Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Joo sehän siinä on kun niitä viestejä ei lueta.

Eilen ennen palstan sulkeutumista

"Mahtoikohan MP ärtyä  lähinnä itseensä, kun sotkeutui omaan näppäryyteensä. Kun häntä eivät kaikki kompanneetkaan eikä olleet samaa mieltä, ettäs hänen ystävähän tässä on rasittava eikä ota tosisaan hänen ohjaustaan. "

Mua vituttaisi todella tämmöinen "hyväntahtoinen neuvominen" itseänikin. Ja se että bongataan vain ne omaa oh my anna kun sarkastisesti kommentoin kommentteja myötäilevät. Eikä neuvot joita noin ylimielisesti kuin sinä kerrot tosiaan yleensä mene läpi.

Vierailija kirjoitti:

Joo sehän siinä on kun niitä viestejä ei lueta.

Eilen ennen palstan sulkeutumista

"Mahtoikohan MP ärtyä  lähinnä itseensä, kun sotkeutui omaan näppäryyteensä. Kun häntä eivät kaikki kompanneetkaan eikä olleet samaa mieltä, ettäs hänen ystävähän tässä on rasittava eikä ota tosisaan hänen ohjaustaan. "

Mua vituttaisi todella tämmöinen "hyväntahtoinen neuvominen" itseänikin. Ja se että bongataan vain ne omaa oh my anna kun sarkastisesti kommentoin kommentteja myötäilevät. Eikä neuvot joita noin ylimielisesti kuin sinä kerrot tosiaan yleensä mene läpi.

 

Aa, I see, eli parkuja hermostui ja ärsyyntyi tiistaina siitä kun tulevana torstaina joku sanailun jo puhjettua heittää jonkun kommentin..

Sulla on varmaan nyt näyttää ne ylimieliset neuvot ja pisteliäät kommentit ENNEN kuin MP alkoi kiihdyttelemään :) Kas kun tulevasta tuntemattomasta on vaikea hermostua ja äkäily toisaalta aikaansaa myös toisissa, no, vaikka sitä sarkastista ja ylimielistä kommentointia.

Huomenta kaikki.

Mitenkähän sitä nyt sanomansa muotoilisi taasen. Voisin kai sanoa, että kaikki ovat olleet oikeassa:-)

Totta kai sitä eniten ärsyyntyy itseensä, aina ja väistämättä. Ihmettelen oikeastaan, miten hyvin täällä pari on lukenut minua ja olen siitä kiitollinen, mutta mutta. Kuten vähän aiemmin jo sanoin, tämä vie kyllä keskustelua vähän sivuun asioista ja en mitenkään nauti ollessani tämän keskustelun ytimessä. Nimittäin olen kovasta pinnastani huolimatta aika herkkäsieluinen ja otan kyllä kaiken sanotun tosissani, mutta tavalliseen tapaan negatiivisen enemmän tosissani. Uskon siis siihen, että enemmän olen semmoinen kuin positiivisen palautteen mukainen.

Tulen myös tulokseen, että pakko kai se on tehdä sama kuin muutkin ovat tehneet tässä tilanteessa, että avata enemmän sitä, missä mennään. Teen sen tämän kerran, enkä suostu palaamaan mihinkään "jokin ei nyt täsmää" tinkaamisiin. Toivoin nimittäin, että ihmisillä on ymmärrys sitä kohtaan, että aivan kokonaan ja täysin täsmällisin yksityiskohdin en avaa ystäväni elämää tai työnantajaani.

Todellakin alussa uskoin, että ystävälleni tämä on vain jokin kevyt hairahdus, koska hänellä on tähän saakka ollut aivan samankaltaiset ajatukset varatun kanssa suhteilusta kuin minullakin. On myös torjunut miehiä vain siitä syystä, että ovat varattuja. Sen vuoksi havaitsin, että kyllä alussa tämä oman ajatteluni höystämänä väritti suhtautumistani. Ajattelin, että vain järkeä puhumalla ja tosiasioita nostamalla voisin ohjailla häntä, niin huono ilmaisu kuin se olikin. Mutta varmaan todenmukainen.

