Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Voi ap. Olen se, joka koki puolen vuoden koeajan. Meillä toimi. Kumpikin pohti tosissaan, haluaako jatkaa yhdessä vai olisiko ero parempi. Päätettiin jatkaa.

Tavallaanhan pitkässä liitossa tämä päätös pitää tehdä joka päivä. Ja ottaa toinen ihminen huomioon kaikissa päätöksissä. MOLEMPIEN!

Teillä näyttää toinen tekevän päätöksiä ja toinen sopeutuu. Ei sen niin pidä mennä. Liitto on kahden kauppa. Ja vielä lapset, millaisen kuvan he saa parisuhteesta. Pienilläkin padoilla on korvat, he kuulee ja aistii monenlaista, mitä ei uskoisi. Oppivat miten isä kohtelee äitiä, voivat ottaa mallia.

Kortit pöytään ja asiat selväksi. Kaikille!

Tsemppiä muruliini. Sä pystys kyllä🌻

*** pystyt...

Kiitos.

Ehkä minä pystyn.

Katsotaan mitä aika tuo tullessaan. Ja mihin tämä menee. Onneksi äkkinäistä eroa ei ole luvassa. Vaan tässä on kuitenkin pakosta aikaa mikä asutaan yhdessä. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Sen näyttää aika.

Ehkä asumusero olisi paras? Talous vaan laittaa vastaan sen toteuttamiseksi.

Hei.

Olen se jonka mies on onneton 28 vuotta kestäneessä suhteessa. Itselläni on vasta 4 yötä tästä uutisesta ja kyllä kaikki mureni ympärillä, ei tätä vaan voi uskoa todeksi. Istun eräällä puistonpenkillä, kuuntelen musiikkia ja itken. Tällä samalla penkillä olen istunut useampana päivänä. Ensin reipas 30 min kävely tähän, itkua ja sama matka takas. Mieheni tuli tänään pari tuntia myöhemmin töistä kotiin ja kaikkea sitä tietenkin mielessäni mietin. Mulla tekee niin kipeetä olla kotona, lähellä, mutta niin kaukana. Meillä on suurena ongelmana ollut aina se, että mieheni ei osaa puhua. Mies ei puhu tunteista, ei osaa ja jos yhtään painostan niin se menee täysin lukkoon.

Minua on alkanut hirvittää myös teinille kertominen, se ei osaa aavistaa mitään ja on jotenkin herkässä ikävaiheessa.

Kipeä, kipeä, kipeä keskustelun aihe.

Tsemppiä meille kaikille jätetyille ja petetyille ja pakko uskoa, että tästä jotenkin selviää 💔

Viestin 63 kirjoittanut jatkaa vielä, vaikka ketään ei kiinnostaisi. Tekee hyvää kirjoittaa, kun ei ole ketään kelle puhua.

Mieheni kirjoitti minulle, että pää on sekaisin kun seinäkello ja ei tiedä mitä elämältään haluaa. Ei tunne mitään minua kohtaan ja kaikki on mustaa. Vain työ ja harrastus tuntuu miltään. Yritän ajatella, että kyseessä voisi olla myös jonkinlainen 50 v kriisi joka purkautuu pahiten parisuhteeseen, mutta toisaalta olen nyt se syy pahaan oloon.

Nyt on vaan katsoa, mitä loma tuo tullessaan, loma joka alkaa huomisen työpäivän jälkeen, mutta loma minun kanssani on tuntunut niin ahdistavalta, että emme pysty suunnitelmia tekemään.

Kyllä seisoisin tämän kriisin mieheni vierellä ja antaisin tilaa jos tietäisin missä mennään. Mies haluaa puhua kun saa pääkoppansa kuntoon, mutta hänet tuntien se tarkoittaa, että pystyy ilmoittamaan että haluaa erota.

Kun se vaan ymmärtäisi, että kun lapselle ilmoitetaan ja asunto laitetaan myyntiin niin sen jälkeen ei ole paluuta.

Minusta näin pitkän yhdessä olon jälkeen pitäisi tehdä kaikkensa parisuhteen eteen.

Ymmärrän kuitenkin, että meillä kaikilla on vain yksi elämä.

