Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Irti päästämisen hengessä, onhan näissä lapsuusajan haavoissa sekin ongelma tai miksi sitä kutsusi, että kun tulee aikuiseksi, näkee, miten toisin olisi voinut olla. Lapsena se oma perhe enimmäkseen on, minkä tuntee ja normaalina pitää. Toki näkee luokkakaverien ja ystävien perheitä, mutta niitä katselee ulkopuolisen lapsen silmin ja uskoo, että se oman perheen tapa elää on normaali. Vaikka se olisi mitä.

Ja vähän kuin avioerossa, jää suremaan paitsi suhdetta, myös sitä, mitä olisi voinut olla. Mitä olisi pitänyt olla. Itsehän en vanhemmuudesta mitään tiedä, mutta juuri siskoa seuratessa on tullut monesti mieleen, että hemmetinmoisissa karikoissa saa soudella, että osaa välttää pahimmat karille ajot. Kun yksoikoinen "teen vaan toisin" ei toimi sekään aina.

T: MaratonParkuja

 

Tuo on ihan totta ja tuota asiaa sitä suree varmasti koko loppuelämän. Mitä olisi voinut olla.  Mitä jokainen lapsi ansaitsisi. Vitsi miten pahalta tuntui joskus opiskeluaikoina kuunnella opiskelutovereiden suunnitelmia siitä, kuinka he menevät lapsuuden perheensä luokse ja siellä vietetään vanhoja, tuttuja perinteitä kunnioittaen joulua yhdessä sulassa sovussa. Tai miten pahalta tuntui olla häissä, jossa puolisoiden molemmat vanhemmat tukivat ja auttoivat kaikessa ja vahva rakkaus näkyi ihmisistä ulospäin. Samaan aikaan olin kyllä onnellinen näiden ihmisten puolesta, koska en missään nimessä toivoisi muille samaa mitä itse jouduin kokemaan.

Ja oikeassa olet siinäkin, että aina ei auta vain vakaa päätös siitä, että tekee toisin. Toisin toimiminen vaatii monesti pitkää, tietoista työskentelyä. Ja se työskentely taas vie voimia ja kapasiteettia muualta. Mikä taas johtaa suremiseen siitä, mitä olisi voinut olla. Mutta työskentely on kyllä ollut ehdottomasti sen arvoista. Turvallinen lapsuus omille lapsille antaa jollain tavalla valtavasti turvallisuutta ja onnea itselle: voin omalla toiminnallani vaikuttaa siihen, että nämä lapset ovat turvassa.

- Käpybara

Mä oon just kuuntelemassa tuota kirjaa ruotsalainen avioero.

Suosittelen kaikille yllätysjätetyille.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon just kuuntelemassa tuota kirjaa ruotsalainen avioero.

Suosittelen kaikille yllätysjätetyille.

Anna nyt vähän enemmän infoa tästä kirjasta kun olet hehkuttanut sitä koko ketjun verran. Kuka kirjoittaja ja mikä oli se suurin oivallus jonka sait. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon just kuuntelemassa tuota kirjaa ruotsalainen avioero.

Suosittelen kaikille yllätysjätetyille.

Anna nyt vähän enemmän infoa tästä kirjasta kun olet hehkuttanut sitä koko ketjun verran. Kuka kirjoittaja ja mikä oli se suurin oivallus jonka sait. 

Kävin katsomassa tuota ja kirjoittaja näytti olevan Moa Herngren. Ihan mielenkiintoisen oloinen, mutta ainakin Gummeruksella aika kallis, 29,00 e. Täytyy kyttäillä, jos löytyisi jostain vähän edullisemmin. Lisäksi olen kirjanostokiellossa:-) kun niitä on kertynyt vähän liikaakin. Äänikirjoista en oikein tykkää.

Siis minuakin kiinnostaisi, mikä oli kirjan lukeneiden mielestä paras oivallus! Ja hienoa, että täältä saa lukusuosituksiakin. Itseäni asioihin perehtyminen on auttanut.

Aika paljon ollut omassakin elämässä taas näitä irti päästämisen teemoja käsillä. Ystävän tilanne on hieman eskaloitunut ja sekin vaikuttaa, mutta enemmän näitä nyt on ollut ihan lähipiirissä. Viittasin ikävään tapahtumaan aikoinaan ja kyllä sen laineet vielä loiskuu.

