen, kireä, surullinen, passiivinen..

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin tietää miksi kriisissä ei kääntyisi juuri sen läheisimmän puoleen. Kun suhteessa on kommunikaatio ja tunnepuoli kunnossa niin itse ainakin jokaisessa henkilökohtaisen elämän kriisissä ajattelen että luojalle kiitos minulla on puolisoni. Kun tulee mittariin vuosia jo tämä lähemmäs 50 niin elämähän on yhtä menetystä ja luopumista. Lapsi lähtee kotoa, vanhemmat ja muut läheiset jo poistuu tästä maailmasta. Työelämä on kylmää kyytiä kun siinä on edennyt tiettyyn pisteeseen, vanhenee, sairastuu, asiat mutkistuu suhteissa läheisiin (esim perintökahinaa).. Kaikessa olen kääntynyt nojaamaan puolisoon ja vice versa.

Kokemukseni mukaan sekin kertoo jostain että tukea tai myönteistä harhautusta pois kriisistä lähtee hakemaan suhteen ulkopuolelta. Jokaisen olisi hyvä aika ajoin tarkistaa itsessään; olenko puolisolleni lämmin, helposti lähestyttävä, läsnä, rakentavasti neuvova.. Vai olenko kiireessä torjuva, kärsimätö

Exäni oli minulle tuki ja turva koko 28 vuotta. Koimme ko. vuosien aikana kaikenlaista, iloa, surua, intohimoa, läheisyyttä, suuria menetyksiä, onnea, arkea, ruuhkavuosia jne. Kasvoimme yhdessä. Kuvittelin aina, että niin elämä jatkuukin. Kuuntelin ja olin läsnä. 

Se on totuus, että toisen sisäiseen pahaanoloon et voi vaikuttaa, vaikka seisoisit päällänsä. Vaikka kuinka kuuntelisit ja olisit läsnä niin, et voi vaikuttaa toisen tunteisiin / tekemiin ratkaisuihin. 

Minusta on jopa pelottavaa tajuta, että osa ihmisistä uskoo omaan parisuhteensa 100% varmasti kestävän loppuelämän vain sen takia, että juuri nyt on kaikki hyvin. Toki niin minäkin luulin. Ja niin varmasti moni muukin on luullut, että "ei itselleni voisi tapahtua noin". Tällä en myöskään tarkoita, että asiaa pitäisi pelätä, mutta hyvä on ymmärtää että tilanteet voi muuttua. 

Minusta se, että lähtee hakemaan suhteen ulkopuolelta "valoa" elämään voi olla täysin henkilön hätähuuto omalle pahoinvoinnille. 

28 v yhdessä 

Sitten on näitä, uskokaa tai älkää, jotka eivät kriiseile eivätkä ole välitilassa. He pettävät samaan tapaan kuin joku ostaa liian kalliin asian, vaikka tietää, että toinen ei tässä rahatilanteessa sitä hyväksyisi. Mutta harvoin siihen liitto sortuu kuitenkaan tai ainakin ajattelevat, että ei sorru. Kun tämähän on vain yksi inhimillinen pieni lipsahdus.

Näin mieheni ajatteli. Hän oli aivan järkyttynyt siitä, että minä halusin eron. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt mennä terapiaan ja olisikin ollut oikeassa, jos olisin halunnut liittoa jatkaa. Minä en halunnut.

Varmaan terapiassa olisi löytynyt hyviä syitä sille, miksi hän koki tämän tarpeelliseksi. Varmaan liittomme olisi siellä paljastunut täysin erilaiseksi kuin minä kuvittelin sen olevan. Mutta minä tiesin, että samanlaiseksi se ei enää tule, joten sitä suuremmalla syyllä. Kun kaikki on kuten täälläkin todistetaan ollut pelkkää minun kuvitelmaa niin mitä sitä sinne takaisin pyrkimään.

Kiitos Kuurankukka Sinulle kirjoituksesta.

