Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Ja 28, kiva kuulla sun kuulumisia! Ja tämä on se paikka missä saa ruikuttaa. Mennä askeleen eteen ja kaks taakse. Sitähän tämä on. Minullakin. Ensin vahvana ja positiivisena ja heti seuraavana päivänä ihan romuna.

Kirjottaminen, pään purkaminen auttaa.

Halaus!

Ap

Ps. Sanon tähän vielä, että nyt kun olen asiasta enemmän puhunut, olen aivan hämmästynyt miten ihmiset tarjoaa apuaan. Jo kolme ihanaa työkaveria, mulla on oikeesti huippu työyhteisö joka on tietämättään pitänyt mut pinnalla nää kuukaudet, on tarjonnut apua muuttoon. Sanonut että pyydä apua, et ole yksin. Varmasti autetaan minkä pystytään.

Mut jotenkin myötätunto on se mikä mut saa romahtamaan. Murtaa kuoren.

Mutta, musta on alkanut tuntua sille, että mä en olekkaan ihan yksin. Vaikka yksin tässä olenkin.

Tarkennan vielä, että mies siis minua muistuttelee, että muistanhan että olen aina äiti.

Se ei kuulkaa ymmärrä edes sen vertaa että tajuasi että se äitiys on tässä maailmassa mulle kaikki.

Olen tosi surullinen kaikesta siitä soopasta mitä se lapselle syöttää. Väittää minun sanoneen sitä ja tätä, laittaa aivan vääriä sanoja mun suuhun ja niitä jauhaa lapselle.

Mä vaan toivon, että lapsi on jo sen verran iso, ja nähnyt miten tämä elämä on mennyt.

Tosin, syypää kaikkeen mitä mies on tehnyt huonosti tai on jättänyt lasten kanssa tekemättä olen minä. Syy on se, että minä olen ollut tässä perheessä. Tämä on sen jälkeen lapsille ehjä koti, kun minä, ainoa rikki ollut asia lähden täältä.

Toisaalta, olen oikeasti iloinen lasten puolesta jos heidän elämä alkaa isää kiinnostamaan ja yhteistä alkaa löytymään enemmän. Toivon! Että tämä osallistuva isä vaihe kestää! Henkseleitä paukutellen lähti hommaamaan lapselle uutta harrastusta, minkä HÄN on hankkinut, kun se lopettaa sen edellisen, vääränlaisen harrastuksen mikä ei ikinä ollut isän mieleen.

Edelleen mulla on olo, että menetän tän yhden lapsen. Menetän siksi, että se rikotaan sisältä kaikella tällä paskalla, enkä mä voi tehdä mitään suojatakseni sitä lasta.

Tulipa nyt tarinaa..

Ap

Kerro ap lapsillesi oma puolesi asioista

isää mollaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Voi että miten viisaita ja kauniita sanoja täällä. Kiitos niistä!

Mulla on ollut nyt todella vaikeat 2 päivää. Mutta tämä on erilaista vaikeutta kun alussa. Ei semmosta hätää ja paniikkia. Tämä on enemmän ehkä väsymystä haukkumiseen ja kaikkeen siihen myrkkyyn mitä mun päälle kaadetaan.

Nyt on ositus allekirjoituksia vaille tehty. Menee miehen hyväksi tosi paljon. Vaikka itsehän hän on omasta mielestään hyväntekijä kun pienen, ihan oikeasti todella pienen rahasumman tästä saan.

No, se saatiin onneksi tehtyä. Oli ajatus tehdä lapsistakin sopimusta, mikä käytäisiin lastenvalvojalla vahvistamassa. Tosin, mieshän ei sinne edelleenkään ole tulossa.

Tuumasin sitten, että sitä pitää kuitenkin vielä miettiä. Että se mitä tällä hetkellä ajaa, lasten jakamista vanhempien kesken, se ei ole mielestäni tässä tilanteessa oikein. Se eriarvostaa meidän lapset ja pahimmillaan sillä on todella kauas kantoisia vaikutuksia.

