Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitan nyt pitkästä aikaan hyvin henkilökohtaista ja kipeätä asiaa.

Olen juuri tällä hetkellä todella onnellinen, onnellisempi kuin ikinä olisin uskonut voivani olla. Toisen kanssa on niin hyvä olla, toisen lähellä iskee mieleen uskomaton rauha, pelkästään ääni saa hyvänolon hormoonit jylläämään, vieressä nukkuen uni on sikeämpää jne. Pidän tästä kiinni ja nautin jokaisesta hetkestä. Se tunne kun saat olla täysin oma itsensä, yhteinen huumori, intohimo ...

Niin, onnekkaita olemme kun toisiimme törmäsimme.

Silti, "pieni" varjo elämässämme kulkee mukana. Totuus on se, että kenenkään elämän pituudesta emme tiedä, mutta selvää on meillä se, että todennäköisyys pitkään yhteiseen elämään on olematon. Mökkimiehen sairaudet etenevät ja se on totuus, huolissaan on todella moni läheinen. Mökkimies elää ihan täyttä elämää, mutta ne sairaudet kulkee mukana kokoajan ja sanotaan näin, että täysin niiltä ei pysty silmiä peittämään. Olemme aiheesta nyt pystyneet keskustelemaan ja siinä mielessä möröt mielestä on pois. Elämme nyt onnellisina, mutta onhan se myönnettävä että joskus käy mielessä, että miksi toinen ei voisi olla ihan terve.

Tämäkin kaikki on opettanut sen, että elämästä kannattaa nauttia juuri nyt ja kertoa tärkeille ihmisille kuinka rakkaita ovat.

28 v yhdessä 

<3 <3 <3

Vierailija kirjoitti:

He ketkä paukuttelivat suoraan tulemaan että mulle valehdellaan ja osoittivat epäloogisuuksia mulle kerrotuissa selityksissä, he auttoivat mua sitten irrottautumaan tilanteesta kun evidenssi alkoi kasautua valehtelijan vastaan.

Kyllähän täällä on tätä tehty aika tavallakin. Itsekin monta kertaa epäröin enteriä painaa, että menenköhän nyt alueelle, josta oikeasti en tiedä mitään. Että minulla ei ole tässä mitään tosiasiaa todellakaan tarjota, vaan ainoastaan omasta elämästäni lähtöisin olevia fiiliksiä, johtopäätöksiä ja tulkintoja.

...

"Mutta en ihan käsitäkään, mikä vastakkain asettelu tästä nyt on ketjussa tullut. Nämä ovat vahvasti luonne- ja kokemuskysymyksiä. 

T: MaratonParkuja"

Et nyt nähdäkseni taida kyllä olla aivan osaton tällaisen vastakkainasettelun kärjistämisessä viimeaikaisessa keskustelussa. Mielestäni olet kirjoittanut paljon asiaa ja hyviä mielipiteitä, mutta kyllä joissakin vastauksissasi / lainauksissasi mm. Kuurankukalle ja muillekin, tuossa Hukassan viimeisten päivitysten jälkeisessä vilkkaassa keskustelussa, vaikutat käyneen itsekin välillä hyvinkin kärkkäästi, joskus osin ihan jo olkiukkoakin vastaan, vastauksessasi. Ei kaikissa eri katsantokannasta annetuissa näkökulmissa ja neuvoissa ole mielestäni ollut mitään ikävää tai haitallista sävyä, joka joihinkin niihinkin vaikuttaa olleen perusteetta tulkittu, ja sitten siitä kulmasta vastattu, joskus aika tylystikin tai aika raakastikin lytäten.

Omasta mielestäni vaikkapa Kuurankukan japanilainen sanonta ja junavertus oli oikein hyvä näkökulma. Myös MP:n toinen näkökulma risteysasemista oli aivan validi. Itse en näe ristiriitaa näissä eri tulokulmissa. Ihmisiä ja tilanteita on niin monenlaisia. Yhdessä kohtaa sopii yksi lähestymistapa paremmin ja toisessa toinen, yhdelle yksi ja toiselle toinen. Turha ampua kokonaan alas sitä toistakaan näkökulmaa. 

