Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Nythän tää mulle vasta valkeni, täällä siis joku olettaa, että kaikkia ketjussa esitetettyjä mielipiteitä pitää noudattaa ja nyt ovat aivan ymmällä, että apua miten mä erosin näin väärin. Voi voi.

Kyllä minä kuvittelisin, että täällä moni on vertaistuen vuoksi. Muistelisin, että sitä on jopa kiitelty ketjun tärkeimmäksi anniksi. Saattaahan olla, että kuten ei paremmin sivusta tietäminen ole auttanut aloittajaa, ei se auta jotain joka kamppailee vaikka puolison tuurijuoppouden kanssa myöskään. Ajattelet että on oikea ratkaisu antaa raitistuvalle puolisolle vielä uuden mahdollisuuden, eikä vielä kerran yritys kuitenkaan tuo lopulta toivottua tulosta. Sitten saat kuulla, että oletkin teeskennellyt ja vedättänyt. Pakottanut puolison koeajalle. Senkin tuuliviiri.

Onko sekin vedätystä kun avioerossa on se puolen vuoden harkinta-aika? Miksi sekään on sitten annettu jos pitää vaan heti erota eikä anneta mahdollisuutta miettiä. 

Ei ehkä kannattaisi olla niin itsekeskeinen, että jos joku täällä sanoo, että on reilua, että jos ilmoittaa erosta, siis oikeasti haluaa sen, kertoo puolisolle ja suorittaa eron, että siinä puhuttaisiin juuri sinusta ja sun tuurijuoposta.

Sillä lailla ei tartte ihan saakelisti ottaa itseensä siitä, että jolla kulla on mielipide yleisessä keskustelussa erosta.

"Tulee olo, että nykyään parisuhteessa pitäisi olla kivaa koko ajan ja hokea raksu rakas rakastan."

Sai minut hymyilemään tuo, raksu rakas rakastan

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Ei ehkä kannattaisi olla niin itsekeskeinen, että jos joku täällä sanoo, että on reilua, että jos ilmoittaa erosta, siis oikeasti haluaa sen, kertoo puolisolle ja suorittaa eron, että siinä puhuttaisiin juuri sinusta ja sun tuurijuoposta.

Sillä lailla ei tartte ihan saakelisti ottaa itseensä siitä, että jolla kulla on mielipide yleisessä keskustelussa erosta.

ei kyllä se oli ihan suoraan mulle osoitettu kahdessa eri kommentissa. Olen tuuliviiri jos seksi-iloittelen ja nautin kesästä puolison kanssa joka säästääkseen suhteen raitistui keväällä, mutta sitten kuitenkin marraskuussa eroan kun syksy menikin taas röpötellessä.

Tän keskustelun ongelma on se, että monella on tavoite vain "voittaa" joku väittely ja kääntää ja vääntää oma kantansa aina oikeaksi, että tulee esittäneeksi ihan poskettomiakin väitteitä. Ei vaan voi myöntää, että ok, joissain tilanteissa on aivan oikein keskustella mahdollisesta erosta, vaikkei oma erohalu ihan satavarma vielä olisikaan. Ei ehkä olekaan uhkailua ja vedättämistä vaikkapa edellyttää raittiutta suhteen jatkumisen ehtona. Tai vastaavasti myöntää, että kyllä kyllä, on olemassa itsekeskeisiä ja keskustelukyvyttömiä katoajia, jotka eivät anna mahdollisuutta suhteen ongelmien korjaamiselle ja se on julma toimintamalli.

Vierailija kirjoitti:

28, maksoiko tai maksaako miehesi elatusapua? Vai luistiko siitäkin? Ethän antanut tästäkin periksi?

Ei maksa, eikä ole maksanut. Poika oli pari kk vajaa 17 v kun exä läksi. No, läksi ja läksi kun virallisesti asui tässä "poikansa" kanssa samassa asunnossa ainakin 1,5 vuotta, kun se virallinen muuttoilmoitus jäi tekemättä.

Alussa maksoi huvit eli Spotifyn, Netflixin ja netin. Poikkasi ne jossakin vaiheessa kaikki. Nykyään maksaa pojan puhelimen + harrastusmaksun (35€/kk).

