Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Kiva kuulla myös Sinusta Erämiehen tavannut. Ikävä, että Teidän tarina ei jatkunut, mutta hyvä on vaistoon luottaa. Kuitenkin Erämies toi iloa elämään hetken ja opetti Sinulle Sinusta itsestäsi lisää. 

Aika hiljainen olen täällä ollut itse myös, sillä ei minulla ole ollut mitään päivitettävää.

Olen hyvin onnellinen nainen, tulin torstai iltana mökkimiehen luo ja vietettiin viikonloppu mökillä ja nyt teen etäpäivää mökkimiehen kotona (mökkimies töissä). Meillä on hyvä yhdessä, viikonloppu taas keskusteltu todella syvällisiä ja vietetty sylikkäin. Tämä on ihanaa.

Aiemmin tuolla kirjoitettiin, että elän ihanaa alkuhuumaa (joka kestää noin 4 vuotta). Varmasti näin on. Nautin tästä suunnattomasti. En murehdi mitä on puolen vuoden päästä tai kahden vuoden päästä vaan elän tätä nyt. Sen elämä on opettanut. Minusta on hirveän vapauttavaa löytää yli 50 vuotiaana uusi suhde ja elää ilman tiettyjä paineita tässä. Kaksi aikuista ihmistä on ihan höpsönä toisiinsa, pussailevat, halailevat, kävelevät käsikädessä yms. Olemme yhdessä juuri siksi kun haluamme ja tuntuu hyvältä. 

Pakko jatkaa töitä.

28v yhdessä 

Mitä Ap:lle kuuluu?

Oletko miettinyt, että nyt on tästä mennyt 2 vuotta aikaa. Olisiko hyvä päästää jo irti kaikesta? Parhaasi olet asioiden kanssa tehnyt ja oman mielenterveyden kannalta sinun pitäisi me mennä elämässä eteenpäin.

Toivottavasti terapeuttisi on tästä jo sinun kanssa keskustellut ja saanut sinut asian ymmärtämään.

Juhlaa on 🥂🥂🥂

Olen tarinani täällä kertonut, seuraan silloin tällöin kuulumisianne.

Erikoislämmöllä ap:n kasvutarina on rohkaiseva esimerkki kaikille.

28:n onnea on mukava lukea, erämiehen tavanneen jutut on kivoja.

Kaipaisin sen nuoren miehen kuulumisia, jolla on tyttis ja uusi lapsi entisen vaimon kanssa...

Olen pahoillani puolestasi!

Ystävän neuvo: varaa heti aika asianajajalle. Miehesi on antanut sinun maksaa lasten kulut kokonaan ja kerännyt itse omaisuutta itselleen. Toivottavasti teillä ei ole avioehtoa. Sovi reiluista elatusmaksuista, et voi jatkaa sillä linjalla, että maksat lasten kulut. 

 

muistutus sinulle ystävyydellä:

Rakastaminen ei tarkoita sitä, että pitää pyyteettömästi antaa kaikki toiselle! Se tarkoittaa sitä, että ei edes vaadi toiselta sellaista (kuten miehesi on tehnyt)

Vierailija kirjoitti:

Mitä Ap:lle kuuluu?

Oletko miettinyt, että nyt on tästä mennyt 2 vuotta aikaa. Olisiko hyvä päästää jo irti kaikesta? Parhaasi olet asioiden kanssa tehnyt ja oman mielenterveyden kannalta sinun pitäisi me mennä elämässä eteenpäin.

Toivottavasti terapeuttisi on tästä jo sinun kanssa keskustellut ja saanut sinut asian ymmärtämään.