Nyt ollaan tilanteessa, että ystäväni on täysin ns. klassisen toisen naisen tilanteessa, ei tarvitse varmaan erikseen yksityiskohtia kertoa, vaan suuri osa meistä tietää, mitä tällä tarkoitetaan. Tämä alkaa jo vaikuttaa kaikkeen. 

Työtilanne on sellainen, että he ovat samassa tiimissä, minä vaihdoin tiimiä vähän eri töihin nyt lomien jälkeen. Ystäväni on miehen esimies. Olen työasioissa miehen kanssa enemmän tekemisissä kuin ystäväni. En päivittäin tosin.

Tästä syystä minulla nyt siis on todellakin huoli siitä, miten tämä suhde tulee ystävääni vaikuttamaan. Tiedostan, että en voi tehdä mitään muuta kuin yrittää olla ystävä. 

Siinä kyllä ollaan oikeassa täällä, että vähän alkoi pommitukselta viestit tuntua. Ymmärrän senkin, että kun itse kirjoittaa vain kivan kannustavan viestin, ei ymmärrä, mitä suuttumista siinä on. Voin kertoa vain omasta puolestani, mutta minulla se johtuu siitä, että saan saman viestin = kannattaa tehdä näin myös toisenlaisena, eli ei niin kivana, vaan tyylisenä "mitäs jos sinäkin maratoonari parkuja joskus osaisit ajatella näin". Ja näihin molempiin sitten itse tulee vastattua samassa viestissä. Päivästä taitaa riippua, kummalle tyylille vastaa. Siitä anteeksi, toki pitäisi aina jaksaa valita se positiivinen.

T: MaratonParkuja 

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Oma mieheni sanoi myöhemmin, että hän ei koskaan kuvitellut että olisin eroamassa vielä kun olimme vain työkaverit. Puhuin kuulema aina niin kauniisti puolisostani ja perheestäni ja kaikesta mukavasta mitä olimme touhunneet. Kuitenkin liittoni oli siinä vaiheessa jo suurissa vaikeuksissa, joista en tietenkään puhunut töissä, tai oikein missään muuallakaan kenellekään. Juttuja kuten että emme nukkuneet samassa makkarissa, tai kuten se kun silloinen mieheni ryyppäsi sillä kivalla perheen lomamatkalla niin, että virtsasi sänkyynsä ja viimeinen matkapäivä meni kaikilta pilalle. Kukaan töissä ei myöskään tiennyt minun eronneen, tai minun seurustelevan työkaverini kanssa ennen kuin itse aloimme avoimesti puhumaan asiasta (no, paitsi esimiehet luonnollisesti). Ei kaikkiin eroihin liity valtavaa draamaa, ei edes välttämättä erilleen muuttoa. Eikä kaikki suhteet ole teinimäistä kuhertelua. Muistan ikuisesti ehkä parhaan työkaverini hölmistyneen ilmeen kun (haluan välttyä tunnistautumiselta, joten epämääräinen kuvaus) hän tajusi minun kokeilleen jotain asiaa minkä hän oli miesystävälleni lahjoittanut :)

Toisaalta, jos niin käykin, että kaveri tulee lempatuksi ja käteen jää vain huijattu olo, niin mistä sitä tietää miltä muulta hän säästyi sillä aikaa kun pelaili työkaverinsa kanssa? Onko hän elämässään niin hukassa että tekisi jonkun vielä hölmömmän valinnan? Itse ainakin käytin uutta suhdetta ihan selvästi peittääkseni erosurun ja exän jättämän valtavan aukon elämässäni. Mieheni käytti suhdettamme uskaltautuakseen eroon kaltoinkohtelevasta seurustelusuhteesta. Oli täysin sattumaa että meistä tuli pidempiaikainen pari (vai oliko, kuka tietää). Mitä tulee niihin työpaikan kuvioihin, työpaikan asiat kuuluu töihin, siellä tehdään töitä. Kotiasiat kuuluu kotiin. Minä en ainakaan itselleni ongelmaa tee jonkun työkaverin yksityiselämän asioista vaikka ainakin kuvittelisin niiden näkyvän töissä, kaikilla meillä on parempia jaksoja töissä ja huonompia. Joskus jopa tulee se aika pakata laatikko ja lähteä. Mulla se tuli kun seurustelu työkaverin kanssa muuttui vakavaksi. Sitten tulee jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on ongelmana se että jotkut kirjoitta ihan oikeasti omasta elämästä ja tunteista ja niin ja toiset ottaa tämän jonain vauvamaisena kirjoitteluharkkana eli haluaa vaan näpäytellä ja osoitella virheita ja tutkii sanoja ja sanamuotoja ja tekee niistä päätelmiä ja väitelmiä ja oletelmia.