Jos on epäterveessä suhteessa, niin mielestäni on usein tärkeää myös kuulla, jos vierestäkatsojan / kuulijan / lukijan mielestä suhteen toinen osapuoli vaikka toimii jossain asiassa todella väärin. Ja että se on monen mielestä tuomittavaa ja epäreilua. Siltä kannalta annetut suoratkin näkemykset (hyvässä hengessä toista kunnioittaen) ja ihan erokehoituksetkin, voivat herättää todellisuuteen, tuoda tärkeää perspektiiviä  ja vahvistusta myös omalle kokemukselle suhteessa ja oman pahoinvoinnin syitä esiin, varsinkin jos suhteessa on vaikkapa manipulointia, kontrollointia ja valehtelua tms. Siellä keskiössä kun nämä asiat saattavat hämärtyä. Ja edelleen samaa mieltä siitä, että jokaisen tarvii tehdä omat päätöksensä silti oman tahdin mukaan. En näe näissä asioissa ristiriitaa. Kaikenlaisia näkökulma ja mielipiteitä, ehdotuksia, neuvoja, on minusta hyvä tuoda keskusteluun. Mikä sitten ketäkin omassa tilanteessaan eniten puhuttelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut tuosta ystävästäsi. Mutta sen verran sanon että kun puhutaan logiikasta vs tunteet ja turhautumisesta, niin usein kolmiodraaman osapuolet ovat vain saman kolikon vastakkaiset puolet. Usein ainoa joka kuviossa tekee aktiivisesti päätöksiä, on se keskellä oleva vaiheilija. Eikä hänkään ole kykenevä usein loogiseen ajatteluun, eikä edes päätöksiin, kun ne tunteet. Ja tulisiko toisaalta logiikan ohjaillakaan sellaista päätöstä, vai kantaako tunteella tehty päätös pidemmälle, en tiedä. 2 ihmistä odottaa passiivisina että kolmas tekee päätöksiä, joita hän on ilmeisesti kykenemätön tekemään, syystä tai toisesta.

Se että moni (ilmeisesti sinökin) osaa osottaa tuosta asetelmasta sen kenelle päätöksen teko "kuuluisi" enemmän kuin toisille kahdelle johtuu vain moraalisesta närkästyksestä. Toisaalta me emme tiedä kuinka epäitsekkäästi ja korkeaa moraalia osoittaen pariskunta on ennen tuota kolmatta osapuolta toisiaan kohdelleet (?)

 

Mikäs se tutkimus olikaan, missä tutkittiin ihmisten päätöksentekoa. Iso osa luuli tehneensä päätöksen logiikan ja järjen avulla, mutta olisko se nyt ollut aivokuva vai mikä, joka osoitti, että se päätös olikin tehty hyvin nopeasti, ennen tuota loogista ajatusprosessia.

Eli ilmeisesti ihmiset usein ajattelevat tekevänsä ensisijaisesti logiikan ja järjen perusteella päätöksiä, mutta päätös syntyykin suurelta osin nopeasti jo intuition tai tunteen tms. pohjalta ja ohjaamana.

Oon miettinyt tuota intuitiota omassa elämässä ja todennut,  että kun siihen pystyy nojaamaan, ei näköjään tule tehtyä päätöksiä joita jäisi katumaan. Mutta onko intuition hyödyntäminen sitten edes niin kaukana logiikasta tai järjenkäytöstä? Jos intuitio on ikään kuin se kuuluisa kuudes aisti, niin sehän on kyky lukea ympäristöstä pieniä hiljaisia viestejä ja käyttäen omaa elämänkokemusta rakentaa niistä kokonaiskuva tilanteesta. Esim intuitio kertoo kaukaisesta äänimaailman muutoksesta apinalaumalle että on aika lähteä pakoon, vaikka mitään ei vielä edes näkyisi tai kuuluisi. Itse poimin herkästi nyansseja ihmisten kommenteista. Enkä yleensä erehdy kun esim työhaastattelun jälkeen tiedän etten tule paikkaa saamaan tai että nyt olen vahvoilla. Minun lahjakkuuteni on tarpeettomien lisäsanojen, tai -isi muotojen tai lauseen loppua kohti nousevan intonaation etc huomaaminen. Näistä intuitioni kertoo mulle mitä jätetään sanomatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole lukenut tuosta ystävästäsi. Mutta sen verran sanon että kun puhutaan logiikasta vs tunteet ja turhautumisesta, niin usein kolmiodraaman osapuolet ovat vain saman kolikon vastakkaiset puolet. Usein ainoa joka kuviossa tekee aktiivisesti päätöksiä, on se keskellä oleva vaiheilija. Eikä hänkään ole kykenevä usein loogiseen ajatteluun, eikä edes päätöksiin, kun ne tunteet. Ja tulisiko toisaalta logiikan ohjaillakaan sellaista päätöstä, vai kantaako tunteella tehty päätös pidemmälle, en tiedä. 2 ihmistä odottaa passiivisina että kolmas tekee päätöksiä, joita hän on ilmeisesti kykenemätön tekemään, syystä tai toisesta.

