Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai irtipäästäminen omasta rakkaasta puolisosta on vaikeaa. Sinun tunteesi eivät ole kuolleet, sinä välität edelleen. Harva asia elämässä satuttaa niin paljon kuin avioero, silloin kun itse ei sitä mistään hinnasta haluaisi.

Oma mieheni alkoi etääntyä 20 yhteisen vuoden jälkeen ja puheli ihan samoja asioita, kuin sinun miehesi. Keski-iänkriisiä oikein pahimman kautta. Koko elämä piti laittaa uusiksi. Minä olin tyytyväinen meidän yhteiseen elämään ja kaiken särkyminen tuntui ihan kamalalta. Edelleen toivun siitä kolmen vuoden jälkeen.

Toivotan sinulle kovasti voimia. Toivottavasti saatte liittonne vielä pelastettua.

Kiitos. Voimia sinulle myös. Ensin laittoi itsensä remonttiin laihduttamalla, uusimalla vaatteet, alkamalla huolehtia itsestään. Nyt on sitten näköjään kaiken muun vuoro.

Se on totta, että minun rakkauteni ei ole loppunut. Ja se tästä tekee niin vaikeaa. Vaikka mies vain käyttää minua hyväkseen.

Tuo tulee katkeroittamaan sinua lopulta.

Mene toiseen huoneeseen, ei voi olla niin vaikeaa. Saapahan mihesi tehdä vähän enemmän, jotta saa sinut takaisin sänkyyn. Ehkä kaipaa valloitusta, nyt pitää itsestäänselvää muijaa vierellä ja painaa kun niinkseen.

Mitä pahaa voi sattua jos siirryt toiseen huoneeseen, ilmeisesti olet jo menettänyt miehesi.

Aaa, tämä olikin tällainen itsesääli ketju.

Ei mitää ratkaisua vain säälissä rypemistä. 

Asiat eivät muutu jos niitä ei muuta.

Vierailija kirjoitti:

Voi Ap olen niin pahoillani puolestasi. En tiedä mitä sanoa, enkä osaa lohduttaa.

Tiedän niin tuon tunteen kun toinen kavahtaa kosketusta, ihan pientäkin arkista kosketusta.

Jos väärällä hetkellä yrittää kainaloon niin toisen kropan jännittyneisyys on jäätävää kun oikein tuntee sen fyysisesti, että toinen ei pysty rentoutumaan. Itse en ole enää yrittänyt koskea kun en kestä sitä "hylkäämisen" tunnetta.

Me eletään nyt erinlaista elämää kun ennen miehen sairastumista. Mies elää huomattavasti itsekkäämmin kuin ennen, mutta hieman ottanut enempi otetta kotiasioista. Meillä oli lauantaina treffi-ilta ja vietettiin ensimmäinen yhteinen viikonloppupäivä/ilta yhdessä. Oli mukavaa, mutta tietty läheisyys puuttui. Aivan yllättäen kyllä niin sunnuntaina harrastettiin s*eksiä, yli kolmen kuukauden tauon jälkeen. Piristi kyllä minun mieltäni kummasti.

Lääkitys kyllä selkeästi auttaa ja vie pahimmat hetket pois, mutta välillä näen kun se ahdistus alkaa nostamaan päätänsä ja miehen on pakko lähteä jos ei muuta niin ajamaan "ympyrää".

En osaa sanoa miten meidän käy, kesä on jättänyt minuunkin isot jäljet, mutta elättelen kyllä toiveita, että tästä selvittäisiin.

Ap:lle iso halaus.

T: 28v yhdessä

Ihana kuulla, että siellä on ollut pilkahduksia paremmasta. Olen niin iloinen puolestasi. Toivon teille kaikkea hyvää.

Kiitos myötätunnosta. Minä olen rikki säpäleinä.En nyt pysty kirjoittamaan enempää.

Ap

Voi ap.

Olen niin hengessä mukana. Kirjottele sitten kun jaksat.

Pihkura! Tsemppiä! Jaksamista!🌻

Tuumaustauko

Olen nyt sitten siirtynyt nukkumaan eri huoneeseen.

Olen myös sanonut miehelle, että en edelleenkään halua erota, mutta luovutan. Hyväksyn asian mille en mitään voi.

Toimin, suoritan, pysyttelen liikkeessä. Muuten murenen. Hoen itselleni että pysy kasassa. Esim. Työmatkalla, kun ei vaan voi romahtaa itkemään. "Pysy kasassa, pysy kasassa" ja kun lopulta pääsee kotiin, ja jos se sattuu olemaan tyhjä, niin itkemään tuska ulos.