Olen sitä myötä pohtinut myös paljon sitä, kuinka kaikissa tilanteissa on niitä eri puolien eri näkemyksiä (viitaten myös edellisiin keskusteluihimme) ja välillä tulee semmoinen olo, että voi vitsi kun joskus saisi vain luokitella teot pahuuskertoimen perusteella ymmärtelemättä yhtään sen enempää:-) Sillä onhan se vähän niinkin, että kyllä jotkut teot ovat siten vakavampia, että niiden vaikutus toisiin on laajempi. Sen vuoksi välillä tuntuu, että ei nämä lastentarhassa opitut "molemmissa on aina vikaa" säännöt ihan aikuisten elämässä toteudu.

Mietin sitäkin, että mitähän kaikille kuuluu:-), kiva kun Käpybara viestitteli.

T: MaratonParkuja

Hukassa,

Olen naimisissa samankaltaisen logiikan omaavan miehen kanssa. Olen opiskellut tällaisia profiileja yli kolme vuotta, kun jäi ensimmäistä kertaa kiinni pettämisestä.

Uuvutin itseni yrittämällä selittää miltä minusta tuntui ja lopulta ymmärsin että se on aivan turhaa sillä hän ei toimi samalla tavalla kuin minä. 

Hän pystyy lokeroimaan eri suhteensa siten että hänestä itsestään tuntuu siltä että hän on hyvä tyyppi kaikkien kanssa - erikseen. Ja kyllä, hän uskoo siihen täysin.

Asiat alkoivat muuttua kun lakkasin pitämästä kulisseja yllä ja aloin puhua asiasta luotettaville ihmisille. Kerroin lapsillemme, jotka ovat jo aikuisia, ystävilleni ja joillekin yhteisille ystävillemme. Tässä vaiheessa hän alkoi ymmärtää että typerät selittelyt eivät enää käy ja hän alkoi näennäisesti ottaa vastuuta teoistaan. 

 

Pettäminen kuitenkin jatkui vielä tämänkin jälkeen mutta minulle oli itselleni siitä valtava hyöty että pystyin puhumaan asiasta tukiverkostoni kanssa ja tämä auttoi minua matkallani irtipäästämiseen. 

 

Muistaakseni joku ystäväsi oli nähnyt miehesi tämän uuden naisen kanssa. Kerroitko hänelle koko tarinan ? Oletko puhunut jollekin joka tuntee teidät molemmat ? Se on vaikea askel mutta helpotus on valtava.

 

Nämä manipuloijat voivat jatkaa peliään niin kauan kun pidämme kulissit pystyssä. 

 

Tsemppiä, olen kanssasi

New beginning

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon ollut omassakin elämässä taas näitä irti päästämisen teemoja käsillä. Ystävän tilanne on hieman eskaloitunut ja sekin vaikuttaa, mutta enemmän näitä nyt on ollut ihan lähipiirissä. Viittasin ikävään tapahtumaan aikoinaan ja kyllä sen laineet vielä loiskuu.

Olen sitä myötä pohtinut myös paljon sitä, kuinka kaikissa tilanteissa on niitä eri puolien eri näkemyksiä (viitaten myös edellisiin keskusteluihimme) ja välillä tulee semmoinen olo, että voi vitsi kun joskus saisi vain luokitella teot pahuuskertoimen perusteella ymmärtelemättä yhtään sen enempää:-) Sillä onhan se vähän niinkin, että kyllä jotkut teot ovat siten vakavampia, että niiden vaikutus toisiin on laajempi. Sen vuoksi välillä tuntuu, että ei nämä lastentarhassa opitut "molemmissa on aina vikaa" säännöt ihan aikuisten elämässä toteudu.

Mietin sitäkin, että mitähän kaikille kuuluu:-), kiva kun Käpybara viestitteli.

T: Mar

Millä tavalla ystäväsi tilanne on eskaloitunut?

Ja olen kyllä samaa mieltä siitä, että aina tilanteet ja ihmissuhteet eivät todellakaan ole sellaisia, että molemmissa olisi aina vikaa. Jos on tarpeeksi häiriintynyt ihminen kyseessä, niin hän saa luotua vikaa tyhjästä. 

 

Jos Sinilintu olet vielä täällä, niin voimia sinulle.