Väkisin ne jotka oikeasti kirjoittaa omastaan väsyy. 

Ketju on tosiaan eksynyt nyt elokuun puolella ihan eri aiheeseen kuin mitä se alunperin käsitteli, nimittäin irtipäästämisen vaikeutta. Ikävää lukea tuota parin viime viikon jahkaamista ja varsinkin tois(t)en syyttelyä. Tulkaa joku herättämään, jos täällä päästään jossain vaiheessa takaisin asiaan, niin mielelläni jatkan juttua niiden kanssa, jotka kertovat omia kokemuksiaan ja pohtivat omia ja toisten tapauksia ystävällismielisessä hengessä eikä toisia mollaten ja kinaten.

 

Ehkä nyt ei vaan ole kellään irtipäästämisen kriisi päällä. Kirjoita sinä jos sinulla on niin pohditaan tilannettasi porukassa ja autetaan päästämään irti. Tai pitämään kiinni. 

Noista vanhoista tarinoista on vaikeaa keksiä enää jutunjuurta kun sitten jos jotain pälähtää päähän ja oikein otat ja kirjoitat sen tänne muiden luettavaksi, niin äkkiä joku kimmahtaa että asia on käsitelty jo vuosi sitten, lukisit niitä kommentteja ennen kuin sanot mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo sehän siinä on kun niitä viestejä ei lueta.

Eilen ennen palstan sulkeutumista

"Mahtoikohan MP ärtyä  lähinnä itseensä, kun sotkeutui omaan näppäryyteensä. Kun häntä eivät kaikki kompanneetkaan eikä olleet samaa mieltä, ettäs hänen ystävähän tässä on rasittava eikä ota tosisaan hänen ohjaustaan. "

Mua vituttaisi todella tämmöinen "hyväntahtoinen neuvominen" itseänikin. Ja se että bongataan vain ne omaa oh my anna kun sarkastisesti kommentoin kommentteja myötäilevät. Eikä neuvot joita noin ylimielisesti kuin sinä kerrot tosiaan yleensä mene läpi.

 

Aa, I see, eli parkuja hermostui ja ärsyyntyi tiistaina siitä kun tulevana torstaina joku sanailun jo puhjettua heittää jonkun kommentin..

Sulla on varmaan nyt näyttää ne ylimieliset neuvot ja pisteliäät kommentit ENNEN kuin MP alkoi kiihdyttelemään :) Kas kun tulevasta tuntemattomasta on vaikea hermostua ja äkäily toisaalta aikaansaa myös toisissa, no, vaikka sitä sarkastista ja ylimielistä kommentointia.

Ja sinä inttäjä et ole hermostunut, ärsyyntynyt ja jakele ylimielisiä ja pisteliäitä kommentteja? Etkä tunnu äkäilevän jo ennakkoon, mm. kutsumalla nimimerkillistä asiallista keskustelijaa kutistamalla hänen nimimerkkinsä passiivis-aggressiivisesti halveksivaksi lyhennelmäksi oikeasta nimimerkistä?

Sarkasmia, my ass!

Vierailija kirjoitti:

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen. Oma mieheni sanoi myöhemmin, että hän ei koskaan kuvitellut että olisin eroamassa vielä kun olimme vain työkaverit. Puhuin kuulema aina niin kauniisti puolisostani ja perheestäni ja kaikesta mukavasta mitä olimme touhunneet. Kuitenkin liittoni oli siinä vaiheessa jo suurissa vaikeuksissa, joista en tietenkään puhunut töissä, tai oikein missään muuallakaan kenellekään. Juttuja kuten että emme nukkuneet samassa makkarissa, tai kuten se kun silloinen mieheni ryyppäsi sillä kivalla perheen lomamatkalla niin, että virtsasi sänkyynsä ja viimeinen matkapäivä meni kaikilta pilalle. Kukaan töissä ei myöskään tiennyt minun eronneen, tai minun seurustelevan työkaverini kanssa ennen kuin itse aloimme avoimesti puhumaan asiasta (no, paitsi esimiehet luonnollisesti). Ei kaikkiin eroihin liity valtavaa draamaa, ei edes välttämättä erilleen muuttoa. Eikä kaikki suhteet ole teinimäistä kuhertelua. Mui