28 v yhdessä 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nythän tää mulle vasta valkeni, täällä siis joku olettaa, että kaikkia ketjussa esitetettyjä mielipiteitä pitää noudattaa ja nyt ovat aivan ymmällä, että apua miten mä erosin näin väärin. Voi voi.

Kyllä minä kuvittelisin, että täällä moni on vertaistuen vuoksi. Muistelisin, että sitä on jopa kiitelty ketjun tärkeimmäksi anniksi. Saattaahan olla, että kuten ei paremmin sivusta tietäminen ole auttanut aloittajaa, ei se auta jotain joka kamppailee vaikka puolison tuurijuoppouden kanssa myöskään. Ajattelet että on oikea ratkaisu antaa raitistuvalle puolisolle vielä uuden mahdollisuuden, eikä vielä kerran yritys kuitenkaan tuo lopulta toivottua tulosta. Sitten saat kuulla, että oletkin teeskennellyt ja vedättänyt. Pakottanut puolison koeajalle. Senkin tuuliviiri.

Tämä. Aivan kun ei sen 'jälleen uuden mahdollisuuden' antaja tietäisi jo valmiiksi että on hölmö höynäytettävä. On lisäksi petollinen tuuliviirikin.

PT; rakas ystäväni on päihdeongelmaisen lasten äiti

Ei vaan voi myöntää, että ok, joissain tilanteissa on aivan oikein keskustella mahdollisesta erosta, vaikkei oma erohalu ihan satavarma vielä olisikaan.

En ihan ole perillä, kuka on sanonut mitä kenellekin, koska keskustelu on ollut nopeaa ja ilman nimimerkkejä sitä on vaikea seurata.

Oma kantani on kuitenkin, että eikö siis yleensä aika paljonkin keskustella kaikesta, ennen kuin keskustellaan erosta. Tarkoitan, että jos vaikka on isokin ongelma, kuten alkoholi taatusti on, niin kyllähän se ongelma ensin keskustelussa on ja sen jälkeen, jos keskustelu ei auta, siirrytään erokeskusteluun. Ihan normaalia sekin, että ei erokeskustelu ala siitä, että nyt se on, vaan niistä ehdoista, joilla eroa ei tule. 

Likinnä ehkä nuo muut jutut itse ymmärsin niin, että siinä vaiheessa, kun isoja asioita ei ole, mutta alkaa tympimään tms. niin ei puhuta toiselle mitään, ei kerrota, että meillä ei mene hyvin minun mielestäni, jne. vaan padotaan tunteita ja sitten vaiheillaan sen kanssa, kehtaako toiselle sanoa ja miten sanoa, että haluan sen eron. 

Käsitin niin, että tässä on nyt menneet eri tapaukset vähän päällekkäin kuten vastauksetkin. Näihin tulee varmaan siitä syystä usein kärjistynyt sävy, sitä saa itsekin tosissaan pyrkiä välttämään, usein huonolla menestyksellä:-(

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että jos on oikeasti isoa riitaa ja konfliktia, niin onhan se jätetyltä raukkamaista alkaa väittämään, että puskista tuli, jos ero tulee toistuvan pettämisen, kännäämisen tms. takia. Eikä se taas poista sitä, etteikö näitä puskista tulevia eroja olisi.

Toisin sanoen: jos vaatimus jättäjille on joskus kohtuuton, on se sitä joskus myös jätetylle. Kuten esim. tietää, että kaikkihan meillä oli huonosti, vaikka toinen ei mitään sano.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Sinä et ole koskaan tokikaan ollut minkäänlaisissa ikävissä tilanteissa, mutta moni kertoo mm viivyttelemisestä lapsen hankkimisen kanssa. Siinähän suhde jatkuu vain toisen ehdoilla, toisella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päättää koko suhde, ellei halua luopua omasta haavestaan.

Olen toki ollut monenkinlaisissa ikävissä tilanteissa, iso osa ihan itsekin aiheuttamiani. 

Olen myös siten yksinkertainen ihminen, että ajattelen, että jos toinen viivyttelee asian kanssa, on kyse asiasta, jota hän ei halua tehdä. Ei hän muuten viivyttelisi. Ja tekisin siitä johtopäätökset. Varmaan teksi ihan kamalan kipeää ja tuntuisi todella epäreilultakin. Ajattelisin kyllä myös vaihtoehtoa: haluanko todella tehdä lapsen ihmisen kanssa, joka epäröi yhtään? Se helpottaisi omaa päätöksen tekoa.