Se että moni (ilmeisesti sinökin) osaa osottaa tuosta asetelmasta sen kenelle päätöksen teko "kuuluisi" enemmän kuin toisille kahdelle johtuu vain moraalisesta närkästyksestä. Toisaalta me emme tiedä kuinka

"päätös syntyykin suurelta osin nopeasti jo intuition tai tunteen tms. pohjalta ja ohjaamana."

Aivan varmasti on just näin. Ja sitten alkaa rationalisointi, jolla joko haetaan perusteluja jo tehdylle päätökselle, tai haetaan niitä loogisia syitä ja selityksiä miksi se, minkä oma intuitio jo kertoi, ei olekaan totta.

Tiedän naisen joka näki miehensä kanssa yhdessä autosta miehen uuden työkaverin kulkevan ohi koiraa lenkittäen, aivan ohimennen. Hän oli heti sanonut miehelle että tuo on varmaan just semmonen sinun ihannenainen. Vuosia myöhemmin nainen tuli jätetyksi kun mies oli aloittanut suhteen tuon työkaverin kanssa. Nainen oli aistinut heti oikein että miehensä oli ihastunut tuohon siihen aikaan vielä naimisissa olevaan naiseen (joka oli siis melko tavallinen, ei mikään filmitähti)

Minä kysyin vuosia ennen suhteen paljastumista mieheltäni, onko hänellä jotain meneillään erään naisen kanssa. Kielsi tietenkin. Nykyään asuvat yhdessä.

Sehän siinä onkin että hormonimyrskyissä ja muussa intuitio pettää. Eikä kaikki muutenkaan ole niin yksinkertaista vaan pelissä aina muutakin kuin pelkät tunteet. Vaikeita asioita.

Oon miettinyt tuota intuitiota omassa elämässä ja todennut,  että kun siihen pystyy nojaamaan, ei näköjään tule tehtyä päätöksiä joita jäisi katumaan.

Onpas hyvin sanottu. Näin se on ollut omassakin elämässä ja olen havainnut semmoisen, että riippuu todella paljon, missä kohtaa elämässä henkisesti on, luottaako intuitioon vai ei. Kun elämässä on kaikki aika ok ja itsetunto on kohdillaan, on helpompaa uskoa siihen, että tajuaa, missä mennään. Siis kun uskoo itseensä, osaa kuunnella itseään.

Mutta kun on vähän (tai paljon) raiteiltaan, kun näkee itsekin tekevänsä enemmän huonoja päätöksiä jne. niin mitenkä ja oikeastaan miksipä siihen sisäiseen ääneensä luottaisi, kuten toinenkin ano tuossa totesi.

Hassusti siis tämäkin asia kiertyy sinne itsetuntemukseen ja -tuntoon. Siihen, että pystyisi kuuntelemaan todella sitä, mitä itse haluaa ja pitämään siitä kiinni.

Muusta keskustelusta vielä sananen: ei ole ollut tarkoitus väittää, että olisin osaton kiivaaseen sanailuun, olenhan sitä useampaan kertaan anteeksikin pyytänyt. Tiedostan olevani kärkeväsanainen ja liian nopea sanomaan sitä sun tätä, kun innostun keskustelun tiimellykseen. Siinä kyllä rapataan ja roiskuu ja tietysti osuuteni keskusteluun, joka johti Kuurankukan poistumiseen kaduttaa ja raskaasti.

