Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Huonoa tänne myös kuuluu jos totta puhutaan. Työviikko on hiljainen ja purkaan suruani pitkiin kävelylenkkeihin + musiikkiin.

Ap:ta ja minua yhdistää kyllä sama asia, eli roikumme suhteessa, jossa rakkautta ei ole.

Itselläni se pahin shokkivaihe on ohi ja yritän rakentaa omaa elämääni tässä rinnalla masentuneen miehen kanssa. Mieheni tunnekylmyys vaan pahenee ja jos totta puhutaan niin tuntitolkulla olen lukenut masennuksesta yms. Ei tämä hyvältä tunnu ja kaiken lukemani perusteella en tiedä kuinka kauan tätä pystyn kestämään. Miehelläni kun mikään ei tunnu miltään niin Hän ei myöskään usko tulevaisuuteemme tai sanoo, että katsotaan nyt jonkinaikaa eteenpäin. Kaikki läheisyys on loppunut, seksi jo pari kuukautta sitten, mutta muukin. Eilen pyysin kainaloon hetkeksi ja kömminkin (ilman taka-ajatuksia) niin se miehen jäätyneisyys teki tosi pahaa. Yritän ymmärtää ja käsittää, että mieheni ei nyt ole se sama mies, jonka kanssa olen ollut 28v vuotta. Totuus vaan on se, että ei sieltä välttämättä esiin nouse enää se minua rakastava mies. Eräässä toisessa ketjussa oli ihan kun minun kirjoittamani juttu, että teki pahaa lukea.

En ihan rehellisesti tiedä kuinka kauan pystyn elämään näin, eli toiseen vilkaiseminenkin sattuu, ei seksiä tai mitään läheisyyttä, ei mitään lupausta edes yrittää suhteemme eteen jne. Sattuu niin hirveesti.

Katkeralta ja pahalta tuntuu.

Melkoinen prinssi, kun kyykyttää sinua ja lapsiasi kustannuksellaan.

Hei 28v...

Onko miehesi käynyt lääkärissä? Lääkitys/terapia?

Masennus ei mene ohi itsestään, ainakaan usein. Tiedän kokemuksesta. Paheni vaan molemmilla kerroilla, luukin kuolevani. Lääkitys/hoitosuhde auttoi hiukan, itsellä ect vasta paransi.

Et ehkä voi tietää rakastaako mies, masennus vie niin voimat, että päivästä toiseen selviytyminenkin on raskasta. Masennus on sairaus, se tulee kelle vaan. Sitä ei oikein voi ymmärtää kuin saman läpikäynyt. Ei masentunut tahallaan ole ilkeä, tyly tai poissaoleva.

Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Hei 28v...

Onko miehesi käynyt lääkärissä? Lääkitys/terapia?

Masennus ei mene ohi itsestään, ainakaan usein. Tiedän kokemuksesta. Paheni vaan molemmilla kerroilla, luukin kuolevani. Lääkitys/hoitosuhde auttoi hiukan, itsellä ect vasta paransi.

Et ehkä voi tietää rakastaako mies, masennus vie niin voimat, että päivästä toiseen selviytyminenkin on raskasta. Masennus on sairaus, se tulee kelle vaan. Sitä ei oikein voi ymmärtää kuin saman läpikäynyt. Ei masentunut tahallaan ole ilkeä, tyly tai poissaoleva.

Voimia!

Mieheni pelästyi pääkoppaansa loman ensimmäisenä päivänä ja hakeutui lääkärille joka ohjasi välittömästi eteenpäin niin että hoitokontakteja oli ensimmäisen kolmen päivän aikana kolme. Nyt käy viikottain terapiassa, mutta olen ihmetellyt kun lääkitystä ei ole. Nyt tällä viikolla mies tunnusti, että ei ole halunnut lääkitystä. Yritin ihan tosissani sanoa, että onko Hänen olo parantunut kuukaudessa laisinkaan, että eikö olisi järkevää antaa lääkitykselle mahdollisuus. Alkuviikosta mieheltäni otettiin paljon verikokeita ja tänään ollut lääkärissä ja toivon, että olisi nyt ollut suostuvainen lääkitykseen. Itselleni kaikki tuli tietoon vasta noin 5 viikkoa sitten, mutta mies on todella taitavasti piilottanut pahan olonsa kuukausia. Mieheni pitää kasassa työ, kuulemma töissä on hyvä olla kun ei kerkeä ajatella muuta, samoin kalastus. Alkoholia ei pysty juomaan ollenkaan.