Lainaus: "Pettäminen on yksi asia, mutta rivien välistä on luettavissa, että hän on ilmeisesti rakentanut koko elämänsä valheiden varaan. Kuin korttitalon, joka on vain odottanut sortumistaan. Se ei ole kiltteyttä, vaan vastuuttomuutta."

Jotenkin vaikea on itseni nähdä, että koko elämänsä olisi rakentanut valheiden varaan. Se saa tuntemaan, että koko 28 vuotta olisi ollut valhetta, sitä en kuitenkaan usko, vaikka suhde päättyikin rumasti (ja valheita riitti).

Se on nyt jo pitkälle jäänyttä menneisyyttä ja aiheesta on helppo puhua. Ko. ihmissuhde oli kuitenkin pitkä ja tärkeä, ja valheille perustuva ero kuitenkin jättää jäljet. Haavat, joista jää arvet. Oma poikani on kuitenkin jatkuva muistutus isästänsä, jotakin äärettömän tärkeää saatiin aikaiseksi. Tavallaan olisin toivonut, että jonkinlaiset ystävälliset välit jää, mutta emme pystyneet siihen, emmekä ole missään tekemisissä enää. 

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Sitten on näitä, uskokaa tai älkää, jotka eivät kriiseile eivätkä ole välitilassa. He pettävät samaan tapaan kuin joku ostaa liian kalliin asian, vaikka tietää, että toinen ei tässä rahatilanteessa sitä hyväksyisi. Mutta harvoin siihen liitto sortuu kuitenkaan tai ainakin ajattelevat, että ei sorru. Kun tämähän on vain yksi inhimillinen pieni lipsahdus.

Näin mieheni ajatteli. Hän oli aivan järkyttynyt siitä, että minä halusin eron. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt mennä terapiaan ja olisikin ollut oikeassa, jos olisin halunnut liittoa jatkaa. Minä en halunnut.

Varmaan terapiassa olisi löytynyt hyviä syitä sille, miksi hän koki tämän tarpeelliseksi. Varmaan liittomme olisi siellä paljastunut täysin erilaiseksi kuin minä kuvittelin sen olevan. Mutta minä tiesin, että samanlaiseksi se ei enää tule, joten sitä suuremmalla syyllä. Kun kaikki on kuten täälläkin todistetaan ollut pelkkää minun kuvitelmaa niin m

Minä uskon Sinua täysin. Tunnen hyvinkin erään miehen, jolle pettäminen on juuri tuollaista. Teidän eron jälkeen toiminta tulee jatkumaan seuraavankin kumppanin kanssa suurella todennäköisyydellä. 

Ja ymmärrän äärettömän hyvin miksi halusit myös erota, mikään ei olisi palannut suhteessanne enää ennalleen.

Se miksi olen jankannut exäni "omasta kriisistä" johtuu vain siitä, että kun tuntuu todellakin että jotkut hakee aina syitä pelkästään siitä parisuhteesta. Ei ole aina niinkään.

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin tietää miksi kriisissä ei kääntyisi juuri sen läheisimmän puoleen. Kun suhteessa on kommunikaatio ja tunnepuoli kunnossa niin itse ainakin jokaisessa henkilökohtaisen elämän kriisissä ajattelen että luojalle kiitos minulla on puolisoni. Kun tulee mittariin vuosia jo tämä lähemmäs 50 niin elämähän on yhtä menetystä ja luopumista. Lapsi lähtee kotoa, vanhemmat ja muut läheiset jo poistuu tästä maailmasta. Työelämä on kylmää kyytiä kun siinä on edennyt tiettyyn pisteeseen, vanhenee, sairastuu, asiat mutkistuu suhteissa läheisiin (esim perintökahinaa).. Kaikessa olen kääntynyt nojaamaan puolisoon ja vice versa.