No, sehän sitten taas suuttui. Ei ymmärrä puhetta yhtään, eikä lasten hyvää. Huutaa vaan miten minä haen taloudellista hyötyä. Ja minä sanon ja sanon, että en, vaan ajattelen vain lasten parasta. Mitä hän ei ikinä pysty tekemään.

Sanoin myös, että mennään jonnekkin perheasian sovitteluun, että tästä me ei ikinä tulla selviämään ilman ulkopuolista apua.

Ei se osaa ajatella mitään muuta kun omaa etuaan.

Nyt on vuoden isä joka yhdessä lapsen kanssa hankkii sille salikorttia ja kuulema jatkossa tekevät yhdessä kaikkea, harrastavat jne.

Ja muistanhan minä, että minä olen kuitenkin aina niiden lasten äiti ja joudun niistä huolehtimaan. Ihan oikeesti nyt mua jo naurattaa miten sokea se on, miten se ei oikeasti yhtään näe mikä on todellisuutta ja mikä hänen harhaa.

Ei se tule ikinä ymmärtämään näitä lasten asioita sen kannalta mikä lapsille on parasta. Ei ikinä. Sen aivot ei vaan toimi niin.

Tämä saattaa olla se asia missä joudun turvautumaan ulkopuoliseen apuun.

On todella ikävää että lapselle jauhaa viestein kuinka minä yritän lapset häneltä viedä. Vaikka olen todella todella monta kertaa sanonut että en ikinä ole häneltä lapsia viemässä. En ikinä. Lapset saavat olla kumman tahansa vanhemman luona niin paljon kun ikinä haluavat. Mutta, ei ymmärrä niin ei ymmärrä. Kääntää kaiken mitä sanon jotenkin joksikin ihan muuksi.

No, ositus on lähetetty pankkiin. Katsovat siellä kuulema että on ok??? Ensi viikolle yritetään saada allekirjoitukset. Ja sitten mä lähden. Nyt mies sentään on toiminut edistääkseen tätä asiaa. Edelleen kyllä sanoi, että eihän sulla ole kiire lähteä. Sanoin vaan hänelle, että lähden heti, kun lunastus selvä.

Irtaimisto meillä pitää vielä myös tapella...

On tämä kuulkaa ihan kamalaa. Oikeesti. Mutta edistyy!! Se on positiivista.

Ap

Sivusta täällä huutelen, mutta tänä päivänä lasten jakaminen vanhempien kesken avioerossa on todettu olevan lapsille erittäin vahingollista. Näin ollen suosittelisin Ap:n olevan VÄLITTÖMÄSTI yhteydessä lastenvalvojaan asian suhteen.

Tässä Ap:n tilanteessa saattaisin jopa ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa, että mikäli lastenvalvojalle ei viikkojen sisällä saa aikaa niin kannattaisi harkita jopa lastensuojeluilmoituksen tekemistä perheessä tapahtuvan henkisen väkivallan vuoksi. Tämä pitkittynyt tilanne on muuttunut jo todella epäterveeksi, ellei jopa sairaallolliseksi.

Ikävä tosiasia nimittäin on, että se mitä vanhemmat kokevat eron aikana saattaa olla vain murto-osa siitä mitä eron keskellä olevat lapset kokevat. :(

Vierailija kirjoitti:

Edelleen mulla on olo, että menetän tän yhden lapsen. Menetän siksi, että se rikotaan sisältä kaikella tällä paskalla, enkä mä voi tehdä mitään suojatakseni sitä lasta.

Tulipa nyt tarinaa..

Ap

Nyt saattaisi olla lastensuojeluilmoituksen paikka. Tarvitsette tilanteeseen ulkopuolista apua per heti. Lasten henkisen turvallisuuden vuoksi.

Ja vaikka lopputulos olisi, että lapsi / lapset jäisivät isänsä luokse asumaan, niin lasten hyvinvointia olisi (toivottavasti) seuraamassa ammattitaitoinen lapsen edun valvoja.