Mutta samalla totean, että tämän enempää en nyt enää keskustelutyyliäni tai mielipiteitäni aio anteeksi pyydellä tai puolustella. Ja vähän toivon, että sitä ei tee muutkaan. Tietysti olen kiitollinen anoille, jotka ovat nähneet viesteissäni hyvää ja kertovat sen, mutta se valitettavasti vie keskustelua aina uudelleen sivuraiteille. Heillä, joilla on minusta persoonana erilaista sanottavaa on tietysti oikeus mielipiteeseensä, joskin myönnän senkin, että eihän niitä analyyseja mukava ole lukea. On helppo sanoa, että ei näitä kannata ottaa henkilökohtaisesti, eikä tietysti kannattakaan. Mutta anonyyminä on kyllä hieman erilaisen "turvan" takana kuin nimimerkillä. Voi aina ainakin vedota, että en ollut minä, joka tuon kirjoitin tai että useampi meistä tuon kirjoitti, me nimimerkilliset emme.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju on varmaankin hiljentynyt ainakin osittain siitä syystä, että keskustelu on muuttunut täysin. Vain pieni osa viesteistä koskee enää alkuperäistä asiaa ja henkilöitä. Sinällään ok, mutta ainakaan minua ei ketju nykyisellään enää innosta kirjoittamaan. Käyn kyllä välillä katsomassa ovatko ap ja 27 laittaneet kuulumisiaan. Toki myös kiinnostaa, että milloin uusi kirjoittaja jonka nimimerkkiä en muista saa irroitettua purjeveneestä. 

Tai sitten siksi että tämä on ollut vähän sellainen yhden äänen ketju. Vähänlaisesti tulee erilaisia näkökulmia kellään esitettyä kun tulee aika herkästi pistetyksi paikalleen

Mulle on käynyt monta kertaa niin, että olen ilman nimimerkkiä kirjoittanut mielipiteeni. Kukaan ei ole kommentoinut, mutta muutaman viestin jälkeen joku nimimerkillinen esittää mielipiteeni omana keksintönään. Ei sillä että haittaisi, mutta aika erikoista. Ollaan niin kun ei huomattaisi koko kirjoitusta ja sitten otetaan kunnia ajatuksista myöhemmin ja sitten sisäpiiriläiset kehuvat matkijan viisautta ja syvällistä näkemystä. Wtf?

Joskus olen kyllä miettinyt, että osa kirjoituksista on niin samankaltaisia että vastaileeko joku nimimerkki itselleen eri nimimerkillä ; )

Lähdin seuraamaan ketjua ap:n ja 27:n kirjoitusten vuoksi, osin siksi että itselläni ollut samankaltaisia kokemuksia elämässä, niin kiinnostanut nähdä miten heidän ajatuksensa tapahtuneista ovat kypsyneet ajan kanssa ja myös sitä on ollut mielenkiintoista seurata miten totuus on tullut esiin pikku hiljaa. Esim. miten ap on ymmärtänyt se mitä luuli rakkaudeksi onkin saattanut olla Tukholma-syndroomaa ja miten 27:n miehen kokonaisvaltainen kataluus tuli esiin pala palalta. Omassa elämässäni mieheni todellisen luonteen paljastuminen, suhtautuminen avioliittolupaukseen ja lapsen hyvinvoinnista huolehtimiseen iskivät kasvoihin kuin tiiliseinä. Niitä jälkiä korjaillessa meni vuosia, enkä voi vieläkään oikein luottaa ihmisiin. Ehkä ketjun seuraaminen ja kanssaeläminen näissä raskaissa tilanteissa voi olla myös vertaistuen hakemista. Kun ei niistä asioista voinut rehellisesti puhua kovin monelle.  

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kiellän sen, että olen minkään kieltämässä kilven lailla tosiasiat. Päinvastoin, minä uskon, että kirjoittajat itse kyllä tietävät tosiasiat, jotka heitä koskevat. Nimittäin sekin on tosiasia, jos ei vielä kykene repimään itseään. Jos vain seisoo siellä risteysasemalla.

Olen vain  ollut sitä mieltä, että juniin tuuppiminen ja raiteiden osoittelu ei välttämättä lopulta auta. Mistä tuuppija etenkin näin netin yli ihan oikeasti tietää tuuppivansa oikeaan suuntaan? On minusta todella rohkeaa ajatella tietävänsä. Enkä usko, että junaan tuupattu on yhtään sen vähemmän traumatisoinut kuin asemalla seisoja. Olen jokaisen kanssa keskustellessani ollut johdonmukainen: päätösten tulee saada ottaa niin kauan kuin aikaa kuin ne ottaa ja niiden tulee olla omia, ei ulkopuolelta osoiteltuja. 