Kiitos tästä rohkeasta kirjoituksesta

Se on totta, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Ikävä kyllä kuitenkin näillä tarinoilla on tapana olla niin samankaltaisia, että kyllä kokisin ystäväni kohdalla ihmeen tapahtuneen, jos kurssi tuosta muuksi muuttuu. En osaa toivoa tässä asiassa mitään muuta kuin että kävisi parhain päin tai ainakin vähimmin vaurioin.

Ei minuakaan asia kiinnostaisi, jos kyse olisi työkavereista. Mutta kun on kysymys hyvästä ystävästä, tilanne muuttuu toiseksi, vaikka työkavereitakin olemme olleet. 

Meillä on kyllä yksiselitteisesti kielletty esimiesten suhteet alaisiin, eli jos sellainen muodostuu, pitää siitä kertoa ja sitten mietitään järjestelyt. Samaan tiimiin ei voi enää jäädä. On irtisanomisperuste, jos ei suhteesta kerro. Esimiehelle siis, alaiselle varmaan ei. Olettaisin tämän olevan aika yleinen käytäntö? Eli kyse ei ole mistään ilmapiiristä ainoastaan.

En tietenkään ole sitä mieltä, että työ tulee valita ennen rakastumista, mutta JOS nyt osoittautuu, että tämä suhde ei ole se seuraava ihana parisuhde, ystäväni voi sen rumasti päättyessä jäädä monellakin tapaa tyhjän päälle. 

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo sehän siinä on kun niitä viestejä ei lueta.

Eilen ennen palstan sulkeutumista

"Mahtoikohan MP ärtyä  lähinnä itseensä, kun sotkeutui omaan näppäryyteensä. Kun häntä eivät kaikki kompanneetkaan eikä olleet samaa mieltä, ettäs hänen ystävähän tässä on rasittava eikä ota tosisaan hänen ohjaustaan. "

Mua vituttaisi todella tämmöinen "hyväntahtoinen neuvominen" itseänikin. Ja se että bongataan vain ne omaa oh my anna kun sarkastisesti kommentoin kommentteja myötäilevät. Eikä neuvot joita noin ylimielisesti kuin sinä kerrot tosiaan yleensä mene läpi.

 

Aa, I see, eli parkuja hermostui ja ärsyyntyi tiistaina siitä kun tulevana torstaina joku sanailun jo puhjettua heittää jonkun kommentin..

Sulla on varmaan nyt näyttää ne ylimieliset neuvot ja pisteliäät

"Ja sinä inttäjä et ole hermostunut, ärsyyntynyt ja jakele ylimielisiä ja pisteliäitä kommentteja?"

No aivan varmasti, tässähän nyt kiistellään, eikö? Mutta yksinkö minä intän? Tai yksinkö tämä koko joukko inttää jotka ovat sitä mieltä että ihan mukavasta keskustelusta alkaa vähän liian usein ihme moderointi tyyliin "tämä on neuvottu jo; ai tässä nyt syytellään siitä ja tästä; ohhoh aiva kuin en olisi jo sitä ja tätä; minähän sanoin jo että minä olen sitä ja tätä; kirjoita omat kokemuksesi äläkä vaan tartu muiden kokemuksia arvostelemaan; no, kyllä tuosta sinun kokemuksestasi jäi vähän sellainen olo että yrität tuputtaa neuvojasi; onpas tämä lanka ajautunut kauas oikeasta aiheestaan.."

Mutta, nyt minä annan sinulle viimeisen sanan niin inttäminen loppuu: ole hyvä, ruikkaa oma hajumerkkisi heinätupun päällimmäiseksi :)

"Työtilanne on sellainen, että he ovat samassa tiimissä, minä vaihdoin tiimiä vähän eri töihin nyt lomien jälkeen. Ystäväni on miehen esimies."