Hyvästelen tätä kotia mielessäni. Mietin kaappien siivoamista ja järjestämistä, että on sitten helpompi pakata tavaransa, kun lähtee lopullisesti.

Kokoajan on möykky vatsassa, ja rinnan päällä. Ahdistaa. Yritän hengitellä. Yritän ajatella, että selviää ihmiset pahemmastakin. Mutta kun tämä vaan tuntuu minun henkilökohtaisessa elämässäni maailman lopulta tällä hetkellä.

Kaiken tämän lisäksi pienempiä vastoinkäymisiä tipahtelee kokoajan. Rahan menoa sinne ja tänne. Juuri nyt, kun sitä pitäisi säästää, kohonneisiin elinkustannuksiin, tulevaa avioeroa varten, säilyttääkseen lapsilla mahdollisuuden harrastaa. Ei nämä ainakaan ahdistusta helpota. Huomaan miten kuormitus kasvaa ja kasvaa.

Ap

Voi ap. Muistan tuon tunteen, kun itsellä oli vaikeaa. Ihmettelin, että muut vaan jatkaa elämäänsä, linnut laulaa, lapset nauraa ja leikkii. Kaikki muu oman itsen ympärillä vaan soljuu eteenpäin... miten on mahdollista?

No himpskatti, rahahuolia tuohon tilanteeseen ei todellakaan tarvittu!

Ootteko kertonu lapsille? Jotenkin täytyis varmaan jäsentää, kuka muuttaa ja mihin!

Paljon on järjestettävää, mutta usko pois. Voimia löytyy yleensä silloin kun tarvitaan.

Tämmöisin terveisin

Tuumaustauko

Hei 28v yhdessä

Mitäs teidän syksyyn kuuluu? Kerrohan, kun kerkiät.

T. Tuumaustauko

Ps mekin ollaan oltu yhdessä 28v, hokasin just.

Olen lukenut aikalailla nopeasti tänä iltana tämän ketjun. Minun elämäntilanteeni on erilainen, mutta haluan kuitenkin kertoa ajatuksiani.

Myönnä vaan ap itsellesi, että miehelläsi on jo melko pitkään ollut vieras tai vieraita suhteita. Veikkaan yhtä vakavampaa, jonka elämäntilanne jostain syystä sellainen, että hän ja miehesi ovat joutuneet tai halunneet pitkittää asioita.

Olen kyllä sitä mieltä, että on jo korkea aika kertoa lapsille ja ottaa se "riski" että reagointi voi olla mitä tahansa.

Olet jo kuukausia ollut kynnysmattona, miksi olisit vielä lähes vuoden?

188 jatkaa kun muistin tuon lauseesi "hyvästelet jo mielessäsi kotiasi". Pitääkö sinun lähteä kodistasikin? Miksi?

Haastavia elämäntilanteita täällä kuvailtu.

Voimia vaan ja jo eroa pohdittaessa kannattaa kääntyä ns. ammattiauttajan puoleen. Ehkä hyvä jos pariskunta kävisi yhdessä.

Mikset ota eroa kerralla? Hommaa uutta asuntoa tai käske miestä lähtemään?

Laastari on parempi repäistä irti nopeasti kuin vetkuttelulla.

Itse en ainakaan suostuisi elämään missään välitilassa hetkeäkään. Asuntoja on kyllä saatavilla ja omistusasunnon voi laittaa myyntiin heti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin se mies on tyytymätön?

On kenties paljon poissa kotoa koska käy jo toisen naisen luona.

Minuun. Arkeen. Lapsiin. Siihen ettei yhteistä aikaa ole. Teinien kanssa elämä on melkosta vääntämistä. Teen asiat väärin. Mielestään on vain rahottaja. Vaikka minä en ikinä ole häneltä rahaa vailla. Maksan omat ja lasten menot, ja laskut. Kun rahat ei riitä, tingin lähinnä omista menoista. Hän hoitaa lainan lyhennykset. + omat menonsa

Siitäkin on sitä mieltä, että maksaa meidän muiden kiittämättömien asumista. Lapsetkaan eivät osaa olla asiasta kiitollisia.

Siis, ap, lue tuo oma tekstisi uudestaan ja mieti asioita. Miehelläsi on ongelma.