Sen sijaan tosiasia on myös, että se risteyspaikka voi olla yksinäinen. Tai vastaavasti erittäin hälyinen. Silloin voi se

Jokainen tekee ratkaisunsa, mutta itse mietin sitä että mitä pidempään sitä ratkaisuaan vanuttaa, niin sitä rikkinäisemmäksi ihminen hajoaa. Entä jos joku raja ylitetään ja sen jälkeen ei enää näe yhtään tervettä päivää - siksi että ei älynnyt lähteä ajoissa. Täytyy kuitenkin miettiä myös sitä, että jos äiti joutuu lataamoon, niin kuka niistä lapsista pitää sitten huolta. 

Jokainen tekee ratkaisunsa, mutta itse mietin sitä että mitä pidempään sitä ratkaisuaan vanuttaa, niin sitä rikkinäisemmäksi ihminen hajoaa. Entä jos joku raja ylitetään ja sen jälkeen ei enää näe yhtään tervettä päivää - siksi että ei älynnyt lähteä ajoissa. Täytyy kuitenkin miettiä myös sitä, että jos äiti joutuu lataamoon, niin kuka niistä lapsista pitää sitten huolta. 

Aivan totta. Mutta nyt esim. itse tässä ystäväni tilanteessa olen kyllä aika avuton, mikä sen ratkaisun sitten saisi tapahtumaan, ellei ystäväni vain halua mitään tehdä. Siis sanoo, että on sinut tilanteen kanssa ja haluaa edelleen jatkaa tilannetta ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo.

En koe, että painostaminen auttaa yhtään mitään. Ainut konkreettinen teko, jonka olen kyennyt tekemään on kieltäytyminen tilanteen spekuloinnissa ns. miehen aivojen kautta. Eli ohjaan keskustelun muualle, kun aletaan puhumaan tyyliin ehkä hän ajattelee/kokee, ehkä miehen kotona tms. Silloin sanon, että koen hedelmättömäksi keskustelun miehen oletetuista ajatuksista ja mielekkäämmäksi keskustelun siitä, mitä ystäväni itse tahtoo tai tavoittelee.

Kohta varmaan kyllä on ystävyys katkolla tai katkaistaan kokonaan tämän vuoksi. Selkeästi ystäväni kokee, että tämän vuoksi en haluakaan ymmärtää hänen tilannettaan ja että tyrkytän kylmäsydämisesti ja kovasti (koska sellainenhan sitten olen) rationaalista ratkaisua tunnepohjaiseen ongelmaan.

Ja onhan siinä totuuden siemenkin. En seiso ystäväni rinnalla tyyliin "mitä ikinä teetkin, tuen sinua siinä". Kyllä minä pyrin häntä ohjailemaan. Ehkä se ei ole edes hyvää ystävyyttä ja ainakaan se selkeästi ei ole sellaista ystävyyttä, jota hän nyt toivoo.

T: MaratonParkuja

Näissä ulkopuolisten neuvomissa on vain se "huono" puoli, että he katsovat, ymmärrettävästi, asioita ulkopuolisena. He näkevät juuri asiat järjen kautta. Se on toisaalta hyvä, mutta sen vuoksi monet näiden asioiden kanssa omakohtaisesti "taistelevat" kokevat ne yksipuoliseiksi. Koska se, joka on elänyt siinä nyt ehkä nyt hyvinkin sekavassa suhteessa, on nähnyt ja kokenut myös ne monet hyvät ajat ja asiat. Näitä ei ulkopuolinen tiedä eikä tietenkään silloin tunnetasolla lainkaan ole mukana neuvoissaan ja ohjauksissaan. 

Siksi kun ohjaavan ja ohjattavan tilanne on niin erilainen. Ohjaava toimii vain järjen äänellä ja ohjattavalla on mukana koko suhteen, ehkä pitkänkin, koko kokemus- ja  tunneskaala. Hän on paljon syvemmällä. He ajattelevat, että ei se kumppani nyt voi olla läpeensä paha, hänestä on paljon hyvääkin, vaikka nyt toimiikin näin kuin toimii. Se usko hyvään ja yhteiset hyvät muistot ja hetket, tietenkin rakkauskin, ovat niitä, jotka monesti pitävät sitkeästi toiveet yllä. Että jospa tämä yhteinen elämä kuitenkin vielä...myös silloin antaa anteeksi paljon enemmän kuin ulkopuolinen saattaa ymmärtää. 

