Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

"Onko ihmisillä siis vaikeuksia yleensäkin paljon pukea sanoiksi omat tunteensa ja ajatuksensa jotenkin koostetussa muodossa tai muodostaa kokonaisuvaa asioista, tai ylipäätään tunnistaa näitä (tunteitaan ja ajatuksiaan) ja mistä ne kumpuaa? Tuntuu, että osassa kirjoituksia nyt kuvataan tällaisia asioita aika paljon."

Lyhyesti: on. Kun ajattellaan vaikka 28 veen exää, niin hänen toteamuksensa siitä, ettei itsekään tiedä, mikä v*ttu häneen meni, on erittäin kuvaava.

Tässä on ollut hyvää keskustelua ja paljon hyviä näkökulmia. Yllättävän monella tuntuu kuitenkin olevan ajatus siitä, että "näinhän erot yleensä tapahtuvat" tai että kyllähän sitä tietää sanomattakin mitä toinen ajattelee, turha puhua.

Terapeutti sanoi joskus, että minulla on harvinainen kyky olla rehellinen itselleni. Totesin hämmästyneenä, että kaikillahan meillä se on. Terapeutti totesi, ettei todellakaan ole, mitä minun oli vaikea ymmärtää.

Sittemmin olen todennut, että olimme molemmat osin väärässä. Kokemus on osoittanut, että suurella osalla ihmisistä ei todellakaan ole kykyä rehellisyyteen itselleen - ja omanikin on varsin rajallinen. Me kaikki haluamme pitää yllä positiivista kuvaa itsestämme, ja tulkitsemme sen vuoksi asioita itsellemme edullisesti. Täälläkin on helppo huomata, että virheitä on keskimäärin paljon mukavampi osoitella toisista kuin itsestään.

Totuus usein sattuu, mutta on kasvun edellytys. Ehkä kasvaminen usein on kivulias prosessi juuri siksi, että se vaatii omien sokeiden pisteiden tunnistamista ja itselleen mieluisista tulkinnoista luopumista.

Äkkiseltään väittäisin myös, että tuskin kukaan pystyy muodostamaan täydellisen objektiivista kokonaiskuvaa suunnilleen yhtään mistään.

-Liekki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kyllä itse haluan kuulla syyn - en mitään tarkkaa analyysiä, mutta rehellisen syyn." 

Pitkästä liitosta pariterapian kautta eronneena voin kertoa, etten oikeasti mitään yhtä tai kahta syytä todennut, vaan sen terapian aikana kävimme puolin ja toisin suhteemme ongelmia kummankin näkökulmasta. Minä sitten tulin siihen tulokseen, etten enää usko tämän suhteemme muuttuvan sellaiseksi, jossa voisin hyvin. Ja sen kerroin siellä terapiassa, että siksi haluan erota. Ja hyvää se teki molemmille. Siis helpommaksi. Silti minullekin ero oli vaikea prosessi kaikkiaan. Toinen ei ollut kokenut suhdettamme huonoksi ja terapeutti huomauttikin, että toisella on tässä suhteessa ollut "koti" ja toisella ei. Ja sitä kipua oli siis ollut paljon. Ja melko kauankin vaikka oli yritetty ja yritetty.

Niinpä. Tosi v

"Onko ihmisillä siis vaikeuksia yleensäkin paljon pukea sanoiksi omat tunteensa ja ajatuksensa jotenkin koostetussa muodossa tai muodostaa kokonaisuvaa asioista"

On joo, me ollaan sillä lailla vajavaisia ettei me osata kovin monisanaisesti -ja syisesti kertoa ettei tunne ole enää sellaista rakkautta mitä tuntee kumppania kohtaan. Ja että me koitetaan suhteen aikana puhua kumppanille ja olla kiinnostuneita hänen kuulumisista, ettei eron hetkellä tuu niin yllättäviä löydöksiä 😐

"On joo, me ollaan sillä lailla vajavaisia ettei me osata kovin monisanaisesti -ja syisesti kertoa ettei tunne ole enää sellaista rakkautta mitä tuntee kumppania kohtaan. Ja että me koitetaan suhteen aikana puhua kumppanille ja olla kiinnostuneita hänen kuulumisista, ettei eron hetkellä tuu niin yllättäviä löydöksiä 😐"

Yllättävänä löytönä voi tulla, etät toinen ei tajuakaan eron tulevan, kun ei ole kovin monisanaisesti - ja syisesti kertoa tunteistaan suhteen aikana. Ja jaa kyselemään että kerrotko enemmän.