Muutoinkin niinhän se eron teossa on aina: sitä pitää vaan miettiä, mitä kompromisseja on valmis parisuhteen vuoksi tekemään.

Pisti silmään tuo haluaisinko lasta sellaisen kanssa joka epäröi yhtään. Ottamatta kantaa siihen sen enempää, vaikka muistan itsekin epäröineeni aikoinaan vielä kun toukka oli jo moottorissa.. 

Mietin itse että haluanko jatkaa parisuhteessa, jossa toinen ei halua rekisteröidä parisuhdetta tai muuten sopia vastuista ja oikeuksista paperilla. Mulle ei avaudu kuinka voi samaan aikaan olla aivan varma että haluaa elää loppuelämän yhdessä, mutta ei halua kuitenkaan avioitua tai tehdä esim keskinäistä testamenttia yhteisestä kodista. Kun nyt kissa on nostettu pöydälle 8 vuoden yhdessä olon jälkeen, ei sitä enää saa sieltä pois. Siis miksi epäröidä sitoumusten kanssa jos kerran ollaan niin varmoja yhteisestä tulevaisuudesta?

Omalta osalta tietäisin kertoa vastauksen, koska tiedän miksi en halunnut vastaavia asioita lähes 20 vuotta kestäneessä suhteessa.

"

Itselleni pitkässä parisuhteessa on ihan itsestään selvää, että fiilikset vaihtelee koko ajan. "

En tiedä miten vanha olet, täällä jo tukevasti keski-iässä. Mulle myös oli itsestäänselvää aiemmassa suhteessani että fiilikset vaihtelee koko ajan. Melkein alusta asti. Nykyisessä ei ole vielä tähän lähes 11 yhteiseen vuoteen ollut. Joo kurjalla tuulella voi joskus olla. Silti peilaten aiempaan suhteeseen, älyäisin nyt pitää huolestuttavana jos kumppanin kosketus ällöttää säännöllisesti ja rakastavista tunteista puhutaan joskus ja jouluna. Sain loppuiäkseni opetuksen, eli ystävyys on eri asia kuin rakkaussuhde. Ensimmäistä ei kannata toiseksi väkisin puristaa, mutta toisessa kannattaa pyrkiä vaalimaan ensimmäistä.

Mietin itse että haluanko jatkaa parisuhteessa, jossa toinen ei halua rekisteröidä parisuhdetta tai muuten sopia vastuista ja oikeuksista paperilla. Mulle ei avaudu kuinka voi samaan aikaan olla aivan varma että haluaa elää loppuelämän yhdessä, mutta ei halua kuitenkaan avioitua tai tehdä esim keskinäistä testamenttia yhteisestä kodista. 

Olen samaa mieltä. Voin ymmärtää sen, että periaatteellisesti ei halua avioliittoa, mutta en sitä, että yhteisiä asioita ei sovita laillisesti niin, että se on reilua ja toinen ei jää tyhjän päälle, jos jotain sattuu. 

Minusta siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, puhutaan ensimmäisenä kaikki raha-asiat selviksi. Mikä on asumismuoto, sen maksaminen, yleensä laskujen jakaminen, päivittäinen kulutus, jne. En ole kovin tarkka rahan perään ts. ei kiinnosta, kumpi syö kalliimpaa juustoa tai meneekö joka kuukausi ihan kaikki maksut tasan (ravintolat, leffat jne), mutta ehdoton perusreiluus pitää olla. 

Sen ymmärrän, että vähän aikaa yhdessä oltua ei halua isoja juttuja, kuten vaikka testamentit tms, mutta kyllä jo itsellä se on käynyt mielessä, kun vuosia alkaa olemaan nelisen takana. Samoin avioliitto on alkanut olemaan puheissa molemmin puolin. 

Eikä tämä liity siihen, olemmeko välttämättä loppuelämän yhdessä. Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä elämä eteen heittää. Mutta tavallaan nämä asiat eivät siihen liitykään, loppuelämään. Kyllä esim. edunvalvontatestamentin tai aivan minkä tahansa paperin voi mitätöidä myös, jos niin käy, että tiemme eroavat. Eiväthän nekään mitään vankiloita ole.