Minusta Ap on hienoa, että olet pystynyt siellä töissä avautumaan elämästäsi, niin pitkään välttelit sitä. Ihmiset varmasti välittävät Sinusta ja ovat varmasti huomanneet, että Sinulla ei ole kaikki hyvin, mutta eivät ole uskaltaneet asiasta kysyä. Ihana, että tarjoutuvat muuttoavuksi. Tiedostan myös itse, että ihmisten myötätunto ja ystävällisyys saa kyyneleet silmiini liian helposti. Ensimmäisenä tulee mieleen viime hammaslääkärikäyntini, jossa purskahdin itkuun (kyllä hävetti) ja se tilanteen myötätunto teki sen, että itkustani ei meinannut tulla loppua.

Miehesi on mitä on ja onneksi olet siihen havahtunut. Joudut todellakin jännittämään joka hetki mitä miehesi taas keksii, mutta pidä pintasi.

Et ole menettämässä lapsiasi. Tilanne on ikävä yhden lapsen suhteen, mutta tapahtuu mitä tahansa niin pysy lapsesi rinnalla (toki tietenkin pysyt). Luulen, että ko. lapsellesi on tavallaan pakko antaa mahdollisuus kokeilla isän kanssa asumista, en usko, että tilannetta auttaisi laisinkaan yrittää estää sitä tai että oikein urakalla "haukkuisit" isää. Tärkeätä on korostaa lapselle sitä, että kuinka paljon rakastat yms. Toivottavasti miehesi "osallistuva isä" vaihe kestää, mutta totuus arjen rutiinien keskellä voi kyllä iskeä yllärinä naamaan.

Tilanteenne on varmasti lapsille vaikea, mutta sanoisin kyllä, että kun pääsette uuteen kotiin ja siihen arkeen kiinni niin tilanne rauhoittuu.

Halaus Ap, t: 28v

MaratonParkujalle myös terkkuja ja kiva kun ketjun jälleen löysit ja kiitos myös, että kirjoitit. Aika urakan olet tehnyt käydessäsi 40 sivua kirjoituksia läpi (vaikka vähän hyppien).

Minun poika on kyllä upea miehenalku. Isä ei pojalleen ikinä kertonut masennuksestaan, eikä yllärimuutostaan tms. Olen ollut poikani kanssa aika avoin kokoajan ja myös miehelle kertonut, että olen asioista puhunut pojan kanssa. Poika on kyllä myös kertonut, kuinka kummallinen isä välillä on ja olemme myös keskustelleet miehen tavasta ohittaa kaikki "ei mieluisat" keskusteluaiheet (tapahtuu myös isän ja pojan kesken). Poika kyllä hyvin tietää missä mennään ja ihmettelee välillä "mitä me oikein säädetään". Minun vaan pitäisi vielä rehellisesti puhua siitä ja pyytää anteeksi sitä, että välillä hermostun tosi pienestä, että ei johdu pojasta vaan omasta pahastaolosta yms.

On tämä vaan ihan takapuolesta minun tilanteeni. Sunnuntaina sain sanottua, että olen valmis luovuttamaan, en enää jaksa ......

Ollaan nyt sitten nähty ti, ke ja tänään. Tänään mies tuli kyllä kotiin oikein juttelemaan pyynnöstäni, oli kolme tuntia täällä enkä saanut sanaakaan ulos ...... vaan se hemmetin siivousvimma iski mieheenkin ja allettiin siivoamaan kahta korkeata kaappia, jossa miehen romppeita 90%. No, roskia tuli taas kolme muovipussillista ja ups niin jäi keskustelematta, mutta Hän tulee taas lauantaina. Uusi yritys sitten taas. Tänään oli liian kivaa siivota ja nauraa sille, mitä kaikkea kaapit voi sisältää yms. Ei tämä ole helppoa, kun osa tapaamisista on niin "normaaleja/arkisia/kivuttomia".

28v.