Kuten aiemmin totesin, uskon eron olevan suhteen näköinen.

Jos oikeasti tilanne on se, että toisen läsnäolo pelkästään ärsyttää ja ahdistaa, kosketus ällöttää, jne., mutta tätä ei ole kyennyt toiselle kertomaan, tai toinen ei ole ollut kiinnostunut kuulemaan, niin miten siitä erosta voisikaan tulla avoimesti keskustelevainen ja toinen aidosti ja kunnioittaen huomioon.

Johan tuossa on siis tapahtunut niin paljon huonoa, että ei sitä tosiaan mikään hyvä erokeskustelu voi muuksi muuttaa. Kai silloin ehkä myös itseään suojellakseen on todettava vain, että tämä oli tässä.

Sitten tule se muttakun. Ajattelen, että ainakin johonkin suuntaan tuota kaikkea kannattaisi lähteä purkamaan. Että miksi jäi niin pitkään suhteeseen, joka päättyi sitten niin, että toista ei siedä edes silmissään, esim.. Ja mitkä olivat ne opit, joita itse sai mukaan. Ystävät ja kaverit on hyvä tuki, mutta kuten täälläkin, he alkavat kyllä kohta ehdottelemaan, että asioilla on kaksi puolta ja nyt kannattaisi päästää irti. Riippuu sitten kuuntelijoiden kapasiteetista, kuinka rakentavasti he tämän tekevät. Tämä onnistuisi varmaan paremmin ammattilaisen kanssa tästä syystä.

Omissa korvana olemisen kokemuksista sellainenkin huomio, että joskus kyllä sitenkin, että keskustelua vältetään juuri siksi, että joo, itse ei jaksa alkaa taas kertomaan toisen vioista, mutta yhtä lailla ei olla innostuneita kuuntelemaan omista. Koska jos keskusteluun antautuu, saattaa tosiaan olla, että toisellakin on omasta puolestaan kommentoitavaa.

Joten näennäisesti helpompi vain antaa olla ja suostua keskustelemaan vain käytännön seikoista. Ihan ok, jos se molemmille tosiaan sopii, sekin.

T: MaratonParkuja

Viimeinen viesti mitä aiheeseen enää kirjoitan; minusta suhteessa on ollut jotain vikaa 20 vuotta, jos 20 vuotta on kulunut ilman että on perillä toisen kuulumisista sen vertaa että aavistaisi suhteen olevan ongelmissa.

Minä en suostuisi elämään niin, että ajatustenvaihto ja keskustelu sen suhteen aikana on pelkkiä arkisia asioita ja toisten ihmisten asioista puhumista kun omista puhuminen ei suju.

En usko että yksikään ero tapahtuu kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eilen perustyytyväinen puoliso pudottaa tänään eropommin. Kuinka voi olla mahdollista että elää ihmisen kanssa täysipainoista yhteiselämää missä puoliso edustaa muutakin kuin yhtiökumppania yhteisessä taloudessa, eikä huomaa mitään? Koskaan ei mitään toistuvaa erimielisyyttä tai tyytymättömyyden osoitusta ja sittten PAM! eroilmoitus. Jätetty jää kuin puulla päähän lyötynä kun oli siinä käsityksessä että puoliso on 100% tyytyväinen, tai ainakin 80%

Tämä on varmaan varsin harvinaista. Lopuissa eroista molemmat tietää kyllä eron tullessa jo ne suhteen kipukohdat, tai sitten on oltu tosiaan enemmänkin yhtiökumppanit, eikä se tunnepuoli edes niin kiinnosta, vaan tilanteen raskaus on enemmän muuttuvassa arjessa ja resursseissa.

Tämä on varmaan varsin harvinaista. Lopuissa eroista molemmat tietää kyllä eron tullessa jo ne suhteen kipukohdat, tai sitten on oltu tosiaan enemmänkin yhtiökumppanit, eikä se tunnepuoli edes niin kiinnosta, vaan tilanteen raskaus on enemmän muuttuvassa arjessa ja resursseissa.