Mutta niiden onkin tarkoitus turvata eloa nyt. Ja on tietysti osoitus siitä, mitä minä tästä suhteesta ajattelen, mihin uskon ja mitä toivon.

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Mietin itse että haluanko jatkaa parisuhteessa, jossa toinen ei halua rekisteröidä parisuhdetta tai muuten sopia vastuista ja oikeuksista paperilla. Mulle ei avaudu kuinka voi samaan aikaan olla aivan varma että haluaa elää loppuelämän yhdessä, mutta ei halua kuitenkaan avioitua tai tehdä esim keskinäistä testamenttia yhteisestä kodista. 

Olen samaa mieltä. Voin ymmärtää sen, että periaatteellisesti ei halua avioliittoa, mutta en sitä, että yhteisiä asioita ei sovita laillisesti niin, että se on reilua ja toinen ei jää tyhjän päälle, jos jotain sattuu. 

Minusta siinä vaiheessa kun yhteen muutetaan, puhutaan ensimmäisenä kaikki raha-asiat selviksi. Mikä on asumismuoto, sen maksaminen, yleensä laskujen jakaminen, päivittäinen kulutus, jne. En ole kovin tarkka rahan perään ts. ei kiinnosta, kumpi syö kalliimpaa juustoa tai meneekö joka kuukausi ihan kaikki maksut tasan (ravintolat, leffat jne), mutta ehdoton p

joo, en voi välttyä ajatukselta, että tämä liittyy siihen että minulla on rintaperillinen ja miehellä ei. Epäilen, ettei hän saa sanottua että jos hän tekee testamentin asunnonpuolikkaasta minun hyväkseni, niin minun pitää hänestä tehdä vastaavasti hänelle. Ja sitten tuntee itsensä pienisieluiseksi koska on oikeasti varakas, jo melko iäkäs ihminen, jolla ei ole yhtäkään perillistä itsellään, siis sisarustakaan tai vanhempia (ja joka on ollut lapselleni läheinen aikuinen jo pian 8v).

Eikä siinä mitään, pärjään omilla tuloillani, en varallisuudessani hänestä jää kovin kauas. Jos pahin sattuu niin tulkoon sitten se pesänselvittäjä vaatimaan minulta valtiolle rahat, no problem. Mutta..kun se asia tuli nyt nostettua keskusteluun niin en voi karistella pois sitä häiritsevää tunnetta, että mitä hän oikein epäilee minun haluavan? Tai pahempaa: eikö hän halua sitoutua koska tietää esim lähtevänsä heti kun löytää jonkun paremman?

Mutta..kun se asia tuli nyt nostettua keskusteluun niin en voi karistella pois sitä häiritsevää tunnetta, että mitä hän oikein epäilee minun haluavan? Tai pahempaa: eikö hän halua sitoutua koska tietää esim lähtevänsä heti kun löytää jonkun paremman?

No nämähän se aina on:-( Jos toinen ei saa puhuttua, niin helposti alkaa miettimään, että onko takana kuitenkin jotain muuta, pahempaakin. 

Tavallaan ymmärrän kyllä pointin rintaperillisestäkin, sillä olen nähnyt senkin ns. toiselta puolen. Välttämättä ei ole helppo tilanne sekään, kun on asuttu yhteistä kotia pitkään ja jos se pahin tapahtuu, asunto onkin vain puoliksi oma ja toisen puolen omistaa lapsi, joka ehkä on jo aikuinen (tai ainakin joskus sitten on aikuinen).

Tässä tapauksessa jota itse seurasin, kaikki meni niin kauan hyvin kuin uutta naista ei ollut. Mutta kun tämä tuli kuvioon, alkoikin aikuisella lapsella olla aika paljon sanottavaa asioihin ja todella, mikä ettei, hän omisti puolet. 

Minusta siis tilanteessanne olisi reilua ajatella, että tekisit ainakin hallintatestamentin puolisollesi. Se käsittääkseni tarkoittaa, että hän saisi jäädä asumaan ja hallita asuntoa elinaikansa. 

Kannattaisi varmaan ennakkoluulottomasti mennä juttelemaan talousasiantuntijan kanssa. Ainakaan ei kannata antaa tämän asian kasvaa möröksi, varmasti voitte sopia molemmille hyvin!

Toivon hyviä keskusteluja!