Usein myös ulkopuolinen sanoo herkästi, että minä en sinuna tai minä laittaisin kyllä poikki tai kyllä nyt kannattaisi ajatella/tehdä/sanoa...niin, tuo ohjattava ihminen sen kyllä tietää. Mutta ei ole vielä valmis. Myös moni ulkopuolinen jos ei ole ollut tuollaisessa tilanteessa ei voi takuuvarmasti tietää mitä itse tekisi, vaikka monesti niin itselleen uskottelee, etten minä vaan koskaan. Sekin ehkä ärsyttää ohjattavaa, kun tekisi mieli sanoa  että katotaas kun sinulla on joskus samankaltainen tilanne. Kun hän ymmärtää, että kuka tahansa voisi toimia miten epärationalisesti tahansa kun paikkaan sattuu. Kukaan ei ole tavallaan turvassa jos on jonkitasoisessa suhteessa. Ja kukaan ei tiedä miten missäkin tapauksessa toimisivat. 

Itse esimerkiksi en ollut ensimmäisessä liitossa yhtään mustasukkainen miehestäni ja joskus jopa hieman ihmettelin miksi jotkut ovat. En ollut alussakaan rakastunut mieheeni kuin "laimeasti".  Mutta kun eron jälkeen pitkän ajan päästä rakastuin syvästi niin kyllä minulla heräsi myös mustasukkaisuudentunteita ja silloin tajusin, että eri suhteissa ihmiset reagoivat ja toimivat eri tavalla. Etukäteen ei voi tietää ennenkuin elää. 

Itse esimerkiksi en ollut ensimmäisessä liitossa yhtään mustasukkainen miehestäni ja joskus jopa hieman ihmettelin miksi jotkut ovat. En ollut alussakaan rakastunut mieheeni kuin "laimeasti".  Mutta kun eron jälkeen pitkän ajan päästä rakastuin syvästi niin kyllä minulla heräsi myös mustasukkaisuudentunteita ja silloin tajusin, että eri suhteissa ihmiset reagoivat ja toimivat eri tavalla. Etukäteen ei voi tietää ennenkuin elää. 

Olipa hyvä kirjoitus! Ja todellakin ongelmaksi jää, että vaikka jotkut asiat ovat ns. selkeästi väärin tarkastellessa niitä noin niin kuin yleisen moraalin kautta, kuten nyt vaikka ystäväni suhde varattuun mieheen, se ei muuta ystäväni tunteita tippaakaan. Joten sen asian korostaminenkaan ei muuta.

Myönnän, että koen tässä jonkin sortin eettistä ongelmaa, mikä taas saa minut suhtautumaan kyllä hieman skeptisesti omiinkin neuvoihini - vaikka ajattelenkin (haluan ajatella...), että en ole erikoisen moralistisesti ajatteleva ihminen.

Jos jotain itsekin olen oppinut, niin hyvin varovaisesti voi luottaa kenenkään, ei edes itsensä "ei koskaan tai aina"-julistukseen. Elämällä on oiva tyyli vetäistä matto alta ja silloin voi itsekin toimia täysin vastoin omia periaatteitaan tai jopa järkikultaansa.

T: MaratonParkuja

Omassa elämässäni mieheni todellisen luonteen paljastuminen, suhtautuminen avioliittolupaukseen ja lapsen hyvinvoinnista huolehtimiseen iskivät kasvoihin kuin tiiliseinä. Niitä jälkiä korjaillessa meni vuosia, enkä voi vieläkään oikein luottaa ihmisiin. Ehkä ketjun seuraaminen ja kanssaeläminen näissä raskaissa tilanteissa voi olla myös vertaistuen hakemista. Kun ei niistä asioista voinut rehellisesti puhua kovin monelle.  

Tähän vielä sen verran, että aika jännää muuten onkin, että ainakin oman tulkintani mukaan molemmissa noissa tapauksissa varsinainen "parantuminen" tai miksi sitä sanommekaan, sai alkunsa juuri siitä, että puhuminen alkoi. Eli AP haki ammatti- ja vertaistukiapua, avautui ystäville ja samoin 28v sai tietää enemmän totuutta ja puhui siitä avoimesti ystävien kanssa.

Niin kävi myös minulle. Vasta kuin kykenin pärjäämisen sijaan olen avoin muillekin, koin, että olen saavuttanut tilan, jossa voin olla avoin elämälle ja tulevaisuudelle.