Hei,

Olen lukenut koko ketjun alusta asti. Tämä on aivan upeaa vertaistukea. Olisin toivonut tällaista ketjua kolme vuotta sitten kun itse kipuihin aviokriisissä. Päädyimme jatkamaan pohdittuamme asiaa tahoillamme kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen aloimme yhdessä työstää ongelmiamme. En ole katunut. Silti vieläkin joskus takaraivossa kummittelee tuo, miksi olimme silloin eron partaalla. Sen opin, että selviän kaikissa olosuhteissa ja että huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Olen nyt onnellinen avioliitossani. Ongelmia käsitellään nykyään yhdessä. Meillä asiaa auttoi se, että tilanteeseen ei liittynyt kolmansia osapuolia ja molemmat rakastivat edelleen toisiaan.

Uskon, että jos rakkautta riittää, niin yhteinen tulevaisuus on mahdollinen. Mutta sen pitää olla molemminpuolista. Yksipuolinen rakkaus ei tee muuta kuin hajottaa ja kuluttaa ihmisen rikki.

Tunnen syvää myötätuntoa kaikkia ketjussa kipuilevia kohtaan, mutta erityisesti ap ja 28. Voi kunpa voisin teille molemmille lähettää supervoimia.

Ap, olet jo pitkällä erossasi. Miehesi ei kohtele sinua oikein. Tilanteissa on henkistä väkivaltaa. Minusta tarvitsisit ulkopuolista apua. Mitä tahansa teetkin, älä jätä lapsia. Minustakaan lasten erottaminen erossa ei ole hyvä idea. Sinun on nyt kuitenkin itsesi ensisijassa päästävä turvaan, jotta voit alkaa järjestää asioita parhain päin. Kun pääset tilanteesta irti, sinulta vapautuu varmasti lisää voimavaroja. Sydämeni särkyy kun ajattelen miten sinua kohdellaan. On myös hyvin mahdollista, että miehelläsi on toinen nainen. Sellaiseen tilanteeseen ei pitäisi jäädä kenenkään.

28, syvää myötätuntoa tunnen. Ei ole helppoa päästää irti. Tilannetta vaikeuttaa vielä miehesi ristiriitainen käytös. Tapaatte usein ja pussaillut ja halailut vielä. Oletko miettinyt sellaista, että sanoisit miehelle, että pidetään tauko, jolloin ette tapaa ettekä ole missään yhteydessä ja sillä aikaa miettisitte molemmat haluatteko jatkaa vai ei? Saisit selkiyttä omiin ajatuksiisi. Silloin voit myös miettiä, millaisen parisuhteen haluat. Minusta kuulostaa nyt siltä, että menette miehesi halujen mukaan. Tapaatte silloin kun hänelle sattuu sopimaan. Sinä ilmeisesti toivoisit jotain muuta? Sinullakin on oikeus asettaa omat rajasi ja sanoa mitä sinä haluat.

Toivottavasti en loukannut sanoillani. Nämä ovat vain minun, ulkopuolisen, ajatuksia siitä, miltä tilanteet minusta näyttävät.

Sanon sen, minkä ystäväni sanoi minulle keskellä pahinta kriisiä ja mikä auttoi minua eteenpäin: Sinusta löytyy kaikki viisaus tehdä oikeat ratkaisut.

En ole kommentoinut mitään keskusteluja vuosikausiin, mutta tämä tuli niin iholle, että päätin osallistua keskusteluun.

Voimaa ja valoa.

Kiitos Kuurankukka kirjoituksestasi.

Nätisti kirjoitit ja hyviä näkemyksiä toit esiin.

Oma rakkaus mieheeni on kyllä muuttunut, osa tapaamisista on jo enemmän kun tapaisi tärkeän läheisen ystävän, mutta kyllä se vahva rakkaus välillä nostaa päätänsä. 9,5 kk shokista ja 4,5 kk asumuserosta ja vieläkin kuitenkin rakastan. Olen paljonkin miettinyt mitä parisuhteelta haluan ja tämä on tietenkin kaukana siitä. Olen kyllä sanonut miehelle, että niin paljon on mennyt rikki, että kaikki ei ehkä ole korjattavissa ikinä. Miehen käytös on ristiriitaista, en edes epäile etteikö edelleen rakastaisi minua masennuksen takana. Miehen käytökseen/ilmeisiin yms on jälleen tullut sellainen lämpö, että tavallaan mun pitäisi juosta nyt karkuun.