Ap:lle ja kaikille muillekin, joiden puoliso on "väsynyt perhearkeen, lapsiin jne. " eikä "jaksa enää toimia elättäjänä" ja muita vastaavia epäkohtia. Eihän se arki välttämättä herkkua ole kenellekään. Eikä se mihinkään katoa, vaikka toinen häipyisikin.

Elättäjänä toimiminen on sinänsä helppo ratkaista. Molempien täytyy avata taloutensa ja sovitaan yhdessä systeemi, jota molemmat noudattavat. Jos molemmilla on suunnilleen yhtä isot tulot on helppo jakaa yhteiset menot nettotulojen suhteessa ja molemmille ja suunnilleen yhtä iso osa palkasta omiin menoihin. Jos toisella ei ole käytännössä tuloja ollenkaan (hoitaa lapsia kotona, sairaana tms.) tuo systeemi ei toimi. Silloin tietenkin enemmän tienaava maksaa käytännössä yksin yhteiset menot ja katsotaan, että molemmille jää omiin menoihin suunnilleen yhtä paljon.

Yleisesti ottaen olisi hyvä yrittää asettua ulkopuolisen asemaan ja katsoa objektiivisesti niitä "syytöksiä" mitä se kriiseilevä puoliso laukoo. Se saattaa ainakin auttaa siinä, ettei lähde turhaan hakemaan sellaisia ratkaisuja, joita ei ole olemassa.

M46

Oi voi. Monesti ihmissuhteet on vaan niin mutkikkaita. Mietin just nuoruuteni ihastuksia. Jotkut leimahti. Ja laantui nopeaan. Joistain jäi ikuisia ystäviä, vaikka ihastus sammui. Joku kuoli💕. Joidenkin kanssa syntyi pitempi suhde. Jopa kihloihin ja naimisiin. Ja silti ero. Elämä on. Ei ero ole virhe, epäonnistuminen. Joskus vaan käy niin ja jatkat vahvempana eteenpäin. Olishan voinut käydä vieläkin hullummin...

Lapsille on kerrottu asiasta.

Vielä ei ole tietoa kuka muuttaa ja minnekkin.

Ensin pitäisi saada talo myytyä. Ei ole rahaa maksaa taloa ja sen lisäksi vuokra-asuntoa, siksi en voi vaan lähteä, vaan on oltava tässä sen aikaa kun myyminen vie. Ja näinä aikoina se varmasti vie aikaa.

Joten vastaus kysymykseen pitääkö kodistakin luopua on kyllä.

Miten ihminen voikin olla näin rikki. Palasina.

Lasten suru, viha, pettymys tuntuu niin syvällä ja niin pahalle.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille on kerrottu asiasta.

Vielä ei ole tietoa kuka muuttaa ja minnekkin.

Ensin pitäisi saada talo myytyä. Ei ole rahaa maksaa taloa ja sen lisäksi vuokra-asuntoa, siksi en voi vaan lähteä, vaan on oltava tässä sen aikaa kun myyminen vie. Ja näinä aikoina se varmasti vie aikaa.

Joten vastaus kysymykseen pitääkö kodistakin luopua on kyllä.

Miten ihminen voikin olla näin rikki. Palasina.

Lasten suru, viha, pettymys tuntuu niin syvällä ja niin pahalle.

Niin tämä oli siis ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille on kerrottu asiasta.

Vielä ei ole tietoa kuka muuttaa ja minnekkin.

Ensin pitäisi saada talo myytyä. Ei ole rahaa maksaa taloa ja sen lisäksi vuokra-asuntoa, siksi en voi vaan lähteä, vaan on oltava tässä sen aikaa kun myyminen vie. Ja näinä aikoina se varmasti vie aikaa.

Joten vastaus kysymykseen pitääkö kodistakin luopua on kyllä.

Miten ihminen voikin olla näin rikki. Palasina.

Lasten suru, viha, pettymys tuntuu niin syvällä ja niin pahalle.[/quot

Niin tämä oli siis ap

No nytten on yksi askel taas eteen päin. Lasten suru ja suuttumus on ymmärrettävää, mutta ei elo riitaisessa kodissakaan hyvä ole. Sulattelevat asiaa.

Syysterkut

Tuumaustauko

Trolli ja ootte lähteneet mukaan...

Vierailija kirjoitti:

Ap:lle ja kaikille muillekin, joiden puoliso on "väsynyt perhearkeen, lapsiin jne. " eikä "jaksa enää toimia elättäjänä" ja muita vastaavia epäkohtia. Eihän se arki välttämättä herkkua ole kenellekään. Eikä se mihinkään katoa, vaikka toinen häipyisikin.