Olen lukemassa Linda Rantasen Pedot-kirjaa ja on jotenkin todella surullista, miten yleistä se tuntuu olevan, että lapsuudenperhe kääntää selkänsä sille, joka alkaa puhua. Samalla olen hieman helpottunut siitä, että en ole ainut. On ihan täsmälleen samanlaisia perusteluitakin, mitä itse olen kuullut alkaen tekijöiden sairauksista ja voinnista. On näköjään todella yleistä se, että erityisesti lapsuudenperhe vaatii uhreja vaikenemaan, koska halutaan ennemmin suojella tekijöitä.

- Käpybara

LAINAUS "Hän pystyy lokeroimaan eri suhteensa siten että hänestä itsestään tuntuu siltä että hän on hyvä tyyppi kaikkien kanssa - erikseen. Ja kyllä, hän uskoo siihen täysin."

Yllä olevaa tilannetta olen myös sivusta seurannut miespuolisen ystävän toimesta. Hän on koko elämänsä lokeroinut sivusuhteensa ja perhe-elämän omiin lokeroihin. Ja ihan aidosti uskoo olevansa hyvä tyyppi joka suuntaan. Siis todella uskoo siihen, eikä siihen ole muiden mielipiteet vaikuttaneet.

Luin myös hiljattain tuon kirjan "Ruotsalainen avioero". Se tosiaan alkaa sillä kun "yllättäen "nainen jätetään pitkän avioliiton jälkeen. Se saa ensin tuntumaan että olen täysin tuon naisen puolella ja onpa karsea äijä. Sen jälkeen kerrotaan tuon miehen näkökulma ja siinä käy ilmi kuinka nainen on tosiasiassa manageroinut parisuhdetta niin ettei miehellä ole ollut mitään sanottavaa mihinkään. Ja lopuksi sitä onkin ihan miehen puolella ja miettii että karsea eukko.

Loppuratkaisua en kerro mutta sanoisin että on kiinnostava meille kaikille jätetyille ja petetyille kuin myös jos ja kun on ollut itsekin siinä jättäjän ja pettäjän roolissa.

Omalla kohdallani ns ahaa-elämys oli se että kun parisuhde päättyy, siinä on aina vähintään 2 näkökulmaa. Lisäksi suhteen ulkopuolisten suuri rooli tulee myös näkyväksi ja selittäväksikin tekijäksi monessa ihmettelyn kohteena olevassa näkökulmassa.

Kuuntelin tuon äänikirjana ja oli myös hyvä lukija. 

Lämmin suositus.

Pohdin vielä Hukassan tilanteessa tuota viimeaikaista fyysisestä läheisyydestä etäisyyden ottoa ja etääntymistä. Ja sitä miten mies ehdottaa asioiden korjaamiseksi läheisyyden palauttamista. Tämä fyysisen(kin) etäisyyden ottohan on seuraus erotilanteesta ja pitkään jatkuneista isoista ongelmista, joita ei ole saatu korjattua.

Jos Hukassan mies haluaisi todella realistisesti ja onnistuneesti korjata suhdettaan ja tilannetta, niin hänenhän pitäisi miettiä ja toimia paljon sen eteen, että korjaisi suhteen varsinaiset isot ongelmat (läheisyys ei ole ollut suhteen ongelma), jonka jälkeen läheisyys ja luottamus voisi olla mahdollista jossain vaiheessa palautua. Ei niin, että läheisyydellä ja seksillä lakaistaisiin varsinaiset isot ongelmat taas maton alle. Ja edelleen mentäisiin miehen pillin mukaan asioissa, jotka ovat romuttaneet parisuhteen ja Hukassan hyvinvointia.

Itse olen huomannut ennen eroa seurustelusuhteesta, että jos toista ei enää halua päästää aivan lähelle, eikä läheisyydessä muuten ole ollut mitään ongelmia aiemmin, ja tätä ennen on jo pidempään koittanut ratkaista suhteen ongelmia ja ristiriitoja, niin siinä tilanteessa oma jousto on jo tapissa ja viimeinen raja omalta puolelta vastassa. Toiselta tarvittaisiin silloin isoa vastaantulemista, jotta olisi mitään mahdollisuutta löytää enää yhteistä säveltä. Intiimimmästä fyysisestä läheisyydestä luopuminen tällaisessa tilantessa on mielestäni luonnollista itsensä suojelua ja itsestään huolehtimista.

Itselle tällainen oma reaktio pidempään jatkuneisiin ongelmiin suhteessa niin, ettei enää halua päästää toista fyysisestikään niin lähelle, on ollut se kriittinen piste ja käännekohta, ja kertoo siitä, että suhteessa on liika erimielisyyttä ja ongelmia toimiakseen, ja itse on omat kivensä jo aika pitkälle kääntänyt ratkaisun eteen, suhde on loppumassa ja tiet ovat viemässä eri suuntiin.