Kokemukseni mukaan sekin kertoo jostain että tukea tai myönteistä harhautusta pois kriisistä lähtee hakemaan suhteen ulkopuolelta. Jokaisen olisi hyvä aika ajoin tarkistaa itsessään; olenko puolisolleni lämmin, helposti lähestyttävä, läsnä, rakentavasti n

Itse en varsinaisesti pelkää sitä että suhteeni päättyisi. Olen selvinnyt perheen hajoamisestakin, selviäisin myös siitä. Taloudelliset asiat ja omistukset (lue:huollettavat) olen hoitanut siihen malliin että yksinkin selviäisin ja osaan ja jopa tykkään olla yksin sekä mulla on muutamia läheisiä suhteen ulkopuolellakin. Elän ylipäätään hyvin yksinkertaista elämää, ja jos suhteeni päättyisi olisin tässä elämäntilanteessa vapaa pyrkimään vaikka ulkomaille töihin. Eli puolensa ja puolensa asioilla. Mulla on aina ollut korostunut tarve itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen ja ehkä tärkein arvoista ihmissuhteissa on se että minun tahtoani ja mielipiteitäni kunnioitetaan. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta kyseenalaistamisesta en pidä. Se tuntuu holhoamiselta tai sellaiselta ripustautumiselta joka itseäni alkaa kyllä ahdistaa. Sanon mitä tarkoitan ja olen aina rehellinen.

Etenkin rakkaus elää ja voi parhaiten minusta vapaudessa ja luottamuksessa. Jos puolisoni pettäisi, enkä minä sitä hyväksyisi, ottaisin asian niin, ettei suhteemme ole hänelle enää riittävän tärkeä. Ja hyväksyisin asian niin. Jos kokisin että olen itse jollain lailla pettänyt meidän yhteisen ääneen sanotun (tai senkin mikä ymmärretään sanomatta) suhdesopimuksen, pyytäisin mahdollisuutta korjata asian yhdessä. Mutta jos mielestäni olisin itse elänyt juuri niin kuin yhdessä on hyväksi todettu ja silti tulisin petetyksi -no mulle se tarkoittaisi että suhde on hänen puoleltaan loppu, hän ei enää riittävästi välitä siitä ja minusta ja hän on siis vapaa menemään. En tee mitään sillä tiedolla miksi hän näin on kokenut. Luulisin että olen tyypillinen vesimies tässä suhteessa (hyväksyn senkin että valtaosa pitää viimeistä statementia ihan huuhaana :p )

Kyse oli siis siitä, että minun ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa pitänyt tietää, että miehellä on ollut toisen kanssa mitään. Tämä oli täysin erillinen asia meidän suhteesta. Minun kanssani hän koki olevansa todellakin onnellinen, kommunikaation sujuvan, meillä oli oikein hyvä yhdessä, minä olin juuri se ihminen, johon hän rakastui ja jota rakasti edelleen.

Sen vuoksi oli suuri yllätys, että minä annoin tämän asian pilata kaikki. Hän näki suurta vaivaa, että tuo edellinen olisi kaikissa määrin minulle totta. Itse paljastuminen kävi tosiaan niin ällistyttävän sattuman kautta, niin moni asia ja ihminen oli täysin uskomattoman eri paikassa kuin olisi pitänyt, että tätä hän todella ei ollut laskenut. 

Varmaan hän olisi terapiassa saanut valaistuksen, että ei se nyt ihan noin mene. Että riittää, että toinen suojataan totuudelta. En jäänyt katsomaan. Enkä tiedä, onko jatkanut samaa uusissa suhteissaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyse oli siis siitä, että minun ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa pitänyt tietää, että miehellä on ollut toisen kanssa mitään. Tämä oli täysin erillinen asia meidän suhteesta. Minun kanssani hän koki olevansa todellakin onnellinen, kommunikaation sujuvan, meillä oli oikein hyvä yhdessä, minä olin juuri se ihminen, johon hän rakastui ja jota rakasti edelleen.