Voin vastata vain omasta puolestani: kyllä, näin on ollut myös omissa suhteissani. Siis kipukohdat tiedossa. Se ei ole poistanut tarvettani (ja onneksi myös toisen osapuolen) keskustella eronKIN hetkellä siitä suhteesta ja tilanteesta, jossa ollaan. Kun kuitenkin se erotilanne eroaa aika paljon kaikista muista suhteen edeltävistä tilanteista.

Eihän kukaan ole (?) myös esittänyt, että pitäisi keskustella ainoastaan kipukohdista. Ne ovat toki ns. luonnikkain osio, eli ainakin itse olen tavannut pahoitella niitä asioita, joita koen, että itse olen tuonut tilanteeseen. Esimerkiksi. Mutta yhtä paljon se on ollut keskustelua tulevaisuudesta, miten nähdään elämä eteenpäin. Suruakin. Harmittelua. Itkettykin on. Ei ihanimpia keskusteluja elämässä, mutta puhdistavaa. 

Tämä kaikki jäi puuttumaan viimeisimmästä erosuhteestani ja itselleni se jätti yllättävän ison loven, jonka syvyyden vasta pikkuhiljaa tajusin.

Mitä tulee äkkieroihin, kyllä niitä yllättävän usein kuulee olevan. Etenkin niissä tilanteissa, joissa on jo toinen mukana. Kyllä sitä kummasti on kotona feikattu ja pidetty kulissia yllä ja ero tulee puskista. Ei todellakaan voi sanoa, että yksikään ero ei ole tämmöinen. Ei jättäjälle tietenkään, koska hän tosiaan on eroa työstänyt jo pidempään, mutta jätetylle kyllä.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Viimeinen viesti mitä aiheeseen enää kirjoitan; minusta suhteessa on ollut jotain vikaa 20 vuotta, jos 20 vuotta on kulunut ilman että on perillä toisen kuulumisista sen vertaa että aavistaisi suhteen olevan ongelmissa.

Minä en suostuisi elämään niin, että ajatustenvaihto ja keskustelu sen suhteen aikana on pelkkiä arkisia asioita ja toisten ihmisten asioista puhumista kun omista puhuminen ei suju.

En usko että yksikään ero tapahtuu kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eilen perustyytyväinen puoliso pudottaa tänään eropommin. Kuinka voi olla mahdollista että elää ihmisen kanssa täysipainoista yhteiselämää missä puoliso edustaa muutakin kuin yhtiökumppania yhteisessä taloudessa, eikä huomaa mitään? Koskaan ei mitään toistuvaa erimielisyyttä tai tyytymättömyyden osoitusta ja sittten PAM! eroilmoitus. Jätetty jää kuin puulla päähän lyötynä kun oli siinä käsityksessä että puoliso on 100% tyytyväinen, tai a

Ymmärrän mielipiteesi, mutta olen toista mieltä.

Voi olla yhdessä vaikka 28 vuotta, tietämättä että toinen haluaa erota. Olen aiemmin sanonutkin, että viimeisen 2 kuukauden aikana tuli pieniä hetkiä kun mietin, onko kaikki hyvin. Ohimeneviä äkäisyyksiä yms. Jokin vaisto alkoi heräämään. 

Meidän suhde ei ollut kylmä eikä riitaisa, vaikka exältä ne puhehousut puuttuivat niin arkinen kommunikointi, päivittäinen kosketus yms toimi. Meillä ei oltu käyty minkäänlaista keskustelua, että exää häiritsisi jokin suhteessamme, emme riidelleet. 

Miksi exä esitti loppuun asti, että kaikki on kunnossa? Taitava näyttelijä oli.

Kyllä minun on myönnettävä, että "tuo loppunäytös/näyttelijän roolisuoritus" jätti minuun jäljet. Onneksi mökkimiehen kanssa aiheesta on pystynyt puhumaan. Mökkimies tietää, että tekojen lisäksi tarvitsen sanoja. 

En pystyisi ikinä enää olla ihmisen kanssa, joka ei keskustele yhtään omista tunteista tai yleensäkin vaikeista henkilökohtaisista asioista. Exähän oli hyvä kuuntelemaan. 

