Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12641)
MaratonParkujakin ymmärsi, että Kuurankukan esittämä kysymys ei kuitenkaan ollut niin helppo kuin ensilukemalla luuli. Itse jäin sitä pohtimaan ihan kunnolla, höyry kävi päässä.
Se on fakta, että sen 10 kuukauden aikana en saanut vastarakkautta, sain vaan erilaisia vääriä signaaleita = pusut, halit, jatkuva yhteydenpito, kuskaaminen, ruokkiminen, yökyläilyt ja jopa sanat mm. "en ole menettänyt toivoa meistä". Nämä kaikki piti minua kiinni ja silti koko ajan näin, että mies lipuu kauemmaksi.
Nyt tuo on menneisyyttä ja tekisin toisaalta monta asiaa erinlailla, mutta toisaalta minusta tuntuu hyvältä, että "annoin" mahdollisuuden siihen asti kun pystyin. Tarvitsin itse sen ajan käsittelyyn ja hyväksymiseen. Ja se matka erosta hyväksymiseen on ihan oma polkunsa, joka on vaan kuljettava ja siitä se matka vasta jatkuu kunnes joku päivä huomaa olevansa jopa tyytyväinen elämäänsä ja kokevansa onnellisuuden tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me kaikki kerromme kaikenlaisia narratiiveja itsellemme. Se on juuri sitä kasvamista, kun uskallamme kyseenalaistaa nuo tarinat ja nähdä asiat ilman omia "silmälasejamme". Tämä ketju on ollut siitä loistava, että on varmasti meistä monia haastanut katsomaan omia narratiivejamme tarkemmin. Toisten tarinoita seuraamalla opimme myös itsestämme.
Kamala tilanne. Tiedän tunteen. Itse annan tunteen tasolla ja muutenkin kaikkeni toiselle. Ja kun toinen hylkää...
Kyllä ne narratiivit ovat juurikin subjektiivisia. Uudet näkökulmat avaavat ja tuovat lisäymmärrystä omaan toimintaan/valintoihin ja itsetuntemus lisääntyy. Se edellyttää myös sitä, ettei välttele tunteitaan, jolloin on myös kyvytön antamaan uusia koettuja merkityksiä.
Mietin tuota nimimerkki M36, että josko hän on syntynyt 1936, kun eihän ole nykyaikaa tuollaiset jutut suvusta ja sen asemasta ym. Ja kyllä suhteessa tärkeintä on tunneyhteys, jonka avulla suhde elävöityy. Se, että M36 viittaa uuden naisen kohdalla biologiaan, laittaa miettimään hänen kykyään tunneyhteyteen. Ja siitähän tuo pettäminenkin kertoo.
Kauhutarina uudelle naiselle.
Ihmisillä on erilaiset tarpeet ja jumittaminen sekä takertuminen on yksi ominaisuus muiden joukossa.
Jos elämä ei parisuhteessa luista niin ei siitä ongelmaa pidä tehdä.
Aina voi jättää huonon suhteen ja lähteä kävelemään uusia haasteita kohti.
Ihmiset muuttuvat iän myötä kun ruuhkavuodet on lapsiarkea ja työtä jotta saa leivän pöytään ja velat ym. maksettua.
Ei se asunto mihinkään katoa vaikka sen yhdessä olisi hankkinut. Itse ainakin ajattelen asiaa kokonaisuuden kautta ja jos suhde alkaa mättää, niin itse lähden pois. Pitäkööt eukko talon ja kaikkien muunkin. Mitä sillä saa jos riitelemään siitä alkaa ja myymään. Voihan sitä muuttaa vuokralle itse ja elellä sitten vapaasti ja ilman mäkätystä ja murjotusta ym yksinkin. Onhan maailma täynnä ihmisiä ja voihan sitä löytää sopivamman kumppanin iäkkäämpänäkin. Takiaiset tarrautuu saavutettuihin asioihin eikä uskalla päästää irti pelkonsa takia.
Helppohan se on ihmistä neuvoa, mutta päätökset pitää tehdä aina itse. Kukaan ei pakota niitä tekemään ja siksi moni takertuu ja kärsii sekä riitelee turhasta.
Eläkää, ihmisen elo on kuitenkin rajallinen ja mitään täältä ei saa mukaan kuitenkaan viimeiselle matkalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on erilaiset tarpeet ja jumittaminen sekä takertuminen on yksi ominaisuus muiden joukossa.
Jos elämä ei parisuhteessa luista niin ei siitä ongelmaa pidä tehdä.
Aina voi jättää huonon suhteen ja lähteä kävelemään uusia haasteita kohti.
Ihmiset muuttuvat iän myötä kun ruuhkavuodet on lapsiarkea ja työtä jotta saa leivän pöytään ja velat ym. maksettua.