Sen vuoksi oli suuri yllätys, että minä annoin tämän asian pilata kaikki. Hän näki suurta vaivaa, että tuo edellinen olisi kaikissa määrin minulle totta. Itse paljastuminen kävi tosiaan niin ällistyttävän sattuman kautta, niin moni asia ja ihminen oli täysin uskomattoman eri paikassa kuin olisi pitänyt, että tätä hän todella ei ollut laskenut. 

Varmaan hän olisi terapiassa saanut valaistuksen, että ei se nyt ihan noin mene. Että riittää, että toinen suojataan totuudelta. En jäänyt katsomaan. Enkä tiedä, onko jatkanut samaa uusissa suhteissaan.

Siis varmistan vielä, hänellä oli vakituinen sivusuhde jota salaili sinulta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse oli siis siitä, että minun ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa pitänyt tietää, että miehellä on ollut toisen kanssa mitään. Tämä oli täysin erillinen asia meidän suhteesta. Minun kanssani hän koki olevansa todellakin onnellinen, kommunikaation sujuvan, meillä oli oikein hyvä yhdessä, minä olin juuri se ihminen, johon hän rakastui ja jota rakasti edelleen.

Sen vuoksi oli suuri yllätys, että minä annoin tämän asian pilata kaikki. Hän näki suurta vaivaa, että tuo edellinen olisi kaikissa määrin minulle totta. Itse paljastuminen kävi tosiaan niin ällistyttävän sattuman kautta, niin moni asia ja ihminen oli täysin uskomattoman eri paikassa kuin olisi pitänyt, että tätä hän todella ei ollut laskenut. 

Varmaan hän olisi terapiassa saanut valaistuksen, että ei se nyt ihan noin mene. Että riittää, että toinen suojataan totuudelta. En jäänyt katsomaan. Enkä t

Ei ollut varsinaisesti vakituinen sivusuhde, vaan oli tapaillut muutamaan kertaan toista naista, tapailut tosin olivat tyyliin yön yli tms. En tiedä, mikä lasketaan varsinaiseksi sivusuhteeksi tai olisiko tästä muodostunut sellainen. Eikä näillä muotoseikoilla itselleni mitään väliä olekaan.

Jos on muutaman kerran tavattu niin se nyt voi kääntyä mihin suuntaan tahansa. Joko seksin halua vieraan ihmisen kanssa, tai ihastumista. Muutama kerta voi riittää, tai sitten kuvaan voi astua tunteet. Riippuu paljolti siitä miten uuden kanssa synkkaa mutta huom tietysti myös tunteista vakikumppania kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin tietää miksi kriisissä ei kääntyisi juuri sen läheisimmän puoleen. Kun suhteessa on kommunikaatio ja tunnepuoli kunnossa niin itse ainakin jokaisessa henkilökohtaisen elämän kriisissä ajattelen että luojalle kiitos minulla on puolisoni.  ...

"Kokemukseni mukaan sekin kertoo jostain että tukea tai myönteistä harhautusta pois kriisistä lähtee hakemaan suhteen ulkopuolelta. Jokaisen olisi hyvä aika ajoin tarkistaa itsessään; olenko puolisolleni lämmin, helposti lähestyttävä, läsnä, rakentavasti neuvova.."

Olen samaa mieltä siitä että jostain tuo pariuhteen ulkopuolelle kääntyminen kertoo, mutta sitten onkin monia eri vaihtoehtoja mistä asioista se kertoo kussakin tapauksessa. Mainitsit itse yhden asian ja vaihtoehdon. Että kyse olisi kumppanin torjuvasta suhtautumisesta. Läheskään ainahan syy ei ole kuitenkaan tämä.

Monella on itsellään vaikkapa ylipäätään jo vaikeuksia puhua joistain vaikeammista asioista ihan henkökohtaisista itsestä johtuvista syistä. Suomalaisessa kulttuurissä tällainen puhumisen ja myös tunteiden näyttämisen ja käsittelyn vaikeus, varsinkin perinteisesti miehillä, on aika yleistä. Voi olla esimerkiksi kova tarve itse saada selvitettyä omat asiansa ja ongelmansa, ei halua rasittaa toista omilla murheilla tai epäselvillä tuntemuksilla. Joskus syynä voi olla myös tietynlainen ylpeys purra hammasta ja pärjätä itse, ns. olla mies tms.