Tämä on kyllä aika valaiseva tieto ja varmaan jos olisit heti sanonut niin useampi olisi huolestumisenkin paremmin ymmärtänyt. Tuo on melkoista riskinottoa tosiaan ystäväsi puolesta. Näitä väärinkäsityksiä seuraa myös siitä kun jotain olennaista jää kertomatta. Vaikka toisaalta ajatellen usein se olennainen on semmoista mitä ei halua täällä paljastaa.

En edelleenkään käsitä mitä suututtavaa on saada monilta eri ihmisiltä kannanottoja omaan aloitukseensa. Miten niitä voi olla liikaa? Ovat ehkä tavallaan samankaltaisia, mutta ei tämä nyt mikään tohtorin väitöskirja kai ole?

Miten niitä kommentteja sitten voisi edes rajoittaa. Kun sanotaan nyt, että 30 eri henkilöä on lukenut Maratonparkujan kommentin ystävänsä ja hänen tilanteestaan niin eikö ole ymmärrettävää, että he haluavat vastata tai kertoa omasta näkemyksestään tai kokemuksestaan. Miten voidaan ruotia, että henkilö A:n kommentti julkaistaan, mutta ei henkilö G:n kun se myötäilee hiukan jo julkaistua A:n linjaa ja Maratonparkuja voi hermostua. Taas sitten henkilö K:n kommentti onkin raikkaan uusi, hänet voimme kelpuuttaa. 

Jos nyt verrataan ihan alkuperäistä todella pitkää irtipääsemisen vaikeuden kommenttien ketjua niin siinähän oli satoja, ellei tuhansia samantyylisiä kommentteja. Olen lukenut sen läpi ja huomasin, että jopa nämä nimimerkilliset alkoivat toistaa joko itsensä tai muiden jo kertaalleen tai useaan kertaankin sanomia asioita. Näinhän väistämättä käy ja ei siinä ole mitään väärää. 

Mielestäni olisi itselleni parempi saada enemmän kommentteja kuin liian vähän tai lainkaan. Minä ajattelisin näin, että jos joku sama teema ja ajatus toistuu tai on monen eri kirjoittajan kommenteissa siinä täytyy olla jotain itua. Monet ihmiset ovat kokeneet saman asian toimivaksi. Tai olisivat toivoneet, että näin olisi hänen kanssaan toimittu. 

Ei siitä suuttua kannata. Ellei suuttumus sitten johdu siitä kun eivät kommentit noudata sitä linjaa, jota haluaisi itse käyttää tai minkä itse kokee oikeaksi. 

En edelleenkään käsitä mitä suututtavaa on saada monilta eri ihmisiltä kannanottoja omaan aloitukseensa. Miten niitä voi olla liikaa? Ovat ehkä tavallaan samankaltaisia, mutta ei tämä nyt mikään tohtorin väitöskirja kai ole?

Kerran toistan, kolmatta en:  en sanonut, että kommentteja on liikaa. Sanoin, että saman asian voi  sanoa kahdella eri tavalla, kivasti tai sitten sillä toisella sävyllä. Voi olla, että sinä et ole keskustelussa huomannut näitä ikävämpiä sävyjä tai voi olla, että minä olen niille herkkähipiäinen. Mutta sillähän ei oikeastaan ole väliä, koska minä kuitenkin reagoin minuna, omana itsenäni, ihmisenä, joka olen.

Ja kun noita ikävän sävyisiä - tai siltä minusta kuulostavia - tulee tarpeeksi, niin hyvin usein käy niin, että tulee reagoitua ikävästi, suuttuneesti, kiukkuisesti. Ja semmoisetkin joissa on pienikin lataus  menee siihen samaan nippuun. Ja kun tämän huomaa, kyllä, pointsit taas anolle, ärsyyntyy itseensäkin ja koko pskaan.

Anteeksi nyt taas kerran siis, mutta myös viimeisen kerran jälkeen. Voisimmeko siirtyä minusta muihin asioihin?

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Se on totta, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Ikävä kyllä kuitenkin näillä tarinoilla on tapana olla niin samankaltaisia, että kyllä kokisin ystäväni kohdalla ihmeen tapahtuneen, jos kurssi tuosta muuksi muuttuu. En osaa toivoa tässä asiassa mitään muuta kuin että kävisi parhain päin tai ainakin vähimmin vaurioin.