28 v yhdessä 

"Voin vastata vain omasta puolestani: kyllä, näin on ollut myös omissa suhteissani. Siis kipukohdat tiedossa. Se ei ole poistanut tarvettani (ja onneksi myös toisen osapuolen) keskustella eronKIN hetkellä siitä suhteesta ja tilanteesta, jossa ollaan. Kun kuitenkin se erotilanne eroaa aika paljon kaikista muista suhteen edeltävistä tilanteista."

MP jälleen kerran meni ytimeen. Ei voi olettaa että ero menee siinä muun suhteen sivussa. Että kun ymmärsit että mulla oli paha olo kun mummo kuoli niin ymmärrät nyt miksi susta eroan. Voi kait niinkin olla mutta harvinaisempaa se on kuin että mistään ei kumpikaan yhtään halua puhua. Tai sitten riidellä sekin voi olla ja ikävää jos näin mutta semmoista se eroaminen on.

Miksi ihmeessä pitää alkaa penkomaan, että missä vaiheessa aloin sinua ällöttämään ja milloin en huomannut, että sitä tai tätä. 

Jos suhteessa on eroa tehty joko yhdessä puhuen tai huomaten, ettei tunteita enää ole pitkään aikaan niin kummatkin kyllä tajuavat miksi jompikumpi sitten tekee sen eropäätöksen. Mitä silloin voittaa tai hyötyy jos alkaa noita asioita vetää esiin: ällötit minua silloin kun, huomasit kyllä, etten halunnut seksiä silloin kun, tajusit, etten halunnut olla lomalla yhdessä silloin kun. Vuonna silloin ja silloin juhannuksena sattui siä ja niin edelleen. 

Eikö riitä, että näin on käynyt, säästetään edes tässä lopussa toisiamme ja yritetään olla penkomatta ja hakematta syyllistä. Molemmat ovat osallisia ýhteiseen elettyyn elämään.

Eikös Tuntemattomassakin Hietanen sanonut jotenkin, etten mää syyllist kaippaa, mää kaippan Lahtista ja konekivääriä. Eli kun ero siinä pisteessä, ettei enää löydy syytä jatkaa niin miksi silloin enää kaivataan syyllistä. Nyt kaivataan sitä eroa ja mahdollisimman vähin vanhojen kaivelemisien. Uskon, että niitä on kaiveltu jo yhdessä ollessa, eikä ole auttanut. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä pitää alkaa penkomaan, että missä vaiheessa aloin sinua ällöttämään ja milloin en huomannut, että sitä tai tätä. 

Jos suhteessa on eroa tehty joko yhdessä puhuen tai huomaten, ettei tunteita enää ole pitkään aikaan niin kummatkin kyllä tajuavat miksi jompikumpi sitten tekee sen eropäätöksen. Mitä silloin voittaa tai hyötyy jos alkaa noita asioita vetää esiin: ällötit minua silloin kun, huomasit kyllä, etten halunnut seksiä silloin kun, tajusit, etten halunnut olla lomalla yhdessä silloin kun. Vuonna silloin ja silloin juhannuksena sattui siä ja niin edelleen. 

Eikö riitä, että näin on käynyt, säästetään edes tässä lopussa toisiamme ja yritetään olla penkomatta ja hakematta syyllistä. Molemmat ovat osallisia ýhteiseen elettyyn elämään.

Eikös Tuntemattomassakin Hietanen sanonut jotenkin, etten mää syyllist kaippaa, mää kaippan Lahtista ja konekivääriä. Eli kun ero siinä p

Ja muita vaihtoehtojan ei erokeskustelua ole käydä kuin mahdollisimman ilkeästi penkoa kaikki toisen ällöttävyydet. No kukin tasonsa ja tahtonsa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Viimeinen viesti mitä aiheeseen enää kirjoitan; minusta suhteessa on ollut jotain vikaa 20 vuotta, jos 20 vuotta on kulunut ilman että on perillä toisen kuulumisista sen vertaa että aavistaisi suhteen olevan ongelmissa.

Minä en suostuisi elämään niin, että ajatustenvaihto ja keskustelu sen suhteen aikana on pelkkiä arkisia asioita ja toisten ihmisten asioista puhumista kun omista puhuminen ei suju.