Ei se asunto mihinkään katoa vaikka sen yhdessä olisi hankkinut. Itse ainakin ajattelen asiaa kokonaisuuden kautta ja jos suhde alkaa mättää, niin itse lähden pois. Pitäkööt eukko talon ja kaikkien muunkin. Mitä sillä saa jos riitelemään siitä alkaa ja myymään. Voihan sitä muuttaa vuokralle itse ja elellä sitten vapaasti ja ilman mäkätystä ja murjotusta ym yksinkin. Onhan maailma täynnä ihmisiä ja voihan sitä löytää sopivamman kumppanin iäkkäämpänäkin. Takiaiset tarrautuu saavutettuihin asioihin eikä uskalla päästää irti pelkonsa takia.
Helppohan se on ihmistä neuvoa, mutta päätökset pitää tehdä aina itse. Kukaan ei pakota niitä tekemään ja siksi moni takertuu ja kärsii sekä riitelee turhasta.
Eläkää, ihmisen elo on kuitenkin rajallinen ja mitään täältä ei saa mukaan kuitenkaan viimeiselle matkalle.
Jep, olisikin ylivuotavan yksinkertaista, jos kyse olisi vain tavarasta ja taloista. Valitettavasti kaikki eivät onnistu elämään elämäänsä niin, että ei kiinny ja rakastu ihmisiin, joiden jättäminen sitten onkin aika paljon vaikeampaa kuin jonkun töllin.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on erilaiset tarpeet ja jumittaminen sekä takertuminen on yksi ominaisuus muiden joukossa.
Jos elämä ei parisuhteessa luista niin ei siitä ongelmaa pidä tehdä.
Aina voi jättää huonon suhteen ja lähteä kävelemään uusia haasteita kohti.
Ihmiset muuttuvat iän myötä kun ruuhkavuodet on lapsiarkea ja työtä jotta saa leivän pöytään ja velat ym. maksettua.
Ei se asunto mihinkään katoa vaikka sen yhdessä olisi hankkinut. Itse ainakin ajattelen asiaa kokonaisuuden kautta ja jos suhde alkaa mättää, niin itse lähden pois. Pitäkööt eukko talon ja kaikkien muunkin. Mitä sillä saa jos riitelemään siitä alkaa ja myymään. Voihan sitä muuttaa vuokralle itse ja elellä sitten vapaasti ja ilman mäkätystä ja murjotusta ym yksinkin. Onhan maailma täynnä ihmisiä ja voihan sitä löytää sopivamman kumppanin iäkkäämpänäkin. Takiaiset tarrautuu saavutettuihin asioihin eikä uskalla päästää irti pelkonsa takia.
Helppohan se on ihmistä neuvoa, mutta päätökset pitää tehdä aina itse. Kukaan ei pakota niitä tekemään ja siksi moni takertuu ja kärsii sekä riitelee turhasta.
Eläkää, ihmisen elo on kuitenkin rajallinen ja mitään täältä ei saa mukaan kuitenkaan viimeiselle matkalle.
Kirjoituksesi on mielenkiintoinen ja tavallaan suoruudellaan piristävä. Tästä tulee niin mieleen se, että naisilla on "tippaleipäaivot" ja miehillä "putkiaivot".
Kirjoituksesi on kyllä ihan totta, tosin minusta tuntuu, että nykyaikana ihmiset eroavat liiankin helposti. Minusta kyllä lähtökohtaisesti ahdistava ajatus siitä, että perustetaan perhe ja eletään ne haastavat ruuhkavuodet maksaen asuntolainaa ja sen jälkeen mies/nainen lähtee. Kyllä lapsellisesti kuvittelin, että tämän jälkeen myös vanhennutaan yhdessä ja nautitaan elämän hedelmistä. Että kun ollaan oltu pitkään yhdessä, ei riidellä, makuukammarissa tapahtuu yms niin myös tahtotila olisi olla yhdessä.
Olen kyllä vahvasti samaa mieltä, että kerran täällä vain eletään ja omasta onnellisuudesta on vastuussa itse eikä toista ihmistä voi omistaa.
Eikä suhde ole aina ollut huono vaikka rakkaus lopulta kuolisi.
Eikä kenenkään pitäisi olla huonossa suhteessa.
Kiitos kirjoituksestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaisen kannattaisi myös itsekin pohtia, mitä parisuhteelta haluaa ja saako sitä nykyisessä suhteessa vai ei. Turha tuhlata elämää sellaiseen, mikä on yksipuolista. Eroaminen ei ole helppoa, mutta jos jää roikkumaan ja takertumaan huonoon suhteeseen, niin se on vielä vaikeampaa. Ja tosiaan: talot ovat vain taloja ja seinät vain seiniä.
Suoraviivainen kommentti mieheltä ja noin periaatteessa olen samaa mieltä.