Tämä on jännä ikä 50 v ja pitkä suhde ...... nyt tuttavapiirissä on kaksi samanlaista tilannetta, eli yhdessä ollaan oltu ihan teinistä asti ja mies on muuttanut yhteen suoraan lapsuuden kodista. Nyt sitten mies on halunnut erota/asumuseroon.

Kipuilen eniten siitä, että elämässäni on ihminen joka ei kuitenkaan halua viettää minun kanssa aikaa, ei pysty nukkumaan vieressäni, ei viettämään lomia yms. Haluaa pitää minut, mutta ei olla kanssani. En sellaisella rakkaudella tee mitään, eli kyllä minä tiedostan, että yhteydenpito pitää katkaista.

Aurinkoista päivää kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos Kuurankukka kirjoituksestasi.

Nätisti kirjoitit ja hyviä näkemyksiä toit esiin.

Oma rakkaus mieheeni on kyllä muuttunut, osa tapaamisista on jo enemmän kun tapaisi tärkeän läheisen ystävän, mutta kyllä se vahva rakkaus välillä nostaa päätänsä. 9,5 kk shokista ja 4,5 kk asumuserosta ja vieläkin kuitenkin rakastan. Olen paljonkin miettinyt mitä parisuhteelta haluan ja tämä on tietenkin kaukana siitä. Olen kyllä sanonut miehelle, että niin paljon on mennyt rikki, että kaikki ei ehkä ole korjattavissa ikinä. Miehen käytös on ristiriitaista, en edes epäile etteikö edelleen rakastaisi minua masennuksen takana. Miehen käytökseen/ilmeisiin yms on jälleen tullut sellainen lämpö, että tavallaan mun pitäisi juosta nyt karkuun.

Tämä on jännä ikä 50 v ja pitkä suhde ...... nyt tuttavapiirissä on kaksi samanlaista tilannetta, eli yhdessä ollaan oltu ihan teinistä asti ja mies on muuttanut yhteen suoraan lapsuuden kodista. Nyt sitten mies on halunnut erota/asumuseroon.

Kipuilen eniten siitä, että elämässäni on ihminen joka ei kuitenkaan halua viettää minun kanssa aikaa, ei pysty nukkumaan vieressäni, ei viettämään lomia yms. Haluaa pitää minut, mutta ei olla kanssani. En sellaisella rakkaudella tee mitään, eli kyllä minä tiedostan, että yhteydenpito pitää katkaista.

Aurinkoista päivää kaikille.

Ja 28v tuon kirjoitti.

Kiitos minultakin kuurankukka kirjoituksestasi.

Ihana kuulla, että te olette saaneet suhteenne kuntoon, ja olette onnellisia. Tämmöiset tarinat palauttaa uskoani rakkauteen.

Mitä useammalle olen tätä meidän tilannetta, nykyistä ja arkea ennen tätä eroprosessia, avannut sitä useammin olen törmännyt tuohon henkiseen väkivaltaan.

Alkuun se sai minussa aikaan täyden kieltoreaktion. Ja edelleen minun on vaikea sitä uskoa. Jotenkin tähän kaikkeen on niin turtunut vuosien aikana. Ja oma syyllistyminen, koska niin paljon on syyllistetty on tosi voimakasta. Ja koen huonoa omaatuntoa kertoessani asioista. Niin kauan niitä on salailtu. Nykyisin sanon myös lapsille, että mitään ei tarvitse enää salailla.

Sitä ei tarvitse ajatella, että loukkaantuisin kenenkään sanoista. Olen kiitollinen kaikille heille jotka uskaltavat sanoa minulle suoraan. Kurjiakin asioita. Ne avaa joka kerta minun silmiä tajuamaan todellisuutta. Ja auttaa seisomaan vahvempana, taistelemaan omien ja varsinkin lasten puolesta. Liian usein edelleen epäilen itseäni, epäilen että minä olenkin se joka on väärässä.