En usko että yksikään ero tapahtuu kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eilen perustyytyväinen puoliso pudottaa tänään eropommin. Kuinka voi olla mahdollista että elää ihmisen kanssa täysipainoista yhteiselämää missä puoliso edustaa muutakin kuin yhtiökumppania yhteisessä taloudessa, eikä huomaa mitään? Koskaan ei mitään toistuvaa erimielisyyttä tai tyytymättömyyden osoitusta ja sittten PAM! eroilmoitus. Jätetty jää kuin puulla päähän lyötynä kun oli siinä käsityksessä että puoliso on 100% tyytyväinen, tai a

Monissa suhteissa todella on, tai voi tulla kaikenaista vikaa ja ongelmaa. Erojakin on paljon. Usein voi kyllä nähdä tai aavistaa, että suhteessa (ennen eroa) vikaa ja muutosta on, mutta tarkemmin tai kaikkea ei sitten kunnolla tiedäkään, jos toinen ei vaikkapa halua puhua näistä asioista. Vetäytyminen ja sulkeutuminen ovat esimerkiksi ihmisillä myöskin yleisiä toimintamalleja. Puhumattomuus tai puhumisen ja kommunikoinnin ongelmat ovat valtavan tavallisia suhteissa, varsinkin ongelmatilanteissa. Puhuminen, jakaminen ja avoimuus ei ole suhteissa myöskään on tai off, välimaastoa löytyy ja tämä voi vaihdella myös suhteessa erilaisina aikoina.

Varmasti on paljon juuri sellaisia suhteita, joissa ongelmat (suhteen aikana ja ennen eroa) ovat ainakin pääosin tiedossa. Monissa erittäinkin hyvin. Tämäkään asia ei kuitenkaan ole mikään mustavalkoinen, että on tiedossa tai ei ole. Ääripäiden väliin mahtuu paljon, ja väitän, että se suurin osa. Esimerkiksi toisen näkökulmaa ei välttämättä ihan kunnolla tiedä tai osaa hahmottaa, vaikka itse ongelman ydin on nähtävillä. Pariskunnan kokemukset samasta asiasta voi olla hyvinkin erilaiset ja näkemykset vaihdella. Vaikka puhutaan, niin osa jää tai jätetään kertomatta jne.

On varmasti myös paljon suhteita, joissa ero tulee "yllätyksenä", eli on puhuttu ja kerrottu, mutta korvia ei ole löytynyt toiselta ja halua kiinnittää huomiota siihen mitä kerrotaan ja ymmärtää tämä merkitystä. Sitten on taas niitä suhteita, että korvat olisivat kuulolla ja suu kyselee, mutta toinen sulkeutuu (ongelmatilanteessa) eikä puhu. Välttelee. Ja edelleen, kaikkea tältä väliltä ja sivuilta. Joku taas ajattelee, että on sanonut selvästi toiselle, mutta onkin lähinnä vain ajatellut kovaa. Joku sanoo kyllä asiansa, mutta ei rekisteröi toisen vastausta. Joku taas salailee ihan tarkoituksella omia toimiaan ja ajatuksiaan ja eronkin hautomistaan. jne.

Joku taas ei ole itsekään perillä omista ajatuksistaan, tunteistaan ja toveistaan, niin miten se toinenkaan edes voisi olla. Tämäkin on yleistä. Ei kukaan ole myöskään oikeasti sellainen ajatuksenlukija, että aina pääsisi toisen pään sisään, vaikka tuntisi hyvin, varsinkin jos toinen haluaa pitää asiat itsellään, vaikka toki toisen hyvin tuntiessaan, monia asioita voi havaita sanomattakin. 

Suhteita, ihmisiä ja tilanteita on paljon erilaisia. Ei ole yhtä kaavaa, että kaikki ja aina.

Puhumiseen kannattaa panostaa, niin suhteen aikana kaikenlaisissa asioissa sekä ongelmissa, kuin erossakin. 