T: MaratonParkuja

Vierailija kirjoitti:

Ykkönen on ainakin joskus ollut ykkönen. Kakkonen on ikuisesti kakkonen ja jos on yhtään itselleen rehellinen, tietää sen. Se mikä tapahtui ykköselle, on jo tapahtunut tai tulee tapahtumaan kakkoselle. Olipa hän mies tai nainen, ei ole kyse sukupuolesta vaan sen vaihtajan tavoista ja moraalista. Enkä ole katkera ykkönen vaan pelkkä ykkönen. Kakkoseksi en rupeaisi koskaan.

Eiköhän me vaihtajat saada ihan itse päättää kuka on mitäkin. Molemmille oli paikkansa ja aikansa mutta kakkosen kanssa olen itse vanhempi ja tiedän paremmin mitä tarvitsen. Siksi kakkonen on rakkaampi ja sopivampi vaikka ykkönen olikin aikansa tärkeä ja rakas myös.

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Mieheni eli yli 20 vuotta uskollisena vaimolleen. Sitten petti seurustelukumppania josta ei päässyt eroon kuin kuukausien sodan kautta. Koska ei v*u enää ois voinut vähempää kiinnostaa. Sitten on ollut 10 v uskollinen.

Sinun miehesi luonteessa on se, että hän menee sieltä, missä aita on matalin. Vaikka sitten pettää, kunhan vain joudu taistelemaan rajojensa ja tunteidensa puolesta. Loukkaa toista verisesti mieluummin kuin ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Ergo: pettäminen on hänenkin luonteessaan, vaatii vain hieman enemmän kuin jonkun toisen, jolla se on vahvempi piirre. Ja sitten on sellaisia, joiden luonteessa se ei ole, eivätkä he petä tuossakaan tilanteessa.

Niin kuin tappaminen on tappajan luonteessa, varastaminen varkaan, olosuhteista riippumatta. Turhaa heitä on koettaa vankeinhoitolaitoksessa "kuntouttaa", kun tappaa kerran tekee sen toistekin, puhumattakaan varastamisesta. Lihonut henkilö menee sieltä missä aita on matalin, samoin suhteestaan eronnut. Kaikki on hoidettavissa, vältettävissä ja korjattavissa kun on vaan selkärankaa eikä lainkaan alhaisia piirteitä luonteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Mieheni eli yli 20 vuotta uskollisena vaimolleen. Sitten petti seurustelukumppania josta ei päässyt eroon kuin kuukausien sodan kautta. Koska ei v*u enää ois voinut vähempää kiinnostaa. Sitten on ollut 10 v uskollinen.

Sinun miehesi luonteessa on se, että hän menee sieltä, missä aita on matalin. Vaikka sitten pettää, kunhan vain joudu taistelemaan rajojensa ja tunteidensa puolesta. Loukkaa toista verisesti mieluummin kuin ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Ergo: pettäminen on hänenkin luonteessaan, vaatii vain hieman enemmän kuin jonkun toisen, jolla se on vahvempi piirre. Ja sitten on sellaisia, joiden luonteessa se ei ole, eivätkä he petä tuossakaan tilanteessa.

Niin kuin tappaminen on tappajan luonteessa, varastaminen varkaan, olosuhteista riippumatta. Turhaa heitä on koettaa vankeinhoitolaitoksessa "kuntouttaa", kun tappaa ker

Ei se, että jokin asia on luonteessa, tarkoita, että sitä asiaa on pakko tehdä. Pettäjä voi olla pettämättä, kun harjoittaa itsekuria, miettii, miksi pettää jne. tai olosuhteista riippuen toimia nyt toisin. Mutta se vaatii häneltä aktiivista oman luonteensa tuntemista ja tarkkailua. Joltain toiselta käy luonnostaan olla pettämättä.

Mutta se ei muuta sitä asiaa, että luonteessahan nämä on, siis se, että yleensä pystyt tekemään jonkun jutun. Ei kaikki pettäisi siinäkään tilanteessa, että koko suhde vtuttaa ja haluaa toisesta eroon ja se on hankalaa. Itse asiassa, tosi monet ei petä. Tosi harvat tappaa, tosi monet jättävät tyrkyllä olevan lompakon varastamatta. 