Huhtikuu on alkanut, joko viimeinkin tämä kuukausi tuo mukanaan uuden vapauden, lopullisen lopun? Tämä sairas tilanne on tosiaan kestänyt jo aivan liian kauan.

Ap

Tuosta vaikeasta ajasta jäi mieleen, että meillä selkeä käännekohta parempaan ja kohti uutta alkua tapahtui kun löysin oman ääneni ja aloin selkeästi asettaa rajat sille mikä mulle käy ja mikä ei käy. Silloin mies alkoi kunnioittaa minua ja etsiä yhteisiä ratkaisuja.

Joku kommentoi aikaisemmin, että rakkaus vaatii kunnioitusta tai jotain siihen suuntaan. Tämä tuli mieleeni omasta kokemuksesta.

Niin kauan kun roikuin miehessä ja panikoin sitä tuleeko ero vai ei, heitin tavallaan energiaa hukkaan. Kun käänsin katseen sisäänpäin ja aloin tosissani miettiä, millaisen parisuhteen minä haluan, tapahtui käänne parempaan. Mies alkoi kuunnella minua ja kantaa omaa korttaan kekoon.

Älkää olko puolisoillenne itsestäänselvyyksiä. Siinä on se vaara, että teitä kohdellaan myös sen mukaan.

On se raskas prosess! Voimia sinulle!

Minulla ei vastaavasta kokemusta, mutta 4 vuotta olin avoliitossa ja avomies petti. Annoin anteeksi, lähes anelin jäämään. Rakastin niin lujaa, että se sattui. Ajattelin, että kaiken voi vielä korjata, vaikken edes tiennyt, mitä olin tehnyt väärin.

Yhtenä perjantaina hän lähti kuitenkin viikonlopuksi pois kotoa. Ilmoitti, että häntä ahdistaa minun takertuvuuteni. Ilmeisesti sekin oli liikaa, kun olin kysynyt, voinko lähteä mukaan viikonlopun reissulle. En minä sille mitään voi, että minun käsitykseni parisuhteesta on se, että yhdessä käydään viikonlopun reissuilla, en tarkoita, etteikö ystäviään voi tavata ilman puolisoakin, vaan sitä, että lähtökohtaisesti suunnittelee myös yhteistä aikaa. Minusta tuntui, että hän oli alkanut sen pettämisen jälkeen suunnitella kaiken yksin. Siis että tällainen meno arki-iltana ja viikonloppuna hän sitten menee reissuun tai kutsuu ystäviä kylään tai mitä tahansa. Ihan kuin ei voisi sopia yhdessä mitään yhteistä tekemistä.

Joka tapauksessa lopputulos siitä viikonlopusta oli se, että hän sanoi sunnuntaina palattuaan reissusta, että hänestä on parempi muuttaa erilleen ja katsotaan myöhemmin, jatketaanko parina vai sinkkuina. Minulle se tarkoitti samaa kuin ero. Muuttaa erilleen epämääräiseen suhteeseen ei ihan vastannut minun käsitystäni parisuhteesta, etenkin kun haaveilin lapsista. Me erottiin ja minun mielestäni sitä hän haki. Hänestä tuli muuten isä ennenkuin minusta tuli äiti, mutta kyllä hän sen lapsensa äidin kanssa asui yhdessä ja menivät naimisiinkin, tosin nykypäivänä jo eronneet.

Lueskelin itsekin pitkästä aikaa tätä ketjua. Onpa kurja kuulla, että ap ja 28v olette edelleen jumissa omassa tilanteessanne. Toivon asioiden pikaista etenemistä!

Oman eropäätökseni tein jo vuoden vaihteessa. Silti täälläkin asiat ovat näennäisesti ennallaan. Kulisseissa kuitenkin tapahtuu koko ajan: edistän talomme kunnostukseen liittyviä asioita, jotta myyntiprosessi tulee olemaan aikanaan sujuva. Seuraan tiiviisti asuntotarjontaa lähellämme ja olen hankkinut asumisoikeusnumeron kunnasta.