"En usko että yksikään ero tapahtuu kuin salama kirkkaalta taivaalta, että eilen perustyytyväinen puoliso pudottaa tänään eropommin. Kuinka voi olla mahdollista että elää ihmisen kanssa täysipainoista yhteiselämää missä puoliso edustaa muutakin kuin yhtiökumppania yhteisessä taloudessa, eikä huomaa mitään? Koskaan ei mitään toistuvaa erimielisyyttä tai tyytymättömyyden osoitusta ja sittten PAM! eroilmoitus. Jätetty jää kuin puulla päähän lyötynä kun oli siinä käsityksessä että puoliso on 100% tyytyväinen, tai ainakin 80%

Tämä on varmaan varsin harvinaista. Lopuissa eroista molemmat tietää kyllä eron tullessa jo ne suhteen kipukohdat, tai sitten on oltu tosiaan enemmänkin yhtiökumppanit, eikä se tunnepuoli edes niin kiinnosta, vaan tilanteen raskaus on enemmän muuttuvassa arjessa ja resursseissa."

"Puolison ilmoittama eropäätös tulee yllätyksenä jopa 70 prosentille, vaikka eron merkit ovat voineet olla nähtävissä jo vuosia.

Väestöliiton terapiapalveluiden johtava psykoterapeutti, kliininen seksologi Tarja Santalahden mukaan kumppanille ero tulee yllätyksenä usein siksi, ettei toinen ole halunnut uskoa suhteessa olevien ongelmien vakavuutta alunperinkään."

https://yle.fi/a/3-12438441

"Väestöliiton terapiapalveluiden johtava psykoterapeutti, kliininen seksologi Tarja Santalahden mukaan kumppanille ero tulee yllätyksenä usein siksi, ettei toinen ole halunnut uskoa suhteessa olevien ongelmien vakavuutta alunperinkään."

Nyt ollaan asian ytimessä. 

Mikä saa kuvittelemaan että eron hetkellä puolisoa kuuntelisi yhtään sen enempää tosissaan kuin siihen saakkakaan.

Juupas-eipää on siihen mennessä käyty jo riittävästi. Ne omat tunteet on ainoa argumentti, jota erohaluton puoliso ei pysty torjumaan vasta-argumentilla. Siis eli että en tunne enää rakkautta, haluan erota.

Joku kertoi joskus tällä palstalla kirjoittaneensa tulevalle exälleen kirjeen, jossa kertoi tunteistaan. Tuo nähtiin niiiiin tuomittavana tapana yrittää saada ns viimeinen sana. Onko siis erokeskustelun tarkoitus kuunnella ja lisätä ymmärrystä eron käsittelyn helpottamiseksi, vai päästä argumentoimaan vastaan ja syyllistämään?

Puolisoni on käynyt eroterapiassa aikoinaan, ja terapeutti katkaisi siellä täysin tällaiset syiden kaivelut ja pakotti parin keskittymään siihen miten erosta tehdään molemmille "hyvä" ja kuinka siitä päästään eteenpäin.

Mulla ei ainakaan ollut mitään selitystä esittää sille miksi rakkaus hiipui pois. Jos olisi niin oisin kai mä yrittänyt estää sen tapahtumista kaikin keinoin!

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä pitää alkaa penkomaan, että missä vaiheessa aloin sinua ällöttämään ja milloin en huomannut, että sitä tai tätä. 

Jos suhteessa on eroa tehty joko yhdessä puhuen tai huomaten, ettei tunteita enää ole pitkään aikaan niin kummatkin kyllä tajuavat miksi jompikumpi sitten tekee sen eropäätöksen. Mitä silloin voittaa tai hyötyy jos alkaa noita asioita vetää esiin: ällötit minua silloin kun, huomasit kyllä, etten halunnut seksiä silloin kun, tajusit, etten halunnut olla lomalla yhdessä silloin kun. Vuonna silloin ja silloin juhannuksena sattui siä ja niin edelleen. 

Eikö riitä, että näin on käynyt, säästetään edes tässä lopussa toisiamme ja yritetään olla penkomatta ja hakematta syyllistä. Molemmat ovat osallisia ýhteiseen elettyyn elämään.

Eikös Tuntemattomassakin Hietanen sanonut jotenkin, etten mää syyllist kaippaa, mää kaippan Lahtista ja konekivääriä. Eli kun ero siinä pisteessä, ettei enää löydy syytä jatkaa niin miksi silloin enää kaivataan syyllistä. Nyt kaivataan sitä eroa ja mahdollisimman vähin vanhojen kaivelemisien. Uskon, että niitä on kaiveltu jo yhdessä ollessa, eikä ole auttanut. 