Kakkaa tämä kaikki nyt on.

Pakko uskaltaa lähtee kotiin, vaikka kipeetä tekee.

Jos hieman toimisi strategisesti, niin ap:n ei kannata jatkaa tuolla myötäilevällä linjalla vaan päinvastoin ottaa nyt reipas ote tilanteeseen ja laittaa rajoja. Tästä kumppani tulee hämmästymään, kun ap ei toimikaan hänen mielensä mukaan.

Kannattaa ostaa jotain kivaa itelle ja heittäytyä vähän etäisemmäksi ja hakeutua sinne perheasiain neuvottelukeskukseen keskustelemaan.

Mies alkaa ihmettelemään, ehkä. Jokatapauksessa ap:n pitää nyt panostaa itseensä halusipa nykyistä kumppania tai ei. Nimittäin vanhalla linjalla meneminen ei toimi. Herätys nyt ja ota riski ja nouse!

Olen pahoillani teidän jätettyjen puolesta. Itselläni vastaava kokemus 22 vuoden takaa. Eihän se koskaan unohdu.

Ihmettelen vain, missä on kiukku. Ap, älä anna kävellä ylitsesi noin. Puolustaudu. Vedä raja. Sano, että ei, minua ei kohdella näin. Jos mies haluaa erota niin mies on hyvä ja lähtee, jättää sinut rauhaan jotta pääset käsittelemään eroa ja tunteitasi. Niin kauan se ei onnistu kun olette noin lähekkäin, seksiäkin vielä.

Suutu. Kiukku on oikeasti voimaa. Voimaa sinä tarvitset päästäksesi irti ja eteenpäin.

En halua loukata ja toivon kaikkea hyvää, sitten kun sen aika on taas.

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani teidän jätettyjen puolesta. Itselläni vastaava kokemus 22 vuoden takaa. Eihän se koskaan unohdu.

Ihmettelen vain, missä on kiukku. Ap, älä anna kävellä ylitsesi noin. Puolustaudu. Vedä raja. Sano, että ei, minua ei kohdella näin. Jos mies haluaa erota niin mies on hyvä ja lähtee, jättää sinut rauhaan jotta pääset käsittelemään eroa ja tunteitasi. Niin kauan se ei onnistu kun olette noin lähekkäin, seksiäkin vielä.

Suutu. Kiukku on oikeasti voimaa. Voimaa sinä tarvitset päästäksesi irti ja eteenpäin.

En halua loukata ja toivon kaikkea hyvää, sitten kun sen aika on taas.

Mutta jos ei tule sitä kiukkua? On vain pohjaton suru ja shokki. Nämä on niin tunteiden asioita, ei järjen. Ikävä kyllä. Ja me naiset mietitään aina myös lapsia näissä tilanteissa. Tottakai pitää koittaa selvittää mikä tilanne on oikeasti ennenkuin kertoo lapsille. Siinä on miehenkin tajuttava panokset, lapsille ero on todella rankka kokemus.

Harvinaisen asiallinen ketju ja kyllä se vaan aina niin on, että se ero tulee yllätyksenä toiselle. Toki merkkejä voi olla ilmassa ja vaistokin varoittaa, mutta sitä haluaa uskoa toista ja ykskaks se matto vedetään alta.

Rakkaus on ihanaa, mutta kyllä täytyy sanoa, että en usko, että uskallan ikinä enää rakastaa.

Tuo on totta, että kirjoittaminen auttaa, kun ei ole ketään kenelle puhua.

Tämä ketju toimii vertaistukena.

Niinkun joku jo kirjoittikin, se kiukku on vielä surun ja shokin alla, ehkä se sieltä vielä nousee. Ja sen myötä voima ja sisu laittaa rajat.

Niitä lapsia mietin, paljon. Ja se on yksi syy, miksi en rajoja laita ja tee tilanteelle stoppia. Ensi viikoksi lapset lähtevät mummolaan, ehkä silloin olisi mahdollisuus puhua kunnolla tätä tilannetta läpi. Nyt on kokoajan korvia kuulolla. Teinit kun eivät edes mene ajoissa nukkumaan.