Joidenkin luonne on sellainen, että he selittävät, että tilaisuus tekee varkaan. Toisest ajattelevat, että varas etsii tilaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Mieheni eli yli 20 vuotta uskollisena vaimolleen. Sitten petti seurustelukumppania josta ei päässyt eroon kuin kuukausien sodan kautta. Koska ei v*u enää ois voinut vähempää kiinnostaa. Sitten on ollut 10 v uskollinen.

Sinun miehesi luonteessa on se, että hän menee sieltä, missä aita on matalin. Vaikka sitten pettää, kunhan vain joudu taistelemaan rajojensa ja tunteidensa puolesta. Loukkaa toista verisesti mieluummin kuin ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Ergo: pettäminen on hänenkin luonteessaan, vaatii vain hieman enemmän kuin jonkun toisen, jolla se on vahvempi piirre. Ja sitten on sellaisia, joiden luonteessa se ei ole, eivätkä he petä tuossakaan tilanteessa.

Niin kuin tappaminen on tappajan luonteessa, varastaminen varkaan, olosuhteista riippumatta. Turhaa heitä on koettaa

"Mutta se ei muuta sitä asiaa, että luonteessahan nämä on, siis se, että yleensä pystyt tekemään jonkun jutun"

Ja tästä pääsemme siihen että pettäminen, tappaminen ja varastaminen on ihan jokaikisen luonteessa. Ihan jokaikinen pystyy pettämään, valehtelemaan, jopa tappamaan kun vain olosuhteet ovat oikeat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Mieheni eli yli 20 vuotta uskollisena vaimolleen. Sitten petti seurustelukumppania josta ei päässyt eroon kuin kuukausien sodan kautta. Koska ei v*u enää ois voinut vähempää kiinnostaa. Sitten on ollut 10 v uskollinen.

Sinun miehesi luonteessa on se, että hän menee sieltä, missä aita on matalin. Vaikka sitten pettää, kunhan vain joudu taistelemaan rajojensa ja tunteidensa puolesta. Loukkaa toista verisesti mieluummin kuin ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Ergo: pettäminen on hänenkin luonteessaan, vaatii vain hieman enemmän kuin jonkun toisen, jolla se on vahvempi piirre. Ja sitten on sellaisia, joiden luonteessa se ei ole, eivätkä he petä tuossakaan tilanteessa.

Niin kuin tappaminen on tappajan luonteessa, varastaminen varkaan,

Varmasti. Pakon edessä vaikka apina kirjoittaa kirjan. Sen sijaan jotkut tekevät näitä asioita ihan arjessaan, omasta vapaasta tahdostaan olosuhteiden siihen pakottamatta. Älä viitsi alentua lapsellisuuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Mieheni eli yli 20 vuotta uskollisena vaimolleen. Sitten petti seurustelukumppania josta ei päässyt eroon kuin kuukausien sodan kautta. Koska ei v*u enää ois voinut vähempää kiinnostaa. Sitten on ollut 10 v uskollinen.

Sinun miehesi luonteessa on se, että hän menee sieltä, missä aita on matalin. Vaikka sitten pettää, kunhan vain joudu taistelemaan rajojensa ja tunteidensa puolesta. Loukkaa toista verisesti mieluummin kuin ottaa vastuun omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Ergo: pettäminen on hänenkin luonteessaan, vaatii vain hieman enemmän kuin jonkun toisen, jolla se on vahvempi piirre. Ja sitten on sellaisia, joiden luonteessa se ei ole, eivätkä he petä tuossakaan tilanteessa.

Niin kuin tapp

"Älä viitsi alentua lapsellisuuksiin."

Sinä se leimaat jonkin asian olevan ihmisen luonteessa ja asettelet sulle sopivasti maalitolpat milloin sen voi katsoa 'olevan luonteessa' ja milloin sitten on olosuhteiden pakko. Joko se on ihmisen luonteessa tai se ei ole. Ja jos se on niin sitten se odottaa vain olosuhteita joissa voi toteutua. Impulsiivisuus tai omatunto, jotka toimivat vaikkapa pettämisen estoina tai eivät toimi, ne on taas temperamentissa. Lapsellista mystisointia on puhua jostain pimeiden piirteiden luonteesta.

Nälkäänsä varastava ei ole sama eettisesti kuin ahneuttaan varastava varakas. Ja jos mun lasta yritettäisiin vahingoittaa vaikkapa raiskauksella, niin kyllä kävisin kimppuun ja voisin tappaa.