Hyvä keskutelu on tosiaan muuta kuin toisen syyttelyä ja syyllistämistä. Jos näkee, että on vain kaksi vaihtoehtoa, joko tällainen syyttely kärkenä "puhuminen"  tai sitten vaikeneminen, niin ehkä olisi aika vähän kehittää omia puhetaitoja. Muitakin parempia vaihtoehtoja kun myös on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä pitää alkaa penkomaan, että missä vaiheessa aloin sinua ällöttämään ja milloin en huomannut, että sitä tai tätä. 

Jos suhteessa on eroa tehty joko yhdessä puhuen tai huomaten, ettei tunteita enää ole pitkään aikaan niin kummatkin kyllä tajuavat miksi jompikumpi sitten tekee sen eropäätöksen. Mitä silloin voittaa tai hyötyy jos alkaa noita asioita vetää esiin: ällötit minua silloin kun, huomasit kyllä, etten halunnut seksiä silloin kun, tajusit, etten halunnut olla lomalla yhdessä silloin kun. Vuonna silloin ja silloin juhannuksena sattui siä ja niin edelleen. 

Eikö riitä, että näin on käynyt, säästetään edes tässä lopussa toisiamme ja yritetään olla penkomatta ja hakematta syyllistä. Molemmat ovat osallisia ýhteiseen elettyyn elämään.

Eikös Tuntemattomassakin Hietanen sanonut jotenkin, etten mää syyllist kaippaa, mää kaipp

"Jos näkee, että on vain kaksi vaihtoehtoa, joko tällainen syyttely kärkenä "puhuminen"  tai sitten vaikeneminen, niin ehkä olisi aika vähän kehittää omia puhetaitoja."

Eli jotain lisäarvoa on epämääräsyyksillä kuten "jo jonkin aikaa on tuntunut" tai "its not you, its me"?

Minkälaisia syitä täällä ihmisillä on sitten ollut siihen että tunteet on kuolleet? Jos ei halua jakaa, niin joku keksitty esimerkkikin käy

Meidän suhde ei ollut kylmä eikä riitaisa, vaikka exältä ne puhehousut puuttuivat niin arkinen kommunikointi, päivittäinen kosketus yms toimi. Meillä ei oltu käyty minkäänlaista keskustelua, että exää häiritsisi jokin suhteessamme, emme riidelleet. . Exähän oli hyvä kuuntelemaan. 

Mutta elitte siis 28 vuotta niin, ettet tiennyt puolison tunteista? Koskien vain suhdetta vai myös vaikka työssä jaksamista, perhesuhteita, arvoja..?

Vierailija kirjoitti:

Meidän suhde ei ollut kylmä eikä riitaisa, vaikka exältä ne puhehousut puuttuivat niin arkinen kommunikointi, päivittäinen kosketus yms toimi. Meillä ei oltu käyty minkäänlaista keskustelua, että exää häiritsisi jokin suhteessamme, emme riidelleet. . Exähän oli hyvä kuuntelemaan. 

Mutta elitte siis 28 vuotta niin, ettet tiennyt puolison tunteista? Koskien vain suhdetta vai myös vaikka työssä jaksamista, perhesuhteita, arvoja..?

Luulin tietäväni exän tunteet minua, perhettämme ja elämäämme kohtaan. Hänellä oli tapana näyttää ne tekojen kautta. Puhuimme paljonkin "vakavia" mm. läheistemme vakavista sairauksista, työssä jaksamisesta yms. Ei hän kylmä ihminen ollut, tunsi Hän syvästi, poikamme syntyessä, koiramme kuollessa tuli kyyneleet jne. Tunteistaan Hän ei osannut puhua ikinä, mutta kuvittelin aina, että osaa jos tarvetta tulee. Ajatuksen lukija en ole.

En tiedä tuleeko tämä Sinulle nyt yllätyksenä, mutta ihmiset on erilaisia. Ehkä et ole tavannut exäni tyylistä ihmistä, se ei kuitenkaan kerro sitä ettei sellaisia ole.