Ei minuakaan asia kiinnostaisi, jos kyse olisi työkavereista. Mutta kun on kysymys hyvästä ystävästä, tilanne muuttuu toiseksi, vaikka työkavereitakin olemme olleet. 

Meillä on kyllä yksiselitteisesti kielletty esimiesten suhteet alaisiin, eli jos sellainen muodostuu, pitää siitä kertoa ja sitten mietitään järjestelyt. Samaan tiimiin ei voi enää jäädä. On irtisanomisperuste, jos ei suhteesta kerro. Esimiehelle siis, alaiselle varmaan ei. Olettaisin tämän olevan aika yleinen käytäntö? Eli kyse ei ole mistään ilmapiiristä ainoastaan.

En tietenkään ole sitä mieltä, että työ tulee valita

Tuo tyhjänpäälle jääminen voi tulla joka tapauksessa. Kelle vaan. Ystäväsi lopettaa tuon salasuhteen, tapaa jonkun joka saa hänet muuttamaan ulkomaille mukanaan, tulee ero, ja ystävä palaa kotiin tyhjän päälle. Ystäväsi tapaa jonkun aivan mahtavan tyypin ja se mahtava tyyppi aloittaa suhteen työkaverin kanssa. Niinkin voi käydä, se tyyppi josta et ikinä uskoisi, tai joka ei ikinä uskoisi edes itsestään, alkaa pitämään sivusuhdetta. Työkaverisi vaimolla onkin sinun tietämättäsi jo uusi elämä valmiina, he eroavat, mies ylennetään toiselle osastolle, ystäväsi pitää prinsessahäät työkaverinne kanssa ja sitten tulee YT neuvottelut ja saatte lähteä koko porukka.

Elämässä voi tehdä kaiken 110% oikein ja silti jää käteen mustapekka. Kysy vaikka muutamalta orggis-kirjoittajalta. Sitten vaan möngitään eteenpäin kukin tavallaan ja toivottavasti läheisten tukemana. Jos mitään ei halua ystävien kanssa jakaa, jos luottamus on syystä tai toisesta niin heikko, ettei sellaista henkiystävyyttä synny, tai sen jokin rikkoo --sitten sitä vasta on yksin kriisinsä kanssa, eikö? Jotenkin elämää nähneenä itse lähtisin siitä, etten hirveästi haluaisi ketään neuvoa omissa ratkaisuissaan, koska siinä on aina se mahdollisuus että olin väärässä ja neuvo meni persiilleen.

Mitäpä jos minun ystäväni olisi saanut minut vakuutettua että minun pitää työkaverista laskea irti kun hän on seurustelusuhteessakin. Senkin koeponnistaneena (omasta tahdosta) voin sanoa että muitakin miehiä maailmassa on, oikein hyviä miehiä. Mutta ei niistä vaan kukaan kolahtanut koska sydän oli varattu jo. Osaisinko olla yksin? Aivan varmasti. Mutta minä osaan melkein päätellä miten tilanne olisi edennyt: olisin tapaillut muita, ehkä aloittanut jonkun ihan ok suhteen, ehkä en. Sillä välin mieheni olisi käynyt yhä vain pidemmäksi kriisiytyvän tilanteen silloisen naisystävän kanssa läpi, joka olisi voinut päättyä todella rumasti. Sitten hän olisi ollut vapaa, mutta olisiko hän voinut henkisesti huonommin vai paremmin kun olisimme silloin aloittaneet sen suhteen, jos olisimme aloittaneet sen suhteen. On mahdollista, että suhde ei olisi voinut enää alkaa koska välillemme olisi kertynyt niin paljon epäluottamusta ja kipua. Se mikä ainakin on varmaa, on ettei miehen ex olisi enää ehtinyt toteuttaa suurinta unelmaansa jos heidän eronsa olisi pitkittynyt enää edes vuodella. Enkä minä olisi vaihtanut vähän huonompaan työpaikkaan, josta vain vuoden jälkeen poiki huomattavasti parempi työpaikka kuin se mistä suhteen vuoksi alunperin lähdin.

On helppoa nyt vuosikymmenien jälkeen sanoa, että lopputulos oli kaikille paras mahdollinen. Olisi voinut käydä toisinkin. Me emme sitä voi tietää koska elämä ei ole toistokoe.