Tunteet seilaa toiveikkuuden ja ahdistuksen välillä. Välillä, kun on hyviä hetkiä, toivon kaiken paranevan. Ja välillä ahdistaa aivan valtavasti, kun tajuan, että miehellä ei ole tunteita enää minua kohtaan vaan on tilanteessa jostain aivan muusta syystä.

Huomenna kun lapset lähtevät, aion lähteä liikenteeseen. Huvitti tai ei, pakotan itseni lähtemään. Ehkä tänään käyn ostamassa jonkun kivan kesämekonkin.

Sinä, jolla vasta hetki miehen ilmoituksesta 28 vuoden jälkeen. Tunnen todella tuskasi. Se on jotain kaiken musertavaa. Jospa mustuus ja tunteettomuus miehelläsi johtuisi lopulta muista syistä, saisitte puhuttua, ja löytäisitte toisenne uudelleen. Aikaahan siihenkin tietenkin menee. Ja monta tuskaista hetkeä.

Kait tästä selviää, pakkohan se on. Onhan niin moni ennen minua/meitäkin selvinnyt eron tuomasta tuskasta. Ja lasten vuoksi on pakko pysyä kasassa, että pystyy heitä tukemaan. Tästä tulee pitkä ja tuskaisa tie. Jota vaan pahentaa tämä, että asutaan yhdessä ja esitetään ulos kaiken olevan ok. Samalla olen sisältä aivan rikki, valtava epäonnistumisen tunne.

Rakkaus on ihanaa, mutta tuskin minäkään enää koskaan tästä selvittyäni alan kenenkään kanssa mihinkään vakavaan suhteeseen. Ja tällä hetkellä ajatus siitä että miehellä tai minulla olisi joku uusi, tuntuu aivan valtavan pahalle.

Ap

Meillä myös sama tilanne päällä, sillä erolla että olen mies ja meillä kolme pientä lasta. Ollaan oltu yhdessä kohta 15 vuotta, mutta loman alussa puoliso ilmoitti pitkään jatkuneen läheisyyden puutteen ja puhumattomuuden jälkeen, että haluaa erota. Meillä on muutama vuosi sitten hankittu talo ja ollaan juuri kotiuduttu uudelle asuinseudulle. Lapsetkin on saaneet kavereita kyläkoulusta, niin nyt pitäisikin laittaa kaikki uusiksi :( En vaan millään kestä ja ahdistus on aivan valtavaa. Yöunet ja syöminen on vaikeaa, sekin vähentää voimavaroja entisestään. Tuntuu, että haluaisin vaan kuolla pois, mutta rakastan lapsiani aivan liikaa, enkä halua pilata heidän tulevaisuutta. Puolisoakin rakastan kovasti, enkä ikimaailmassa haluaisi erota, mutta en voi asiaan enää vaikuttaa. En tiedä miten ihmeessä kestän olla tyhjässä talossa kaikkien muistojen ympäröimänä, kun ero konkretisoituu :( Minulla ei myöskään ole ainuttakaan ystävää, joka kuuntelisi ja tukisi. Miten tästä voi selvitä?

M40

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös sama tilanne päällä, sillä erolla että olen mies ja meillä kolme pientä lasta. Ollaan oltu yhdessä kohta 15 vuotta, mutta loman alussa puoliso ilmoitti pitkään jatkuneen läheisyyden puutteen ja puhumattomuuden jälkeen, että haluaa erota. Meillä on muutama vuosi sitten hankittu talo ja ollaan juuri kotiuduttu uudelle asuinseudulle. Lapsetkin on saaneet kavereita kyläkoulusta, niin nyt pitäisikin laittaa kaikki uusiksi :( En vaan millään kestä ja ahdistus on aivan valtavaa. Yöunet ja syöminen on vaikeaa, sekin vähentää voimavaroja entisestään. Tuntuu, että haluaisin vaan kuolla pois, mutta rakastan lapsiani aivan liikaa, enkä halua pilata heidän tulevaisuutta. Puolisoakin rakastan kovasti, enkä ikimaailmassa haluaisi erota, mutta en voi asiaan enää vaikuttaa. En tiedä miten ihmeessä kestän olla tyhjässä talossa kaikkien muistojen ympäröimänä, kun ero konkretisoituu :( Minulla ei myöskään ole ainuttakaan ystävää, joka kuuntelisi ja tukisi. Miten tästä voi selvitä?