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ainakaan ollut mitään selitystä esittää sille miksi rakkaus hiipui pois. Jos olisi niin oisin kai mä yrittänyt estää sen tapahtumista kaikin keinoin!

Esimerkiksi tämänkin oman ajatuksen kertominen rehellisesti kumppanille erotessa, voisi mielestäni olla osa hyvää keskustelua. Kun täällä kaipailtiin esimerkkejä hyvästä rehellisestä keskustelusta erossa rakkauden loputtua, ja millaisia asioista se voisi sisältää.

Ettei itsellä ole mitään hyvää selitystä sille, miksi rakkaus hiipui pois, ja jos tietäisi mistä tämä on johtunut, niin olisi halunnut kaikin keinoin sen estää.

Toki aihetta ja sitten muitakin ajatuksia suhteesta, voisi avata enemmänkin ja yksityiskohtaisemminkin. Ytimessä on mielestäni se, että uskaltaa ensin kohdata itse omat tunteet ja ajatukset, ja sitten rehellisesti kertoa niistä myös toiselle. Ja kuunnella myös toista ajatuksella.

Täällä jotkut tarttuvat, että miksi pitää kertoa jotain ällöttävyyksiä, miksei voi erossa keskustella jostain muusta. Olin tahallani hiukan kärkevä, mutta näinhän se usein on, toinen kyllästyttää, ärsyttää, ei ole kiinnostusta keskenään oikein mihinkään. Mitä te sitten oikein haluatte keskustella, sanokaa nyt jo lopulta hyvät ihmiset jotain salallista esimerkkiä. 

Jos tilanne on pitkässä suhteessa, että ainakin toinen on "ällööntynyt" jos seksiä ei saada sujumaan, keskustelu on tylsistynyt minimiin, yhteistä aikaa ei haluta, kinastellaan miltei joka asiasta jne. Tämähän on se tyypillisin tilanne. Väitän, että toinenkin on huomannut ja itsekin kyllästynyt, mutta ei vain tosiaan halua nähdä tai pelkää eroa jostain syystä.  Mitä siinä tilanteessa voi oikein muuta sanoa, että tuntuu kurjalta, mutta liittomme on tullut siihen pisteeseen että eroamme. Ja jotain vastaavaa keskustelua. Mutta mitä MUUTA? 

Alan olla pikkuhiljaa samaa mieltä, että jätettyä harmittaa kun ei pääse enää jälkeenpäin kaivelemaan ja osoittamaan missä ja miten toinen on tehnyt väärin. Kun jotkut noin sitkeästi vaatisivat jotain sanallista syytä eroon. Koska jättäjä on tavallaan jätetyn mielestä niskan päällä ilmoittaessaan erosta ja yleisesti toteaa tilanteen. Usein jätetyt juuri vetoavat etteivät olleet huomanneet mitään ja siksi pitäisi vielä keskustella. Jätetty ei halua hyväksyä jättäjän tyyliä, vaan siihen pitää saada masinoitua oma puumerkkinsä. Ikäänkuin palkinnoksi jätetylle, jättäjä ei saisi päästä liian vähällä, ainakaan ilman sanallista rangaistusta. 

Sehän on ihan tosiasia, että eron ilmoittamisen aikaan on niin tulenarka tilanne, etteivät mitkään kovin syvälliset keskustelut edes onnistu. Se leimahtaa kuitenkin ja alkaa miltei heti kinastelu ja syyttely. Ja sehän ei asiaa auta yhtään. Vaikka tässä nyt jotenkin halutaankin antaa ymmärtää, että eron syistä keskustelu olisi jotenkin "valaisevaa". Usein ei lainkaan niin ole, päinvastoin. Sitten kun on erosta tarpeeksi aikaa kulunut ja tilanteet rauhoittuneet voi olla hyödyllistä jutella. Mutta riippuen ihmisistä saattaa silloinkin keskustelu mennä edelleen samoihin uriin. 

Kuka jätetty voi edes sanoa käsi sydämellä, kun jättäjä ilmoittaa erosta, että pystyisi siitä vaan tyynen rauhallisesti alkaa analysoimaan, että hyvä kun ilmoitit tilanteen, käydäänpäs nyt hiukan läpi 30-vuotista parisuhdehistoriaamme.