Ap:n kannattaisi tehdä ihan joku oma systeemi yhteydenpitoon lastensa kanssa. Sellainen, joka toimisi lasten kesken riippumatta mitä se ex-mies sanoo tai tekee. Silloin ei enää tarvitse miettiä niin paljon exän ilkeyttä tai mitä toimintaa se nyt lieneekään. Niin kauan kuin exän sanomiset sun muut pyörivät mielessä ja ärsyttävät on kiinni menneisyydessä. Käsittääkseni lapset ovat jo aika isoja, joten exän kautta ei yhteydenpitoa tarvitse kierrättää. Exä kannattaisi ulkoistaa niin paljon kuin mahdollista. 

Myös, kuten on sanottiin, teinit eivät aina vastaa yhteydenottoihin tai vastaus on juu, joo, ok tms. Se on ihan yleistä riippumatta perhetilanteesta eikä ole mitenkään henkilökohtaista. Eivät he ole kovi  aktiivisia, omien kavereidensa kanssa ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Olen pahoillani puolestasi!

 

Ystävän neuvo: varaa heti aika asianajajalle. Miehesi on antanut sinun maksaa lasten kulut kokonaan ja kerännyt itse omaisuutta itselleen. Toivottavasti teillä ei ole avioehtoa. Sovi reiluista elatusmaksuista, et voi jatkaa sillä linjalla, että maksat lasten kulut. 

 

muistutus sinulle ystävyydellä:

Rakastaminen ei tarkoita sitä, että pitää pyyteettömästi antaa kaikki toiselle! Se tarkoittaa sitä, että ei edes vaadi toiselta sellaista (kuten miehesi on tehnyt)

Ketä lainaat?

Viesti on aloitettu reilu 2 vuotta sitten, paljon on vettä virrannut sen jälkeen...

upupup

Ap täällä.

Muutama vastaus edellä esitettyihin kysymyksiin/pohdintoihin.

Olen todellakin mennyt elämässä eteenpäin, päästänyt irti. Avioero, ex, ne on elämässäni täysin mennyttä ja käsiteltyä asiaa.

Ikävä kyllä tilanne on edelleen lasten kohdalta akuutti. Kuka äiti haluaa päästää irti lapsistaan? Tai siihen kykenee kipuilematta asiaa? Ei kukaan, joka on vastaavaa kokenut. Kuka ei ole kokenut, ei voi asiaa täysin ymmärtää. Tässä tilanteessa ei ole mitään, minkä voisi rinnastaa normaaliin teini-ikään tai normaaliin eron jälkeiseen lasten asumiseen. Nyt on käynnissä nuorimman manipulointi isän luo. Asia, jonka olen tiennyt tulevan. Ja joka on nyt alkanut. Saa nähdä, koska tuottaa tulosta. Ensimmäiset merkit on jo nähtävissä. Mitä sitten, kun viimeinenkin lapsista on pois arjestani? 

Minulla on oma tapani olla lapsiin yhteydessä. Ja ymmärrän kyllä teinien tapaa kommunikoida. Tässä on kyse aivan täysin eri asiasta.

En kierrätä asioita exän kautta. Vaan kommunikoin suoraan lasten kanssa. Exän kanssa käytäviin, aivan pakollisiin asioihin on eri yhteydenpito kanava. Tosin, tällä hetkellä minkäänlaista yhteyttä ei ole, ei edes isoissa asioissa joissa sitä pitäisi olla. (Lasten asioita joita exän pitäisi minulle jo lain mukaan infota/keskustella) Mutta, eipä tule myöskään sitä törky/haukkumaviestiä. Joten, parempi näin. 

Näillä mennään. Elämää eteenpäin, tehden siitä mahdollisimman hyvää ja oman näköistä. Kerään pieniä hyviä hetkiä, omia, hyviä ihmisiä ympärilleni. 

Yhteiset talousasiat on ollutta ja mennyttä. Asiat niiden osalta meni kuten meni. Niitä en enää ajattele laisinkaan. Elän omaa elämää eteenpäin sillä mitä on.