Miten Hukassa jaksat?

Hyvää vointia ja syksyä <3

Vierailija kirjoitti:

Luin myös hiljattain tuon kirjan "Ruotsalainen avioero". Se tosiaan alkaa sillä kun "yllättäen "nainen jätetään pitkän avioliiton jälkeen. Se saa ensin tuntumaan että olen täysin tuon naisen puolella ja onpa karsea äijä. Sen jälkeen kerrotaan tuon miehen näkökulma ja siinä käy ilmi kuinka nainen on tosiasiassa manageroinut parisuhdetta niin ettei miehellä ole ollut mitään sanottavaa mihinkään. Ja lopuksi sitä onkin ihan miehen puolella ja miettii että karsea eukko.

Loppuratkaisua en kerro mutta sanoisin että on kiinnostava meille kaikille jätetyille ja petetyille kuin myös jos ja kun on ollut itsekin siinä jättäjän ja pettäjän roolissa.

Omalla kohdallani ns ahaa-elämys oli se että kun parisuhde päättyy, siinä on aina vähintään 2 näkökulmaa. Lisäksi suhteen ulkopuolisten suuri rooli tulee myös näkyväksi ja selittäväksikin tekijäksi monessa ihmettelyn kohteena olevassa näkökulmassa.

Kuuntelin tuon ään

Kiitos tästä. Joskus ulkopuolisena korvana on hämmästyttänyt yksisilmäinen itsekeskeisyys ihan fiksuilta ihmisiltä. Toista saatetaan haukkua jopa kirjaimelleen samanlaisesta käytöksestä mitä itse tekee. Mulle on ystävä sättinyt miestään joka oli kertonut veljelleen heidän parisuhdeongelmistaan. En voinut kuin sanattomana ihmetellä,  olinhan itsekin kuullut suhteen vaikeuksista, tosin naisen omasta näkökulmasta.

"Luin myös hiljattain tuon kirjan "Ruotsalainen avioero". Se tosiaan alkaa sillä kun "yllättäen "nainen jätetään pitkän avioliiton jälkeen. Se saa ensin tuntumaan että olen täysin tuon naisen puolella ja onpa karsea äijä. Sen jälkeen kerrotaan tuon miehen näkökulma ja siinä käy ilmi kuinka nainen on tosiasiassa manageroinut parisuhdetta niin ettei miehellä ole ollut mitään sanottavaa mihinkään. Ja lopuksi sitä onkin ihan miehen puolella ja miettii että karsea eukko.

Loppuratkaisua en kerro mutta sanoisin että on kiinnostava meille kaikille jätetyille ja petetyille kuin myös jos ja kun on ollut itsekin siinä jättäjän ja pettäjän roolissa."



Tämäpä juuri. Erittäin hyvin kirjoitettu!

Täälläkin moni on kyseenalaistanut miesten pahuutta, jota jätetyt täällä kovaan ääneen huudelleet. Mutta heidän ihmettelyt vaiennettu vakkareiden osalta. 

Tässä varmasti hyvä kirja luettavaksi/kuunneltavaksi!

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat huonossa suhteessa vuosikymmeniä ja sitten äkkiä alkavat meuhkaamaan miten paska se toinen on. Luin tuon kirjan aikanaan ja ajattelin, että onpas tyhmä mies. Vuosikausia kerää vihaa ja sitten on olevinaan fiksu kun pääsi toisen sänkyyn. Varmaan sielläkin kohta itkee kohtaloaan.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat huonossa suhteessa vuosikymmeniä ja sitten äkkiä alkavat meuhkaamaan miten paska se toinen on. Luin tuon kirjan aikanaan ja ajattelin, että onpas tyhmä mies. Vuosikausia kerää vihaa ja sitten on olevinaan fiksu kun pääsi toisen sänkyyn. Varmaan sielläkin kohta itkee kohtaloaan.

Näinhän tekevät sekä miehet, että naiset. Tässäkin ketjussa voi tästä ilmiöstä lukea. 

Kyseistä kirjaa en ole lukenut. 