Kuurankukka kirjoitti:
Jokaisen kannattaisi myös itsekin pohtia, mitä parisuhteelta haluaa ja saako sitä nykyisessä suhteessa vai ei. Turha tuhlata elämää sellaiseen, mikä on yksipuolista. Eroaminen ei ole helppoa, mutta jos jää roikkumaan ja takertumaan huonoon suhteeseen, niin se on vielä vaikeampaa. Ja tosiaan: talot ovat vain taloja ja seinät vain seiniä.
Suoraviivainen kommentti mieheltä ja noin periaatteessa olen samaa mieltä.
Joo periaatteessa.
Toisaalta heitän vastaheiton, että onko se sitten takertumista, jos on suhteeseen sitoutunut ja sen takia etenkin äkillinen ero toisen mielenliikkeiden perusteella, oho en enää rakastakaan, on shokki, eikä osaa olkaa kohauttaen antaa iloisesti kaiken yhdessä rakennetun jäädä taakse.
Mä myönnän, että en oikein pidä ajatuksesta, jonka mukaan sen yhden elämän vuoksi kaikesta pitäisi olla kevein mielin valmis luopumaan. Ja että koska näin on, kaikki on kertakäyttöistä, kaikki on korvattavissa, kaikki on kulutettavissa.
Noin asian toiselta laidalta siis.
T: MaratonParkuja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tarkoittanut missään nimessä kevein mielin. Sanoin, että eroaminen ei ole koskaan helppoa. Mutta jos ei saa vastakaikua, turha jäädä roikkumaan, sillä se ei auta mitään.
Vaikea oli päästää irti kesästä. Ei mitään syksyä, ei talvea aarrhh tää ei kestä 😡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisista pääsee irti
Joihinkin jää roikkumaan
Ja sitten on vielä ne tyypit
Joista tulee sulle naru kaulaan
Mut mä uskon, että jokainen kerran kohtaa
Jonkun, jonka radalleen tähtes johtaa
Mut mihin ne joutuu, jotka oppaan menettää
Kuurankukka kirjoitti:
En tarkoittanut missään nimessä kevein mielin. Sanoin, että eroaminen ei ole koskaan helppoa. Mutta jos ei saa vastakaikua, turha jäädä roikkumaan, sillä se ei auta mitään.
No näinhän se on, enkä tahdo nyt kinata tietenkään, mutta pointtini vain on, että eihän se ihmisen elo aina etene niin, että tekee vain asioita, joita kannattaa tehdä ja ei tee asioita, joita on turha tehdä.
Ja kuten olemme havainneet, aina ei sekään auta, että vierestä kerrotaan, mikä olisi nyt oikein tehdä, kun sydän vaan sitkeästi hankaa vastaan.
Siitä olen sitä mieltä, että ihminen kyllä pohjimmiltaan tekee niin kuin tahtoo. Jos "roikkumisesta" tai "takertumisesta" (molemmat musta vähän ikäviä sanoja tämän asian yhteydessä) tulee kuitenkin parempi olo kuin sitkeästä lähtemisestä, jos erolle tarvitsee enemmän hyväksymisaikaa, jos mieli ei ole valmis käsittelemään eron lopullisuutta, jne. niin sitten varmaan on "kannattavampaa" vaikka "roikkua".
T: MaratonParkuja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuurankukka kirjoitti:
Jokaisen kannattaisi myös itsekin pohtia, mitä parisuhteelta haluaa ja saako sitä nykyisessä suhteessa vai ei. Turha tuhlata elämää sellaiseen, mikä on yksipuolista. Eroaminen ei ole helppoa, mutta jos jää roikkumaan ja takertumaan huonoon suhteeseen, niin se on vielä vaikeampaa. Ja tosiaan: talot ovat vain taloja ja seinät vain seiniä.
Suoraviivainen kommentti mieheltä ja noin periaatteessa olen samaa mieltä.
Joo periaatteessa.
Toisaalta heitän vastaheiton, että onko se sitten takertumista, jos on suhteeseen sitoutunut ja sen takia etenkin äkillinen ero toisen mielenliikkeiden perusteella, oho en enää rakastakaan, on shokki, eikä osaa olkaa kohauttaen antaa iloisesti kaiken yhdessä rakennetun jäädä taakse.
Mä myönnän, että en oikein pidä ajatuksesta, jonka mukaan sen yhden elämän vuoksi kaikesta pitäisi olla kevein mielin valmis luopumaan. Ja että koska näin on, kaikki on kertakäyttöistä, kaikki on korvattavissa, kaikki on kulutettavissa.
Noin asian toiselta laidalta siis.
T: MaratonParkuja
Samaa mieltä. Hyvin kiteytetty.