Niin vanha totuus ja niin vaikea välillä toteuttaa! Nyt täytyy taas lakata kommentointi, että ei mene minun ketjuksi ja yksinpuheluksi.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tekee ratkaisunsa, mutta itse mietin sitä että mitä pidempään sitä ratkaisuaan vanuttaa, niin sitä rikkinäisemmäksi ihminen hajoaa. Entä jos joku raja ylitetään ja sen jälkeen ei enää näe yhtään tervettä päivää - siksi että ei älynnyt lähteä ajoissa. Täytyy kuitenkin miettiä myös sitä, että jos äiti joutuu lataamoon, niin kuka niistä lapsista pitää sitten huolta. 

Aivan totta. Mutta nyt esim. itse tässä ystäväni tilanteessa olen kyllä aika avuton, mikä sen ratkaisun sitten saisi tapahtumaan, ellei ystäväni vain halua mitään tehdä. Siis sanoo, että on sinut tilanteen kanssa ja haluaa edelleen jatkaa tilannetta ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo.

En koe, että painostaminen auttaa yhtään mitään. 

...

T: MaratonParkuja

Tässä ollaan mielestäni asian ytimessa. Oma mielipide ja oma näkökulma on hyvä kertoa, aivan suoraan ja kaunistelemattakin, mutta ymmärtää ja hyväksyä se, että toinen tekee omat ratkaisunsa. Myös omat virheenä. Hän elää itse oman elämänsä.

Mielestäni on tärkeää ymmärtää myös se, että se oma näkökuma on aina vajavainen myös, varsinkin koskien toisen elämää. Nämä asiat on mielestäni sitä toisen kunnioittamista.

Minusta MP voisi kuunnella ja pohtia, kuitenkin ystävää kunnioittaen,  mielipiteensä niitäkin juttuja kohtaan joissa tämä miettii miehen käytöstä ja ajatuksia miksi ja mitä varten jne. Se on osaltaan hänen omaa asioiden läpikäymistä samalla. Vaikka se ulkopuolisesta tuntuu turhalta niin saattaa kuitenkin olla tärkeää. Jotain voi kuitenkin aueta. Monesti on myös niin, että kun on vain harvoja joille tilanteestaan voi puhua niin helpottaa kun edes jollekin ystävälle. 

Vierailija kirjoitti:

Näissä ulkopuolisten neuvomissa on vain se "huono" puoli, että he katsovat, ymmärrettävästi, asioita ulkopuolisena. He näkevät juuri asiat järjen kautta. Se on toisaalta hyvä, mutta sen vuoksi monet näiden asioiden kanssa omakohtaisesti "taistelevat" kokevat ne yksipuoliseiksi. Koska se, joka on elänyt siinä nyt ehkä nyt hyvinkin sekavassa suhteessa, on nähnyt ja kokenut myös ne monet hyvät ajat ja asiat. Näitä ei ulkopuolinen tiedä eikä tietenkään silloin tunnetasolla lainkaan ole mukana neuvoissaan ja ohjauksissaan. 

Siksi kun ohjaavan ja ohjattavan tilanne on niin erilainen. Ohjaava toimii vain järjen äänellä ja ohjattavalla on mukana koko suhteen, ehkä pitkänkin, koko kokemus- ja  tunneskaala. Hän on paljon syvemmällä. He ajattelevat, että ei se kumppani nyt voi olla läpeensä paha, hänestä on paljon hyvääkin, vaikka nyt toimiikin näin kuin toimii. Se usko hyvään ja yhteiset hyvät muistot ja hetket, tietenkin rakkausk

Uskon että lähestulkoon kaikki ymmärtävät mitä tarkoitat kun on kyse jonkun pitkästä avioliitosta tmv suhteesta joka on ajautunut vaikeuksiin.