Ap

Ap, olen seurannut matkaasi itsenäisyyteen oman eroprosessini rinnalla. Minunkin exäni on yrittänyt manipuloida yhtä lapsistamme ja käännyttää sisarukset toisiaan vastaan. Hän ei onneksi ole kovin taitava siinä. Sen enempää asiaa avaamatta totean kuitenkin, että lasten iällä ja sukupuolellakin saattaa olla paljon merkitystä näissä "peleissä".

Teinien (poikien varsinkin?) kehityskaareen usein kuuluu itsekeskeisyys ja kuolemattomuuden tunne. He voivat olla aika itseriittoisia varsinkin silloin, jos olosuhteet mahdollistavat (haitallisen) irtautumisen: raha, vapaudet, vaatimusten puute. Olet mielestäni päätynyt oikeaan ratkaisuun, kun otat hieman etäisyyttä. Älä vastaa asiattomiin viesteihin mitään vaan jätä teinin sanat kaikumaan. Nollaa sanomiset mielessäsi, jotteivät ne väritä seuraavia kohtaamisia. Teininkin mieltä kaivelee se viimeisenä näkyvä tyhmä viesti, jonka hän on "läpällä" tai suutuspäissään lähettänyt. Ehkä luontainen empatia heräilee vähitellen ja etäisyys siistii vuorovaikutusta. Keskity siihen yhteen ihanaan, joka on sinun luonasi. Kysy toisiltakin, varaatko heille lippuja, matkoja ym., koska se, mitä on tarjottu, on annettu. Heidän valintansa, ei jälkipuheita.

Mietin myös sitä, että teinit ovat usein jotenkin omissa maailmoissaan, kunhan huolto toimii. Oma poikani ahdistui selvästi, kun kyselin toiveita asumisjärjestelyistä. Lopetin kyselemiset ja päätin antaa asioiden mennä omalla painollaan. En vieläkään tiedä, mihin tässä ollaan päätymässä, mutta hän on oma itsensä, kun en pakota syvällisiin keskusteluihin toiveista ja tunteista. Hän saisi tulla ja mennä kahden kodin välillä, kuten haluaa, mutta toistaiseksi hän on käynyt vain muutaman kerran isänsä uudessa kodissa, aina isän noutamana. Onkohan niin, ettei rutiinin muutos, uusi koti, pelien ja vaatteiden kanssa reissaaminen ja sosiaalinen säätäminen oikein mahdu nuoren elämään? Teini ei mieti kovin pitkälle ihmissuhteden kestävyyttä, koska hänelle vanhempien huolenpito ja pysyminen on itsestäänselvyys? Näitä olen pohdiskellut tässä omassa kuviossani.

Voisiko Ap olla niin,  että lapset itse haluavat irtiottoa sinusta? Olisiko hyvä antaa heille tähän mahdollisuus syyllistämättä heitä?

Oletko ollut liian "katkera" kaikkea tapahtunutta kohtaan jo kaksi vuotta, että teinit eivät tätä enää jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko Ap olla niin,  että lapset itse haluavat irtiottoa sinusta? Olisiko hyvä antaa heille tähän mahdollisuus syyllistämättä heitä?

Oletko ollut liian "katkera" kaikkea tapahtunutta kohtaan jo kaksi vuotta, että teinit eivät tätä enää jaksa.

Tämä pyörä se keksitään täällä koko ajan uudelleen.

Totta kai asia on juuri näin. Eroaminen on ollut vaikeaa, siinä on paljastunut molemmista puolia, joita lapset eivät ole ennen nähneet. Aikaisemmin äiti asettui lasten ja isän väliin sovittelemaan isän kovia sanoja, vaatimuksia, huutamista, jne. sanomalla, että ollaan nyt ja ymmärretään nyt, jne. Itsekin uskoen sanoihinsa ja odottaen jotain parempaa aikaa, sitten kun kiireet töissä hellittävät jne.