M40

Voimia sinullekkin. Sen kun tietäisi, miten tästä selvitään. Luulen, että tämä lyö pohjalle vielä monesti, enne kun helpottaa. Vai helpottaako? Pitkä tie tästä tulee, eikä mitenkään helppo. Ehkä se on se aina sanottu aika mikä auttaa. Mutta ensin se on vaan rämmittävä sen "ajan" läpi. Pelkään todella miten pohjalle tämä vielä minut polkee.

Olen se 28 v yhdessä ollut.

Viime yö oli jäätävä, olevinaan nukuin yllättävän hyvin, mutta heräsin / mieheni herätti minut keskellä yötä. Näin unta (pahaa unta), olin kuulemma ääneen huutanut ja itkenyt, uskon sinänsä kun tyyny oli läpimärkä ja olo oli kaamea. Mieheni otti syliin ja silitti minut uneen, ei puhuttu mitään, itse vain hengittelin ja mietin, että kuinka paljon rakastan

M40 v, ei ole lohduttavia sanoja. Pakkohan tästä on selvitä jollakin lailla, ainakin lapsien takia. Itse tiedän, että pakko on. Äitini teki itsemurhan kun olin alle 30 v (toki aikuinen), mutta kyllä se sattui ja elämä seisahtui. Omaa poikaani ajatellen en voisi vastaavaa tehdä.

Tässä itse mietin kuinka paljon ollaan yhdessä koettu näin pitkässä suhteessa, kuinka monta läheistä ollaan saatettu hautaan, oman pojan syntymä, niitä miljoonia onnen ja surun hetkia. Ollaan kasvettu yhdessä, ollaan eletty toistemme tukena. On ollut muutama terveydellisesti pelottava hetki, yhdet isot asiat molemmin puolin ja yhdessä niistä selvittiin. Seksielämäkin ollut viimeiset 10 vuotta parempaa kuin ikinä, että sen puutteesta ei ainakaan kyse.

Ehkä minusta tuli itsestään selvyys ja ehkä miehellä kyse ikäkriisistä ja siitä tunteesta, että haluaisi kokea jotain uutta. En tiedä ja toinen ei puhu.

Halaus kaikille

Tää tuntuu varmaan tökeröltä, mutta yksi runo auttoi minua aikoinaan nuorena eron hetkellä. Se meni jotenkin näin:

Itken, suren, ikävöin

Kukaan ei ole kuitenkaan kuollut

Sinua ei vain ole

Ei minulle enää

Ero on toki vaikea, aina. Toiselle voi olla jopa täysi yllätys. Lapset? Asunto? Ystävät? Muistot?

Mutta mieti, mitä olisi, ellet koskaan olisi tavannutkaan puolisoasi? Mikä kaikki puuttuisi? Ajastaan huomaat hyvät asiat.

Toki jos elämä olisi kulunut toisin, olisi muuta sisältöä elämässäsi. Erilaista. Parempaa? Et voi tietää. Niin se elämä yllättää. Ennalta ei voi tietää mitä mikäkin valinta tullessaan tuo. Elämä on.

Se joka eli puolen vuoden tuumaustauon

Ryhmähalaus kaikille sympaattisille tarinansa kertojille. Upeita kirjoituksia. Upea ketju💕

Tsemppiä meille kaikille, sitä tarvitaan. Mietin josko joku haluaisi antaa ja ottaa vastaan vertaistukea, voitaisiin vaihtaa vaikka anonyymit säpöt? Itse kaipaisin päästä puhumaan ihmisen kanssa joka on juuri nyt samassa tilanteessa. Ei ole voimia avautua ystäville vielä.

Olen kirjoittanut tänne ketjuun aiemmin, mies löysi uuden ja ilmoitti haluavansa erota. Saman katon alla edelleen ollaan ja multa loppuu happi.