Vierailija kirjoitti:

"Työtilanne on sellainen, että he ovat samassa tiimissä, minä vaihdoin tiimiä vähän eri töihin nyt lomien jälkeen. Ystäväni on miehen esimies."

Tämä on kyllä aika valaiseva tieto ja varmaan jos olisit heti sanonut niin useampi olisi huolestumisenkin paremmin ymmärtänyt. Tuo on melkoista riskinottoa tosiaan ystäväsi puolesta. Näitä väärinkäsityksiä seuraa myös siitä kun jotain olennaista jää kertomatta. Vaikka toisaalta ajatellen usein se olennainen on semmoista mitä ei halua täällä paljastaa.

Toisaalta ei voi aikuisia estää, kyllä ystävä tietää tuon riskin. Olette siitä varmaan puhuneet. Kun olet selkeästi tuonut esiin huolesi niin et voi enempää. Tietenkin on ikävää jos ystäväsi sitten jälkeenpäin jos menee mynkään, että mikset varoittanut. Mutta tunnet ystäväsi, onko tuollaista jälkipuinnin vaaraa olemassa. Sekö huolestuttaa? 

Ystävällesi on nyt tärkeää saada vatvoa kanssasi koska olet selvillä kuviosta ja ehkä ainut kenelle puhua. Jos voisit kuunnella määrätyn ajan ja sitten sanoa, että nyt jutellaan muusta, jatketaan toisella kertaa. Itse tilanteelle et voi mitään. 

Jatkaisin edelliselle että se salasuhteen limerenssi ja pakonomainen vatvominen on ihan oikeasti todella usein jonkin toisen vaikean tunteen peittämistä.

Lähestyvä ero, kriisi pitkässä parisuhteessa, merkityksettömyyden tunne, vanhempien kuolema, toteutumattomien unelmien paino kun vanhuus tuntuu lähestyvän vääjäämättä, kelpaamattomuuden tunne, you name it.

Aivan käsittämättömissä ihmissuhteen irvikuvissa on minunkin ystäväni pyörineet kun mielessä väijyy oikeasti raskaampia asioita. Eropettymys ja kulisseista luopuminen. Omanarvontunnon romahtaminen kun tuli rumasti petetyksi. Lapsettomuus joka kumppanille on suuri suru ja itselle salaa helpotus. 

Vahingollinen suhde ja sen toinen osapuoli kutkuttaa mielessä, tuo onnen ja epätoivon tunteita, jotka sentään ovat tunteita. Jotka sentään kumpuavat lähteestä jota ainakin näennäisesti ITSE hallitset. Ei sitä hallitsematonta p*skaa joka vyöryy päälle ja saa pelkäämään tulevaa, täysin kyvyttömänä näkemään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tai sitten  turtaa mieltä vailla ensimmäistäkään tunnetta koska millään ei ole mitään merkitystä (kun tulevaisuudensuunnitelmat romuttuivat tai huollettava kuoli pois tmv).

Jos sulla on parkuja jokin aavistus mikä siellä saattaisi taustalla vaania, niin voisiko henkilöä rohkaista sen asia suhteen?

Me monet kirjoittajatyritämme asiallisesti, ilman ikävää sävyä omasta mielestämme, vain kommentoida kulloistakin aloitusta, nyt Maratonparkujan. Emme voi etukäteen tietää mitkä kommentit tuntuvat ikävän sävyisilta - tai kuulostavat siltä. Jos näin tarkkaan ja kovin tarkkaan pitää miettiä, niin ei kohta kukaan uskalla kommentoida mitään. Ei kai tarkoitus ole karsia nyt tavallaa joitain kommentoijia pois. Nimenomaan niitä, jotka eivät onnistu olemaan tarpeeksi mukavia. Kun tuntuu, että täytyykin kävellä munankuorilla. Ja se tunne taas viittaa johonkin muuhun. 

Herää kysymys onko nyt kysymys lainkaan saada erilaisia ja erilaista näkökulmaa vaan nimenomaan saada itselleen riittävästi samankalaista näkökulmaa omaksi tuekseen. Jos ihan asialliset kommentit koetaan ikävänsävyisenä. 