Toisaalta voi olla ihan pelko ja rohkeuden puute asioiden ilmi tuomisessa, ja se on syy miksi ei pysty tai halua puhua kumppanille. Joskus on jo vaikkapa lapsuudessa syntyneitä vähän huonoja tuomintamalleja, jotka ohjavat tiedostamattomastikin toimintaa. Luonne tietenkin vaikuttaa myös monella tavalla.  Lisäksi jotkut ovat ihan suoraan myös itsekkäämpiä kuin toiset. Tässä nyt pari muutakin vahtoehtoa kertomasi ohelle. Muitakin varmasti vielä on.

Lisäksi on varmasti myös niin, että toisilla ylipäätään kynnys pettämiseen on todellakin korkeampi kuin toisilla, oli sitten taustalla kyseessä parisuhteen kysymykset tai omat henkilökohtaiset asiat ta kriisit. Ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia. Jotkut myös ihastuvat herkemmin, tai sitoutuminen kumppaniin ei kaikilla ole yhtä vakaata ja syvää, ja onhan näitä tunnemaailmaltaan ihan tuuliviirejäkin olemassa. Pohjalla voi olla huono itsetuntemus tai itseluottamus, ja huono ymmärrys siitä, mitä itse elämältään oikesti haluaa (ja miten näitä asioita voisi terveellä tavalla saavuttaa) ja onko itse kunnolla elämässään ohjaksissa vai ei. Itsepetos on ihmisille aika yleistä, ja rehellisyys itselle voi siis olla myös hakusessa. 

Eli vaikka olisi empaattiinen kumppaniaan kuunteleva ja tukeva ihminen, mikä onkin parisuhteessa tärkeä asia, niin se ei ole aina tae siihen, ettei joku muista syistä johtuen vaikkapa sulkeudu, tai käänny kriiseissä, hämmennyksessä tai joskus vaikka ihan seikkailunhaluaan tai jotain muutosta toivoessaan, parisuhteen ulkopuolelle, mikä johtaa sitten tällaiselle tielle. Siinäkin on isoja eroja, kuinka itkälle tällaista tietä sitten kulkee.

Ja kun tässä nyt pettämisestä puhutaan, niin mielestäni on aika eri asia esimerkiksi pettää kerran, kuin alkaa salasuhteeseen pitkän kaavan kautta kaikkine valheineen ja suunnitelmallisine vedätyksineen. Toki se etääntyminen ja parisuhteen ulkopuolelle kääntyminen ei aina ole mitään (seksuaalista) pettämistä myöskään, eikä johda sellaiseen. Aina se ei välttämättä ole yhtään haitallistakaan, terveitäkin tapoja on hakea elämäänsä kaipaamiaan asioita, jotain uutta ja muutosta. Tätä aloinkin pohtimaan nyt, mutta siitä teemasta lisää seuraavalla kertaa.

No sehän se pointti onkin. Ei suhde ole silloin kunnossa kun aloitetaan sivusuhde tai petetään toistuvasti. Me voidaan tässä sopia että vika on yksin toisessa, mutta se vika silti yhä on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on muutaman kerran tavattu niin se nyt voi kääntyä mihin suuntaan tahansa. Joko seksin halua vieraan ihmisen kanssa, tai ihastumista. Muutama kerta voi riittää, tai sitten kuvaan voi astua tunteet. Riippuu paljolti siitä miten uuden kanssa synkkaa mutta huom tietysti myös tunteista vakikumppania kohtaan.

Joo ei kiinnostanut jäädä seuraamaan asian kehitystä. Tieto tapahtuneesta riitti. 