Ex vaimon kanssa oli sama juttu. Sillä oli jo uusi ja he kai miettivät keskenään miten hommat hoitaa jotenkin vähin vahingoin. Kyllä osasin aavistaa kaiken. Sattui ja kovaa. Mutta ymmärsin, että minkäs minä sille voin, jos toinen ei halua jne. Kaikki maailman negatiivisuudet pyöri päässä silloin. Kaveri sanoi ettei elämä tohon lopu. On hänkin eronnut. Nykyään olen exän miehen kanssa hyvä ystävä.

Miksi kukaan enää tuollaisen jälkeen toivoo,  että rakkaus syttyisi uudestaan ja kaikki palautuisi ennalleen. Sinua käytetään häikäilemättä hyväksi ja olisit vielä valmis rakastamaan moista ällötystä. Muutat nyt samantien toiseen huoneeseen, teet ruoat vain itsellesi ja lapsille, samoin pyykki. Kasvata nyt herranjestas edes sen verta selkärankaa ja katso asiaa ulkopuolisen silmin. Se sattuu, mutta mitä nopeammin aloitat surutyön, sitä nopeammin pääset siitä yli. Arvosta pliis itseäsi edes sen verran, ettet annan miehen pompottaa sinua ja pitää löysässä hirressä ja takaisin et moista kuvotusta halua!

Miksi ette hakeudu pariterapiaan.

Avioituessaan kysytään, että tahdotko rakastaa. Se on tahdon asia. Olen tämän oppinut parisuhdekurssilla.

Vierailija kirjoitti:

Viestin 63 kirjoittanut jatkaa vielä, vaikka ketään ei kiinnostaisi. Tekee hyvää kirjoittaa, kun ei ole ketään kelle puhua.

Mieheni kirjoitti minulle, että pää on sekaisin kun seinäkello ja ei tiedä mitä elämältään haluaa. Ei tunne mitään minua kohtaan ja kaikki on mustaa. Vain työ ja harrastus tuntuu miltään. Yritän ajatella, että kyseessä voisi olla myös jonkinlainen 50 v kriisi joka purkautuu pahiten parisuhteeseen, mutta toisaalta olen nyt se syy pahaan oloon.

Nyt on vaan katsoa, mitä loma tuo tullessaan, loma joka alkaa huomisen työpäivän jälkeen, mutta loma minun kanssani on tuntunut niin ahdistavalta, että emme pysty suunnitelmia tekemään.

Kyllä seisoisin tämän kriisin mieheni vierellä ja antaisin tilaa jos tietäisin missä mennään. Mies haluaa puhua kun saa pääkoppansa kuntoon, mutta hänet tuntien se tarkoittaa, että pystyy ilmoittamaan että haluaa erota.

Kun se vaan ymmärtäisi, että kun lapselle ilmoitetaan ja asunto laitetaan myyntiin niin sen jälkeen ei ole paluuta.

Minusta näin pitkän yhdessä olon jälkeen pitäisi tehdä kaikkensa parisuhteen eteen.

Ymmärrän kuitenkin, että meillä kaikilla on vain yksi elämä.

Kakkaa tämä kaikki nyt on.

Pakko uskaltaa lähtee kotiin, vaikka kipeetä tekee.

Eroterapiaa suosittelen kaikille!! Auttaa kuulemma, vaikka erosta olisi kulunut jo aikaa. Ja vaikka yksi menis. Ilman käsittelyä erotuska jää vaivaamaan ehkä loppuelämäx.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan enää tuollaisen jälkeen toivoo,  että rakkaus syttyisi uudestaan ja kaikki palautuisi ennalleen. Sinua käytetään häikäilemättä hyväksi ja olisit vielä valmis rakastamaan moista ällötystä. Muutat nyt samantien toiseen huoneeseen, teet ruoat vain itsellesi ja lapsille, samoin pyykki. Kasvata nyt herranjestas edes sen verta selkärankaa ja katso asiaa ulkopuolisen silmin. Se sattuu, mutta mitä nopeammin aloitat surutyön, sitä nopeammin pääset siitä yli. Arvosta pliis itseäsi edes sen verran, ettet annan miehen pompottaa sinua ja pitää löysässä hirressä ja takaisin et moista kuvotusta halua!

Tässä voi piillä totuus siinä mielessä, et jos annat itseäsi kohdella miten vain, et arvosta itseäsi. Miksi miehesi arvostaisi?