Tajusin tämän ketjun pohjalta, miksi eräs lyhyt seurustelusuhteeni päättyi aikoinaan - miehellä oli varmaan jo toinen kiikarissa. Oli niin julmaa, kun tämä mies vain yhtäkkiä lakkasi puhumasta. Eikä kertonut mitään syytä sille, että jätti. Vaikka oli vain muutamien kuukausien suhde, niin oli tosi vaikea päästää henkisesti irti, kun en saanut mitään kunnon selitystä koskaan. Nyt jotenkin valaistuin, että varmaan sillä oli muutakin sutinaa, eikä pystynyt olemaan suoraselkäinen ja kertomaan todellista syytä. 

Dismissive avoidant 

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän ketjun pohjalta, miksi eräs lyhyt seurustelusuhteeni päättyi aikoinaan - miehellä oli varmaan jo toinen kiikarissa. Oli niin julmaa, kun tämä mies vain yhtäkkiä lakkasi puhumasta. Eikä kertonut mitään syytä sille, että jätti. Vaikka oli vain muutamien kuukausien suhde, niin oli tosi vaikea päästää henkisesti irti, kun en saanut mitään kunnon selitystä koskaan. Nyt jotenkin valaistuin, että varmaan sillä oli muutakin sutinaa, eikä pystynyt olemaan suoraselkäinen ja kertomaan todellista syytä. 

Itse olen käynyt ero keskusteluita muutaman ja eipä niihin suurempaa draamaa ole liittynyt. Mutta tiedän sellaisiakin missä jätetty osapuoli tivaa syytä.  Se ettei enää tykkää tai rakasta ei riitä. Kun miksi? Miksi et enää tykkää? No kun ei meillä ole yhteisiä intressejä:/// Miten voisi olla kun et sinä ota minua mukaan miesten kaukalopallovuoroon, kyllä minäkin voisin kiinnostua kaukalopallosta. Ja sitäpaitsi olen usein pyytänyt mukaan äänimaljaterapiaan etkä koskaan lähde..

En keksi kanssasi kiinnostavaa puhuttavaa:// niin kun sinä et koskaan puhu minulle töistäsi, etkä sinä seuraa kulttuuriuutisia että osaisit siitäkään puhua. Minä lupaan jatkossa tutustua vene-elektroniikkaan niin voimme keskustella siitä?

En halua sinua enää:// niin kun olen tällainen pallero.. lupaan laihduttaa ja tuoda takaisin sen Liekin, ei sen takia tarvitse erota, byäää

Minkä syyn sinä olisit halunnut kuulla ja myös hyväksynyt ilman taivutteluyrityksiä tai sen toisen ilmoittaman syyn perustelemista virheelliseksi?

Minulle olisi riittänyt se tieto, että ei enää rakasta. Kun ex olisikin saanut edes sen suustaan ulos. Vielä toki olisi toivonut siihen sen totuuden, että en rakasta sillä olen "kiinnostunut/rakastumassa/rakastunut" työkaveriini. Olisi toki totuus sattunut yhteisen 28 vuoden jälkeen, mutta siitä olisi päässyt eteenpäin.

Mutta kun oli "masennus" ja kaikki yhtä harmaata massaa ja työ oli ainoa asia "joka piti järjissään". Ja kysymykseen "onko joku toinen" niin vastaus oli ei. Siinä sitten munankuorilla sydän rikkinäisenä kuljettiin ja oltiin huolissaan toisesta, oma hyvinvointi jäi täysin kakkoseksi. Tarina jatkui "salakämpällä" jne. 

Minä tunnen itseni ja olisin päästänyt heti irti, sillä kun itse rakastin niin tunnehörhönä, en olisi pystynyt olemaan toisen kanssa tietäen, että minua ei enää rakasteta.

Erohan oli minulle loppujen lopuksi uusi alku. Näin jälkikäteen voi todellakin sanoa, että elämänoppia tuli lisää.

En ole täydellinen ihminen (kaukana siitä), mutta joskus kyllä jopa ärsyttää "se peiliin katsomisen käskeminen". En ollut mikään määräilevä pirttihirmu, läheisyyttä oli, yhteisiä harrastuksia/menoja oli, mutta myös omat menot oli suotavia jne. Tavallaan itselleni ei jäänyt tunnetta, että olisin voinut tehdä mitään toisin, jotta suhteemme olisi jatkunut. Ero opetti kuitenkin itselleni tosi paljon itsestäni.

Joskus eroon vaan riittää se, että toisen elämään tulee uusi mielenkiintoinen ihminen otolliseen aikaan (ehkä ikäkriisin aikaan).