Vierailija kirjoitti:

No sehän se pointti onkin. Ei suhde ole silloin kunnossa kun aloitetaan sivusuhde tai petetään toistuvasti. Me voidaan tässä sopia että vika on yksin toisessa, mutta se vika silti yhä on olemassa.

Suhde oli molempien mielestä erittäin hyvässä kunnossa. Se vaan ei toiselle riittänyt vaan toivoi salassa kakun päälle kirsikan ja sitten syödä ja säästää sen kirsikkakakun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sehän se pointti onkin. Ei suhde ole silloin kunnossa kun aloitetaan sivusuhde tai petetään toistuvasti. Me voidaan tässä sopia että vika on yksin toisessa, mutta se vika silti yhä on olemassa.

Suhde oli molempien mielestä erittäin hyvässä kunnossa. Se vaan ei toiselle riittänyt vaan toivoi salassa kakun päälle kirsikan ja sitten syödä ja säästää sen kirsikkakakun.

No oliko suhde silloin mielestäsi kunnossa? Minusta suhde olisi ihan päin vattua jos mies haluaisi minun päälleni vielä jonkun kirsikan mitä käydä imeskelemässä välillä.

Täyttä asiaa kirjoitus 12535 (klo 14.39). Lämpimästi kiittäen!

Jotenkin helpotti lukea, kun syitä ja tilanteita voi olla niin monia. Tuntuu, että aina halutaan nähdä vain yksi syy, luullaan että tunnetaan kirjoittajan tarina paremmin kuin kirjoittaja itse. 

Pohdintaani:

Lopputulos kuitenkin on se, että lähtijällä on oikeus lähteä, jos suhde ei tunnu hyvältä. Hyvä ihminen hoitaa asiat rikkomatta kumppania ja lapsia enempää kuin on tarvis. Hyvän kumppanin pitää pystyä olemaan rehellinen ja suora vaikka tietää sen sattuvan, ei paeta valheisiin ja olla itsekäs pelkuri. 

Olisin itse ehdottomasti valinnut kerralla eroamisen. En kuukausien lasinsiruilla kävelyä toisen masennuksen takia, ensimmäisten valheiden eteen tulemista "salakämpän muodossa" ja myöhemmin vielä tieto, että toinen nainenhan se siellä taustalla oli. 

Ja nyt juuri mietin, että mikä tarve exän oli tulla kotiin viereeni edelleen joka viikko, nähdä monta kertaa viikossa (kauppaan + lounaalle jne), tulla omilla avaimilla yllättäen, harrastaa vaakamamboa kanssani jne. Palstalaiset kertoo varmaan syyn (ei tarvitse). Meinaan kun suhteemmehan oli jo niin huono, kun se salasuhdekin jo oli (se suuri uusi rakkaus).

28 v yhdessä 

Ps. Jep, ja nyt en jaksa exää taas ajatella. Ja voin sanoa, että jos vähän enemmän olisin silloin aikanani saanut tietää niin en miettisi menneitä laisinkaan.

Puhun nyt vain omasta näkökulmastani, olen aikuinen nainen, mutta kyllä joku "puute" suhteessa on jos pettää kertalaakin saati alkaa pitää rinnakkaissuhdetta. Itse olen sellainen, että kun olen rakastunut ja suhde tuntuu hyvältä ei teen mieli muita. Ei muut edes huvita enkä halua riskeerata suhdettamme. Mutta kun suhteeseen tulee jotain hankaluuksia tai tunteet muuten hiipuu, mutta ei vielä ole päättänyt erota niin saatan jopa jossain tilanteessa pettää, ainakin suudella ja halailla.

Minulle siis suhteen tila ratkaisee paljon. Ihan samoin mietin jos tulen petetyksi. Joku vaje on tai ei toinen välitä tarpeeksi. Eihän silloin riskeeraa suhdettaan jos pelkona on sen loppuminen. Kukaan tuskin uskoo niin vahvasti, ettei joudu kiinni. Se on toiveena, mutta itse taustalla tietää, että käry voi käydä.