Elättäjänä toimiminen on sinänsä helppo ratkaista. Molempien täytyy avata taloutensa ja sovitaan yhdessä systeemi, jota molemmat noudattavat. Jos molemmilla on suunnilleen yhtä isot tulot on helppo jakaa yhteiset menot nettotulojen suhteessa ja molemmille ja suunnilleen yhtä iso osa palkasta omiin menoihin. Jos toisella ei ole käytännössä tuloja ollenkaan (hoitaa lapsia kotona, sairaana tms.) tuo systeemi ei toimi. Silloin tietenkin enemmän tienaava maksaa käytännössä yksin yhteiset menot ja katsotaan, että molemmille jää omiin menoihin suunnilleen yhtä paljon.

Yleisesti ottaen olisi hyvä yrittää asettua ulkopuolisen asemaan ja katsoa objektiivisesti niitä "syytöksiä" mitä se kriiseilevä puoliso laukoo. Se saattaa ainakin auttaa siinä, ettei lähde turhaan hakemaan sellaisia ratkaisuja, joita ei ole olemassa.

M46

Sinulla on fiksuja ajatuksia.

Se 28 vuotta yhdessä ollut kyllä lukee ketjua, mutta oma elämä kipuiluineen ottaa niin lujille, että ei ole oikein sanoja mihinkään.

Ap:n puolesta olen surullinen, eli kun vielä rakastaa niin ero on todella raastavaa. Itselläni on vaihe kun mietin katkerana menneitä vuosia ja kaikkea mitä ollaan koettu miehen kanssa yhdessä siis pääosin hyvää, mutta koen surua siitäkin. Ihan kun minua olisi jotenkin huijattu, olisi helpompi jos näin suurta rakkautta ei olisi ikinä ollutkaan.

Meillä on ollut parempia hetkiä välillä ja miehen masennus on ollut paremmassa tilassa, mutta mies oli kotona jälleen 4 vuorokautta ja ahdistus iski eilen, ensin tulee ihan fyysiset oireet ja sitä ei ole helppoa katsoa vieressä. Oltiin olosuhteiden "pakosta" erossa 8 yötä ennen tätä. Lähdin itse tekemään etätöitä keskelle korpea (mies heitti) ja mies lähti sitten siitä työkeikalle. Miehelle iski kurkkukipu + kuume ja pyynnöstäni tehtiin testi ja koronahan se oli. Pyynnöstäni sitten oltiin useampi yö sitten vielä erossa.

Itseäni vaivaa nyt se fakta, että mieheni juoksee nyt karkuun niitä syitä, jotka sillä masennuksen aiheuttaa. En ole nalkuttava vaimo vaan vaimo joka kävelee munankuorilla koko ajan, annan miehelleni kotona tilaa jne. Pakko alkaa hyväksymään se, että voi olla, että joudun tekemään ne päätökset mihin mies ei pysty. Meillä oli ns hyvä viikonloppu eiliseen asti, ainoastaan sillä totuudella, että itkin ja paljon salaa. Ei mieheni ole henkisesti läsnä, läheisyyttä ei ole lainkaan ja se syö minua sisältäpäin. Nyt syksy pelottaa kun se meidän kakkoskotivaihtoehto loppuu, eli kahden viikon päästä ei ole sitä pakopaikkaa johon toinen voi hakeutua. Ollaan kyllä sitten tosiasioiden äärellä. Itse rakastan niin paljon, että toivoisin elämämme jatkuvan, mutta tuolla sisimmässäni kylvää sellainen tietoisuus, että en voi olla näin yksinäinen ja surullinen suhteessa ..... en millään. Ja kun en pysty miestäni auttamaan.

Haluan kyllä korostaa, että mieheni ei ole ilkeä tai inhottava, kuskaa + huolehtii asioista ja näen, että yrittää. Lääkitys on vienyt sen järkyn aivosumun + saamattomuuden pois.

Ei ole helppoa, masennuksen vielä kestäisin vaikka kuinka vaikuttaisi parisuhteeseen, mutta itselleni tulee tunne, että mies ei masennuksestaan nyt toivu tekemättä isoja muutoksia elämäänsä. Työstään tykkää kovasti ja harrastuksistaan eli vaihtoehdoksi enää jää perhe.

Purin ajatuksiani taas.

Ap:lle halaus ja Tuumaustauolle hyvää syksyä.