Sitten paljastuu sivusuhde, joka on jatkunut pitkään ja jonka seurauksena uusi ihminen muuttaa heti taloon. On aivan varmaa, että Apn sanat, teot ja äänensävyt eivät ole pysyneet yhtä sovittelevina kuin aikaisemmin. Pinnakin on voinut olla hieman kireänä. Lapset ovat tosiaan joutuneet todistamaan, että äiti ei enää olekaan se sävyisä aina sopuun pyrkivä hinnalla millä tahansa tasapainoa ylläpitävä olento.

Lapset joutuvat valintatilanteeseen: tukeako nyt tätä uutta olentoa, jolla onkin joskus jotain negatiivistakin sanottavaa, vaiko saada vihdoin siltä toiselta huomiota, jolta ei aiemmin ole saatu? Lisäksi kuviossa ovat kaikki teinejä kiinnostavat elementit, tavaraa, vapaat häseltämismahdollisuudet, vähäinen kurinpito, jne jne jne. Teini on kyllä niin lyhytnäköinen, että tietysti valitsee vaihtoehdon B.

Tässä tilanteessa kieltämättä jokainen äidin yhteydenotto, olkoon vaikka mitä kuuluu, osuu ilkeänä, pistävänä ja syyllistävänä piikkinä lihaan. Koska täysin tunteettomia robotteja ei olla, muistissa on ne kerrat, kun äiti sovitteli, hyvitteli ja oli läsnä. Auttoi, tuki, hoiti asioita.

Tähän tilanteeseen myös vanhemmat reagoivat tahollaan: toinen lähtee alun shokin jälkeen hakemaan apua, terapiaa, vertaistukea, tietoa tilanteesta ja sen parantamismahdollisuuksista. Toinen juuttuu vanhaan kaavaan, ilkeilemään, ahdistamaan, vaatimaan, haukkumaan, alistamaan, uhkailemaan...Lapsille tämä näyttäytyy niin, että toinen muuttuu koko ajan ja toinen pysyy samana. Tuttu helvetti on parempi kuin uus taivas. Roolit ovat järkkyneet ja tietysti sen muuttuvan osapuolen teot nähdään itsekkyytenä, kun hän pyrkii ottamaan irtioton ja lakata syyllistymästä.

Jos maailma olisi hyvä, tässä kohtaa se toinen ymmärtäisi, että toimimalla näin, käyttämällä hyväksi tätä teinien täysin normaalia ajatuskulkua ja manipuloimalla sitä omaksi edukseen hän tekee kenties korvaamatonta vahinkoa omille lapsilleen. Mutta maailma ei ole hyvä ja sen vuoksi Apn keinot ovat hyvin, hyvin rajalliset. 

Vaihdan vaihdetta loppuun sanomalla, että täällä on ollut ihana, lämmin, hauska ja menoisa kesä, enkä vielä syksyyn usko ollenkaan.

Terkkuja tutuille toivoo MaratonParkuja

Tämä kommenttisi kertoo kaiken sinusta ihmisenä. 

Olet sen tyypin ihminen josta kannattaa pysytellä kaukana. Täysin ymmärtämätön. Se on onneksi vain sinun oma taakkasi kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko Ap olla niin,  että lapset itse haluavat irtiottoa sinusta? Olisiko hyvä antaa heille tähän mahdollisuus syyllistämättä heitä?

Oletko ollut liian "katkera" kaikkea tapahtunutta kohtaan jo kaksi vuotta, että teinit eivät tätä enää jaksa.

Tämä pyörä se keksitään täällä koko ajan uudelleen.

Totta kai asia on juuri näin. Eroaminen on ollut vaikeaa, siinä on paljastunut molemmista puolia, joita lapset eivät ole ennen nähneet. Aikaisemmin äiti asettui lasten ja isän väliin sovittelemaan isän kovia sanoja, vaatimuksia, huutamista, jne. sanomalla, että ollaan nyt ja ymmärretään nyt, jne. Itsekin uskoen sanoihinsa ja odottaen jotain parempaa aikaa, sitten kun kiireet töissä hellittävät jne.