Täällä ihannoidaan exässä roikkumista ja vellomista sen sijaan että mentäisiin elämässä eteenpäin, mitä hulluutta
Vierailija kirjoitti:
Kuurankukka kirjoitti:
En tarkoittanut missään nimessä kevein mielin. Sanoin, että eroaminen ei ole koskaan helppoa. Mutta jos ei saa vastakaikua, turha jäädä roikkumaan, sillä se ei auta mitään.
No näinhän se on, enkä tahdo nyt kinata tietenkään, mutta pointtini vain on, että eihän se ihmisen elo aina etene niin, että tekee vain asioita, joita kannattaa tehdä ja ei tee asioita, joita on turha tehdä.
Ja kuten olemme havainneet, aina ei sekään auta, että vierestä kerrotaan, mikä olisi nyt oikein tehdä, kun sydän vaan sitkeästi hankaa vastaan.
Siitä olen sitä mieltä, että ihminen kyllä pohjimmiltaan tekee niin kuin tahtoo. Jos "roikkumisesta" tai "takertumisesta" (molemmat musta vähän ikäviä sanoja tämän asian yhteydessä) tulee kuitenkin parempi olo kuin sitkeästä lähtemisestä, jos erolle tarvitsee enemmän hyväksymisaikaa, jos mieli ei ole valmis käsittelemään eron lopullisuutta, jne. niin sitten varmaan on "kannattavampaa" vaikka "roikkua".
T: MaratonParkuja
Eihän sille mitään voi jos tunteet ovat kuolleet. Kun lähtee antaa sille joka jää kaipaamaan löytää uuden mahdollisuuden.
Oma suhde jotenkin vaimon kanssa, tuntuu et televisio kiinnostaa häntä paljon enemmän.
Olen tuonut ruusujakin, koittanut huomioida, pidän hyvänä. Mutta vastakaikua ei juuri tule.
Olen hankkinut kaikki pyörät ja kajakit, mutta kaiken saan tehdä yksin.
Semmoinen energisyys on myös mitä kaipaan. Toivoisin kovasti myös semmoista oma-aloitteista aktiivisuutta.
Tämä koskee myös intiimielämää, kun yli 20 vuotta vetää perässä, vois joskus raiteessa vaihtua kulkusuunta.
Itse oon toiminut melko aktiivisesti myös yrittäjäelämässä, perhe-elämässä, jopa monissa muissakin.
Kaipaisin aidosti 25-35 v. tyttöystävää, joka jakaisi samat arvot. Liikunnallista otetta elämään. Onko heitä ? Jotka haluais samoja arvoja, hyvä terveys ja kohtuullinen kuntoilu, hyvät ihmissuhteet, raha ja ura vasta näiden jälkeen.
Nyt tuntuu että elämä menee hukkaan, entistä pienemmistä asioista valitetaan, vaimoni kehon muuttuessa enemmän päärynän muotoon. Koitan pyytää lenkille, ei auta. Sensijaan valitetaan minulle ylipainon tuomista ongelmista.
Enkä haluaisi myöskään turhautumiseen juoda kaljaa, pitemmän päälle.
M45
M45 naimisissa olevana miehenä ei ole ihan hoteinta 25-vuotiaalle naiselle. Oikeesti, valoja päälle. Jos olet tyytymätön suhteessasi, eroa ja tule pois utopistisista hattaroistasi, tai etsi edes ikäistäsi seuraa. Terkuin N45
Tämä varmaan onkin kysymys, joka alunperin koukutti minut tähän ketjuun miettimään omia ajatuksia ja tilanteita! Kun ei oikeastaan ollut juuri mitään semmoista konkreettista, vaan enemmänkin suhteemme ajatui tilaan, joka oli yhtä vellomista, vääntämistä, keskustelua, sopimista, eroamista, takaisin paluuta, lisää vellomista...ja sitten jossain vaiheessa tuli vihelletyksi poikki. En enää osaa varmasti sanoa, että minun taholtani, mutta kyllä minä taisin siinä viimeisen lähdön, josta en enää tullut mihinkään asteeseen takaisin, tehdä.
Jälkeenpäin on tosiaan helppo havaita, että halusimme eri asioita, mutta kun tilanne oli päällä, se taas oli suunnilleen ainut asia, miksi esim. ystävät näkivät, että suhdetta voisi jatkaa. Sehän on unelmien mies!
Kun tässä ketjussa on puhuttu paljon kasvamisesta, niin en koe, että voisin samoin kuin Ap tai 28v sanoa, että minulla on ollut kasvutarina. Mutta voin sanoa, että minulla on silmienavaustarina, narratiivienhaastotarina ja oman itseni tutkistelun tarina😂
Jotka kyllä itselleni ovat olleet järjettömän antoisia ja tuoneet varmuutta elämääni, uskallusta luottaa taas paremmin itseeni ja tuntemuksiini, uskoa siihen, että kyllä se minunkin vaisto jotain ehkä aina kertoo.
T: MaratonParkuja