Vierailija kirjoitti:

En edelleenkään käsitä mitä suututtavaa on saada monilta eri ihmisiltä kannanottoja omaan aloitukseensa. Miten niitä voi olla liikaa? Ovat ehkä tavallaan samankaltaisia, mutta ei tämä nyt mikään tohtorin väitöskirja kai ole?

Miten niitä kommentteja sitten voisi edes rajoittaa. Kun sanotaan nyt, että 30 eri henkilöä on lukenut Maratonparkujan kommentin ystävänsä ja hänen tilanteestaan niin eikö ole ymmärrettävää, että he haluavat vastata tai kertoa omasta näkemyksestään tai kokemuksestaan. Miten voidaan ruotia, että henkilö A:n kommentti julkaistaan, mutta ei henkilö G:n kun se myötäilee hiukan jo julkaistua A:n linjaa ja Maratonparkuja voi hermostua. Taas sitten henkilö K:n kommentti onkin raikkaan uusi, hänet voimme kelpuuttaa. 

Jos nyt verrataan ihan alkuperäistä todella pitkää irtipääsemisen vaikeuden kommenttien ketjua niin siinähän oli satoja, ellei tuhansia samantyylisiä kommentteja. Olen lukenut sen läpi

samaa mieltä. Samalla tavalla outoa on tuo kurinpalautus takaisin ketjun alkuperäiseen aiheeseen; vaikeus päästää irti. Täällähän on puhuttu asuntokaupoista. Tilanteesta jossa ex odottaa vauvaa. Sienestyksestä. Avoimista suhteista. Seksiä kaverin kanssa -suhteista. Lapsista. Rahasta. Töistä. Sairauksista. Hyvistä suhteista, huonoista suhteista. Leskeksi jäämisestä jne jne.

Mutta nyt muodostuu ongelmaksi jos puhutaan (jälleen) uskottomuudesta ja ystävyydestä. Miksi?

On helppoa nyt vuosikymmenien jälkeen sanoa, että lopputulos oli kaikille paras mahdollinen. Olisi voinut käydä toisinkin. Me emme sitä voi tietää koska elämä ei ole toistokoe.

Näinhän se on. Itse tosin suurella varauksella uskon kvanttiteorian rinnakkaiselämiin:-)

Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, jossa ystäväni ei halua tehdä mitään, ei ole kiinnostunut oikein mistään, ei halua lähteä minnekään, jne. Se, mitä hän haluaisi tehdä on miettiä, mitä mies ajattelee ja ehkä hän ajattelee tai ehkä kun viimeksi sanoi niin se tarkoittaa. Joskus saan raahattua hänet jonnekin, mutta eihän se mitään laatuaikaa ole.

Mies on alkanut ottaa etäisyyttä ja korostetusti minulle puhuu perheestään ja lapsistaan, joskin minä miestä vähän välttelen = työasiat tietysti hoidetaan normisti, mutta mitään kahvitaukoja tai lounaita en kanssaan vietä, kuten ennen teimme. Hänellekin olen sanonut suoraan, että ymmärrät varmaan tilanteeni.

Kenties kuitenkin koko tämä asia on nyt saanut vähän liikaa palstatilaa ja kieltämättä vähän harmittaa, että sen edes esille nostin.

T: MaratonParkuja

Vaikeus päästää irti asunnosta, rahasta ja sienestä tietysti. Duh. MP on jo monta kertaa sanonut ettei halua päästää irti ystävästä, eikä työstään, joten tämä aihe ei nyt tähän ketjuun kuulu :D

Ystävällesi on nyt tärkeää saada vatvoa kanssasi koska olet selvillä kuviosta ja ehkä ainut kenelle puhua. Jos voisit kuunnella määrätyn ajan ja sitten sanoa, että nyt jutellaan muusta, jatketaan toisella kertaa. Itse tilanteelle et voi mitään. 

Kysyn uteliaisuudesta, että toimiiko tämä oikeasti joidenkin kanssa? Kysyn siksi, että itselläni on aika kuormittava tilanne läheisen kanssa, joten sillä olen seurannut keskustelua MPn tilanteesta, on paljon samaa. Mutta siis onnistuuko joillan tuo, että jutellaan hetki tästä ja sitten sujuvasti siirrytään toisiin asioihin? Miten tuon saa aikaan?"