Sitten paljastuu sivusuhde, joka on jatkunut pitkään ja jonka seurauksena uusi ihminen muuttaa heti taloon. On aivan varmaa, että Apn sanat, teo

Todella hyvää pohdintaa! Ja varmasti hyvin paikkansa pitävää. Erittäin viisaita sanoja Maratonparkujalta! 

Vierailija kirjoitti:

Tämä kommenttisi kertoo kaiken sinusta ihmisenä. 

Olet sen tyypin ihminen josta kannattaa pysytellä kaukana. Täysin ymmärtämätön. Se on onneksi vain sinun oma taakkasi kantaa.

Tämä tarkoitettu kommentoijalle 5710

Roolit ovat järkkyneet ja tietysti sen muuttuvan osapuolen teot nähdään itsekkyytenä, kun hän pyrkii ottamaan irtioton ja lakata syyllistymästä.

Huh, Iski jonnekin todella syvälle täällä oman eron syöverissä. Tästä juuri on kysymys. Minunkin on vaikea ottaa teinien vihaa vastaan ja nyt ymmärrän, että se johtuu juuri tuosta, että eiväthän he näe minun pyristelevän pois siitä, että olen syyllinen koko ajan kaikkeen, vaikka mies on se, joka löysi uuden. 

Mietin, teenkö itselleni hallaa, kun kaikin voimin pitää yllä kulisseja, joissa ero tapahtuu sovinnollisesti, kun niinhän asia ei ole. Mietin, teenkö muillekin hallaa. On todella vaikea tietää, mikä olisi oikein!

Kiitos sinulle kuitenkin näistä sanoista. Näitä mietin pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen seurannut matkaasi itsenäisyyteen oman eroprosessini rinnalla. Minunkin exäni on yrittänyt manipuloida yhtä lapsistamme ja käännyttää sisarukset toisiaan vastaan. Hän ei onneksi ole kovin taitava siinä. Sen enempää asiaa avaamatta totean kuitenkin, että lasten iällä ja sukupuolellakin saattaa olla paljon merkitystä näissä "peleissä".

Teinien (poikien varsinkin?) kehityskaareen usein kuuluu itsekeskeisyys ja kuolemattomuuden tunne. He voivat olla aika itseriittoisia varsinkin silloin, jos olosuhteet mahdollistavat (haitallisen) irtautumisen: raha, vapaudet, vaatimusten puute. Olet mielestäni päätynyt oikeaan ratkaisuun, kun otat hieman etäisyyttä. Älä vastaa asiattomiin viesteihin mitään vaan jätä teinin sanat kaikumaan. Nollaa sanomiset mielessäsi, jotteivät ne väritä seuraavia kohtaamisia. Teininkin mieltä kaivelee se viimeisenä näkyvä tyhmä viesti, jonka hän on "läpällä" tai suutuspäissään lähettänyt. Ehkä luontai

Hieno ja kypsä pohdinta tilanteesta teinipojan näkökulmasta. Tätä olen itsekin yrittänyt aiemmin täällä sanoa, ettei kannata loukkaantua ja ottaa itseensä teinin "touhuja", koska teinillä on niin paljon painavampaa asiaa harteillaan kuin äitin mielipaha. Näin se vaan on. Kasvurauha teineille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kommenttisi kertoo kaiken sinusta ihmisenä. 

Olet sen tyypin ihminen josta kannattaa pysytellä kaukana. Täysin ymmärtämätön. Se on onneksi vain sinun oma taakkasi kantaa.

 

Tämä tarkoitettu kommentoijalle 5710

Karkeasti sanottu kyllä. Mutta mielestäni ydin tuossa on totta, ainakin monessa kohtaamassani erotilanteessa.

Vanhemman pitää ymmärtää, siis oikeasti sisäistää, että lapsi ei ole minun. Lapsi ei ole minun. Minun mieleni ei ole lapseni mieli.