28v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Minulle olisi riittänyt se tieto, että ei enää rakasta. Kun ex olisikin saanut edes sen suustaan ulos. Vielä toki olisi toivonut siihen sen totuuden, että en rakasta sillä olen "kiinnostunut/rakastumassa/rakastunut" työkaveriini. Olisi toki totuus sattunut yhteisen 28 vuoden jälkeen, mutta siitä olisi päässyt eteenpäin.

Mutta kun oli "masennus" ja kaikki yhtä harmaata massaa ja työ oli ainoa asia "joka piti järjissään". Ja kysymykseen "onko joku toinen" niin vastaus oli ei. Siinä sitten munankuorilla sydän rikkinäisenä kuljettiin ja oltiin huolissaan toisesta, oma hyvinvointi jäi täysin kakkoseksi. Tarina jatkui "salakämpällä" jne. 

Minä tunnen itseni ja olisin päästänyt heti irti, sillä kun itse rakastin niin tunnehörhönä, en olisi pystynyt olemaan toisen kanssa tietäen, että minua ei enää rakasteta.

Erohan oli minulle loppujen lopuksi uusi alku. Näin jälkikäteen voi todellakin sanoa, että elämänoppia t

Moi 28, pitkästä aikaa. Kiva oli lukea kuulumisiasi. Olis kiva, jos Ap:kin päivittäisi oloaan:)

Tunnustan: Ihastuin työkaveriini. Olin vasta mennyt onnellisesti kihloihin. Mies ihmetteli, kun firman juhlissa tanssittiin hitaita ja suudeltiinkin. Muutama tapaaminen, ei edennyt pidemmälle. Tarina taustalla oli tämä: isäni oli juuri sairastunut vakavasti, kuolikin melko pian. Koko elämä oli kuukausien ajan sairaalaa ja surua. Tahdoin eroon siitä, edes hetkeksi. Siksi tuo mies, mukava toki, oli niin mukavaa seuraa. Sain hetkittäin elää muuta, kuin surua, itkua, pelkoa. Asiat jäi selvittämättä, isä kuoli, vaihdoin työpaikkaa. Vuosien päästä soitin hälle ja selitin asian, pyysin käytöstäni anteeksi. Sovittiin asiat ja toivoteltiin toisillemme hyvää loppuelämää:)

Tuumis

Vierailija kirjoitti:

Minulle olisi riittänyt se tieto, että ei enää rakasta. Kun ex olisikin saanut edes sen suustaan ulos. Vielä toki olisi toivonut siihen sen totuuden, että en rakasta sillä olen "kiinnostunut/rakastumassa/rakastunut" työkaveriini. Olisi toki totuus sattunut yhteisen 28 vuoden jälkeen, mutta siitä olisi päässyt eteenpäin.

Mutta kun oli "masennus" ja kaikki yhtä harmaata massaa ja työ oli ainoa asia "joka piti järjissään". Ja kysymykseen "onko joku toinen" niin vastaus oli ei. Siinä sitten munankuorilla sydän rikkinäisenä kuljettiin ja oltiin huolissaan toisesta, oma hyvinvointi jäi täysin kakkoseksi. Tarina jatkui "salakämpällä" jne. 

Minä tunnen itseni ja olisin päästänyt heti irti, sillä kun itse rakastin niin tunnehörhönä, en olisi pystynyt olemaan toisen kanssa tietäen, että minua ei enää rakasteta.

Erohan oli minulle loppujen lopuksi uusi alku. Näin jälkikäteen voi todellakin sanoa, että elämänoppia t

Luulen että tää on juteltu aiemminkin, mutta onko mahdollista ettei miehesi tiennyt ettei enää rakasta? Mun oli ainakin mahdotonta tunnistaa tunteeni ja varsinkin hyväksyä ne. Miksi en rakastaisi kun toinen on mun paras kaveri ja meillä on kaikki niin hyvin? Jotain pientä ärsytystä muutamista luonteiden tai arvojen eroista johtuen, no biggie. Silti voi miten tärkeä ja läheinen ihminen, lämpöä ja naurua. Toisaalta myös riitaa, kireyttä ja täysin kuihtunut suhde seksin tai edes fyysisen läheisyyden osalta.

Itse en ole taipuvainen syyllistymään, enkä murehtimaan tulevaisuutta, mutta jos olisin, olisinko ollut niin syvässä ristiriidassa että se olisi aikaansaanut masennusta. Enkä silti olisi osannut sanoa etten enää rakasta. Enhän nytkään osaa ja erosta on 12 vuotta!