Taloudellinen tilanteeni on sellainen, että periaatteessa pystyisin tästä häipymään omilleni pikaisestikin, jos todella tiukka paikka tulisi. Toivon kuitenkin, ettei hätäratkaisuja tarvitsisi tehdä. Puskurirahastosta pidän kuitenkin huolen ja kasvatan sitä koko ajan.

Sen jälkeen, kun olin eropäätöksen tehnyt, miehen käytös ei ole enää satuttanut minua. Meillä suurimpana haasteena on miehen päihteidenkäyttö ja siihen liittyvät ongelmat sekä luottamuspula, jonka juuret ovat samassa sopassa. Nyt teen ja touhuan asioita lasteni kanssa, enkä edes suunnittele perheen yhteisiä (saati kahdenkeskisiä) asioita ja voin erittäin hyvin. Erosta meillä on puhuttu, mutta mies ei vielä tiedä, että teen koko ajan aktiivisia valmisteluja eroa varten. On minun vuoroni jättää jotain kertomatta.

Lisään vielä, että ne ensimmäiset kommentit, jotka aikanaan kirjoitin tähän ketjuun, tuntuvat nyt varsin murheellisilta. Kuinka sekaisin ja hädissäni olinkaan. :(

Kuurankukka kirjoitti:

Tuosta vaikeasta ajasta jäi mieleen, että meillä selkeä käännekohta parempaan ja kohti uutta alkua tapahtui kun löysin oman ääneni ja aloin selkeästi asettaa rajat sille mikä mulle käy ja mikä ei käy. Silloin mies alkoi kunnioittaa minua ja etsiä yhteisiä ratkaisuja.

Älkää olko puolisoillenne itsestäänselvyyksiä. Siinä on se vaara, että teitä kohdellaan myös sen mukaan.

Tämä on viisas tapa ajatella, mutta ei päde aina. Oma liittoni oli kriisissä edellisen kerran vajaa vuosikymmen sitten. Silloin kävimme pitkän ja kovan väännön ja tuo rajojen asettaminen onnistui ja kantoi hedelmää. Viime aikoina kuitenkin kaikki, missä napakasti pidän omia puoliani, kääntyy jollain tapaa itseäni vastaan. Mies käyttäytyy todella törkeästi, mutta tässä kuviossa tietenkin se päihdepersoona näyttelee suurinta roolia.

Huh huh. Kylläpä on monenmoisia tarinoita ja kertojia tullut ketjuun mukaan. Tuntuu et syänverellään monet tarinoi. Rehellisesti, avoimesti, värikkäästi... eniten toivon et purkaminen tänne helpottaa oloa. Toiseks eniten toivon et täältä saatu myötäeläminen ja tsemppiterkut auttaa... niin monta eri tarinaa, jotain yhteistä niissä on. Olemmehan kaikki tuntevia, erehtyväisiä ihmisiä. Mukava myös, että jokunen miesnäkökulmakin on saatu mukaan. Erityisen iloinen olen, että aiheesta huolimatta tämä on säilynyt hyvänmielenketjuna. Ääliöt on pysyny pois.

Eipä meistä moni arvannu kesäkuussa, mikä romaani tästä kehkeytyy🌻

Kumpa kaikkien asiat järjestyis.

Tsemppiterkut kaikille, mut Ap&28 rahtunen enempi

Tuumis

Mitä kuuluu Ap, 28, Sisukasa ja muut? Voimia ja valoa kiirastorstaihin!

Toivottavasti valo lisääntyy elämässänne kevään myötä💐

Yrittäkää ajatella elämää eteen päin!

Kun pääset ap omaan uuteen kotiin niin uskon että huomaat olosi keventyvän.

Minun mieheni on sairastunut unettomuuteen.

On työkyvytön.

Itkeskelee ja herkästi moittii minua.

Teloo itseään, ei kykene seksiin.

Olemme olleet 30 vuotta naimisissa.

Kauanko odotan että paranee?