Ero aiheuttaa monenlaisia kurjia tunteita osapuolissa, mutta lapsen kokemus on hänen omansa. Lapsesta ei voi tehdä erossa uskottuaan. Lapselta ei voi odottaa myötätuntoa toista osapuolta kohtaan ja tuomitsemista toista. Lapsi ei kuulu siihen parisuhteeseen, eikä hän kuulu siihen eroon. Lapsen ei voi odottaa katsovan vierestä, elävän mukana, jossain pitkittyneessä erosurussa, ilman että hän itse osottaisi minkäänlaista tunnetta tai väsymystä tilanteeseen. Jokaisen suru on oma henkilökohtainen suru, kyllä lapsella pitää olla oikeus myös kokea, että se häiritsee hänen hyvinvointiaan ja arkeaan, jos näin on.

On itselläkin lipsunut tämän kanssa monta kertaa, mutta koska oma lapsi on herkkä poika, olen välittömästi nähnyt, että sanani /ilmeeni/huokailuni jne osuu, joskus kipeästi, joskus aiheuttamalla ärsytystä tai vihaa. Ja koittanut sitten oppia näistä tilanteista. Poikani ei ole mikään tuomari minun ja isänsä välissä, eikä kuulu sellainen ollakaan. 

Palasin sivulle yksi ja alun viesteihin. En saa kuvaa, että mies olisi parisuhteessa ollut se vaativa, huutava ja kovia sanoja käyttävä persoona. Aloittaja toivoi pitkään paluuta "siihen vanhaan hyvään".  En saa nyt oikein kiinni siitä, miksi hänen silloin piti olla se sovittelija miehen ja lasten välissä? 

Mies oli löytänyt uuden, se toki oli järkytys. Ymmärrän, että silloin oli riitoja ja tilanteessa käytettiin kovia sanoja ym. ja lapsetkin sen kuulivat.  Se muutti tietenkin asioita ja ihmisiä sekä myös toimintatapoja. Koko systeemihän meni silloin uusiksi, kuten aina eroissa. 

Tuo, että puhutaan, että lapset ovat valinneet puolensa on aina hiukan kyseenalaista. Lapsilla on myös omat oikeutensa ja pakko heidän olla jossain "kokonaisena". Heitä ei voi laittaa "puoliksi" niin, että puolikas lasta on toisessa ja puolikas lasta toisessa paikassa. Ovat he sitten "valinneet" miten tahansa se valinta ei saisi näkyä lapsen suuntaan tai siihen valittuun vanhempaan millään lailla syyllistävästi. Tunsi se toinen vanhempi mitä tahansa tuskaa omassa mielessään. Tilanteesta voi keskustella jos siihen pystyy neutraalisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kommenttisi kertoo kaiken sinusta ihmisenä. 

Olet sen tyypin ihminen josta kannattaa pysytellä kaukana. Täysin ymmärtämätön. Se on onneksi vain sinun oma taakkasi kantaa.

 

Tämä tarkoitettu kommentoijalle 5710

Karkeasti sanottu kyllä. Mutta mielestäni ydin tuossa on totta, ainakin monessa kohtaamassani erotilanteessa.

Vanhemman pitää ymmärtää, siis oikeasti sisäistää, että lapsi ei ole minun. Lapsi ei ole minun. Minun mieleni ei ole lapseni mieli.

Ero aiheuttaa monenlaisia kurjia tunteita osapuolissa, mutta lapsen kokemus on hänen omansa. Lapsesta ei voi tehdä erossa uskottuaan. Lapselta ei voi odottaa myötätuntoa toista osapuolta kohtaan ja tuomitsemista toista. Lapsi ei kuulu siihen parisuhteeseen, eikä hän kuulu siihen eroon. Lapsen ei voi odottaa

Joskus luin äidistä, joka antoi lapsensa väliaikaiseen sijoitukseen muistaakseni jollekin sukulaiselle, koska puolison äkillisen menetyksen aiheuttama suru meinasi syventyä masennukseksi ja vaaransi lasten hyvinvoinnin. Hän puhui ikävästä ja menetyksestä kun ensin meni puoliso ja sitten tyhjeni koko koti. Mutta hän ymmärsi, että hänen surunsa oli lasten hyvinvoinnin vaarantava taakka. Ei hän odottanut, että lapset jäävät häntä auttamaan masennuksensa kanssa.