Monen voi olla vaikeampi sulattaa sitä, että myös ns kakkosnaisella tai miehellä voi samalla lailla olla ne muistot hyvistä ajoista ja vahva tunne siitä että tämä vielä rakentuu sellaiseksi parisuhteeksi millä on tulevaisuus ja asema tässä maailmassa. Järkiargumentti on herkästi se, että ei ne koskaan jätä puolisoaan, mutta mikä sen sanoo kuka kolmiodraamassa loppujen lopuksi haahuilee pelkässä tunteessa ja toivossa tai kenellä on syytäkin olla uskossa vahva. Olisiko siinäkin kyse siitä intuitiosta. Kun mietin omaa vuosien takaista suhdesoppaa niin uskon, että mulle vieraalla naisella oli syynsä taistella suhteensa puolesta, minä en vaan voi tietää mikä. Minun syyni taas oli se vahva intuitio siitä, että meidän suhteemme on se mikä tulee jatkumaan ja minkä jatkuminen on osapuolille lopulta parhaaksi ihan jokaiselle. Historia on osoittanut että olin oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta MP voisi kuunnella ja pohtia, kuitenkin ystävää kunnioittaen,  mielipiteensä niitäkin juttuja kohtaan joissa tämä miettii miehen käytöstä ja ajatuksia miksi ja mitä varten jne. Se on osaltaan hänen omaa asioiden läpikäymistä samalla. Vaikka se ulkopuolisesta tuntuu turhalta niin saattaa kuitenkin olla tärkeää. Jotain voi kuitenkin aueta. Monesti on myös niin, että kun on vain harvoja joille tilanteestaan voi puhua niin helpottaa kun edes jollekin ystävälle. 

Periaatteessa olen samaa mieltä ja pitkään olinkin samaa mieltä. Nyt vain ollaan pisteessä, jossa juttu kiertää kehää ja kehitellään enimmäkseen miehelle syitä olla ottamatta avioeroa. Käsittääkseni tämä on myös, ikävä kyllä, aika tavallinen tilanne. Nyt siis ymmärretään miestä ja se on olennaisin osa. Olen monta kertaa miettinyt näitä keskusteluja täällä ja sitä, miten toisenlaiseksi se muuttuukin, kun tilanne on elävä ja tosi, vaikkakin vain ystävän kautta.

Yritän edelleen olla se, jolle voi puhua, mutta tilanne vaan alkaa jostain syystä itseäkin todella ahdistaa. Voisi olla toisin, jos en tuntisi miestä lainkaan, mutta kun hänkin on työkaverini, tosin ei mitenkään niin läheinen kuin tämä ystäväksi tullut työkaveri. Töissä välttelen nykyään häntä, ikävä kyllä. En tahdo vastailla kummankaan kysymykseen toisesta, eli esim. onko puhunut mitään tms.

En ole itsestäni ylpeä, mutta enimmäkseen toivon, että en koskaan olisi saanut tästä kuullakaan. Toivon, vaikka tiedänkin, että ystävän tukena pitäisi olla kaikissa tilanteissa:-(

T: MaratonParkuja

Nyt vain ollaan pisteessä, jossa juttu kiertää kehää ja kehitellään enimmäkseen miehelle syitä olla ottamatta avioeroa. 

No olipas epäselvästi sanottu:-) Tarkoitin siis syitä, miksi mies ei voi ottaa avioeroa, kun ei eroa ole ottanut.

T: MaratonParkuja

Nyt tuli näistä MPn viimeisistä kommenteista vähän sellainen olo, että pitäisikö ystävän/ystävien elämän olla vain sellaista, ettei tarvitsisi kuunnella hankalia asioita hänen elämästään? Minä kun olen luullut, että ystävyys eroaa tuttavuudesta juuri siinä, että ystävälle voi kertoa sellaisiakin asioita joita muille ei voi kertoa. Puolin ja toisin tietenkin. Ollaan ikäänkuin samalla puolella. 

Vai olisiko näin: Jollain ystävällä on sairauksia, joillain työpaikalla ongelmia, joillain työttömyyttä, joillain rahaongelmia, joillain ydinperheen ongelmia jne. Kaikkia näitä varmaan ymmärretään aika pitkälle empaattisesti, vaikka vatvoisivat ohi aiheenkin tai samoissa aiheissa. Tässä on helppoa olla samalla puolella. No, sitten ovat nämä "hankalat"  ystävät, joilla on suhde varattuun mieheen. Onko silloin hankalampaa kuunnella tai ymmärtää? Sanotaan nyt näin, että ottaako tämä ystävä ja hänen ongelmansa enemmän päähän? Eikö silloin enää ollakkaan niin paljon samalla puolella?

Ymmärrän, että kolmiosuhteen ulkopuolista henkilöä harvoin ymmärretään. En sano, että tarvitsee kaikkien ymmärtää, eikä kannata kertoakaan monille, mutta eikö ystävä ole se jolle uskaltaa kertoa.