Jos siis lapset osoittavat halua viettää eron jälkeen enemmän aikaa toisen vanhemman luona kuin toisen, kannattaa ottaa ajatus vastaan ihan positiivisena ehdotuksena. Jostain se kertoo ja tilanteethan muuttuu kyllä taas kun aikaa kuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä kommenttisi kertoo kaiken sinusta ihmisenä. 

Olet sen tyypin ihminen josta kannattaa pysytellä kaukana. Täysin ymmärtämätön. Se on onneksi vain sinun oma taakkasi kantaa.

 

Tämä tarkoitettu kommentoijalle 5710

Karkeasti sanottu kyllä. Mutta mielestäni ydin tuossa on totta, ainakin monessa kohtaamassani erotilanteessa.

Vanhemman pitää ymmärtää, siis oikeasti sisäistää, että lapsi ei ole minun. Lapsi ei ole minun. Minun mieleni ei ole lapseni mieli.

Ero aiheuttaa monenlaisia kurjia tunteita osapuolissa, mutta lapsen kokemus on hänen omansa. Lapsesta ei voi tehdä erossa uskottuaan. Lapselta ei voi odottaa myötätuntoa toista osapuolta kohtaan ja tuomitsemista toista. Lapsi ei kuulu siihen parisuhteeseen, eikä hän kuulu siihen eroon. Lapsen ei voi odottaa

Totta. Oli hirveää varhaisteininä kun isä oli käynyt vieraissa ja onnistunut saamaan toisen naisensa raskaaksi. Ikään kuin tuo ei olisi vielä ollut riittävän pashkaa, niin äiti odotti vielä meiltä että meidän olisi pitänyt olla kotona isälle jotenkin jatkuvasti nyreissään. Minä en nuorimpana jotenkin edes tajunnut koko asiaa ja olin kuitenkin isän tyttö ollut aina. Äiti ottikin suosikikseen vanhimman tyttärensä joka asettui äidin kanssa yhteiseksi halveksuntarintamaksi isän suuntaan. Asetelma näkyy vieläkin yli 30 vuotta myöhemmin.

Miten se sit kotona näkyi. No äiti esim kyynelehti jossain ikkunan äärellä iltaisin ja kun yritin lähestyä huusi tai mumisi jotain isästä tyyliin "kysy isältäs rahaa kunhan herra suvaitsee palata taas perheensä luo" tai "onko isäsi hoitanut sinun suksesi valmiiksi, no eipä tietenkään" tai "teidänkin pitää totutella siihen ettei ole rahaa tai omaa huonetta tms tms jos tästä lähdetään eri teille"

Mykkäkoulua vietettiin tietysti. Riideltiin isoon ääneen. Äiti istui isosiskon kanssa suljetun oven takana supisemassa, eikä sinne saanut mennä. Tämä muuten aiheutti katkeruutta meidän lastenkin väleihin.Ylipäänsä pitkä, painava jakso joka leimasi varmaan 2 vuotta lapsuudestani. Isä yritti olla kotona niinkun mitään ei olis tapahtunut, kuin myös minä ja toinen siskoni. Vanhin siskoni ja äitini pitivät huolen,ettei totuus päässyt unohtumaan.

Nyt moni lukee tuon edellä ja ajattelee että mitäs sinä äitiäsi syytät, isäsihän tuossa on se pahantekijä. Sillon kannattaa oikeasti tutkia vähän omaa asennettaan suhteessa lapsiinsa. Sanonpa vaan.