Mieheni ei ole ilkeä eikä tyly ollut missään vaiheessa, poissaoleva toki ja haluaa olla todella paljon yksin. Se tässä eniten itseäni mietityttää, miksi se pahaolo korostuu kotona. Toki lapsemmekin sanoi yks päivä, että isi on ihan outo hänen seurassaan tällä hetkellä. Mies puhuu, että on niin outo olo kun kaikki on niin mustaa, eikä mikään tunnu miltään ja että ei tiedä mitä elämältään haluaa.

Kyllä haluan mieheni rinnalla seistä ja olenkin sanonut, että jos haluaa erota niin väkisin en roiku, mutta haluaisin, että hoitaa itsensä parempaan kuntoon ennen isoja päätöksiä. Kyllä niitä omia kyyneleitä on valutettu tänä kesänä ja pääosin yritän ne mieheltäni piilottaa. Kyllä mies on sanonut, että jos hän ei minua rakastaisi niin ei hänestä voisi tuntua niin pahalta nähdä kuinka minua sattuu.

Pakko mennä vaan päivä kerrallaan, välillä ajattelen että rinnalla kulkee masentunut mies ja välillä mietin, että mies jonka masennus syntyi rakkauden päättymisestä ja siitä että on taistellut sitä vastaan. En tiedä.

Joskus on kyse siitä, että miehelle tulee keski-iässä kriisi, kun kaikki on ikään kuin tehty: on luotu uraa, on autot ja asunnot, lapset on tehty ja alkavat lentää pesästä jne. Sitten pitäisi alkaa opetella jotenkin suhtautumaan elämäänsä toisin. Jatkuvan kiireen ja työhön keskittymisen ja kodin rakentamisen jälkeen pitäisi osata keskittyä johonkin muuhun. Ymmärtää, että ei aikuinen ihminen voi olla koko ajan siinä intensiivisessä rakentamisvaiheessa. Erityisesti tällainen kriisi tulee, jos mies on itse saanut omassa lapsuudessaan miehen mallin, jonka mukaan viiskymppisenä hylätään perhe, otetaan uusi vaimo ja aloitetaan kaikki alusta. Jos miehen oma isä on tehnyt niin, silloin mies siinä samassa iässä alitajuisesti haluaa toimia samoin, koska se on se malli, jonka hän on oppinut. Jos hän ei tee niin, elämä tuntuu jotenkin puoliteholla käyvältä ja vajavaiselta. Entisen arjen pyörittämisestä tulee vaikeaa, koska oikeasti lapset alkavat jo itsenäistyä, talous on tasapainossa ja työ ei tarjoa enää uusia innostavia haasteita. Niinpä mies päätyy joko vaihtamaan vaimoa tai työtä, joskus molempia. Jos mies on introvertti, se tuo vielä lisää haasteita, kun kenellekään ei voi oikein puhua ja kulissia pitää pitää yllä.

Täytämme molemmat 50v ja varmasti miehelläni on keski-iän kriisi pohjalla. Ainukainen lapsemme alkaa olemaan sen ikäinen, että käy kotona vain suihkussa ja välillä nukkumassa. Asuntolaina maksettu jne.

Mieheni vanhemmat ovat olleet yhdessä nuoresta asti, eli kotoolta ei ole saanut eroamisen mallia. Mies on todellakin introvertti, siitä ei pääse mihinkään.

Katsellaan nyt päivä kerrallaan miten asiat etenevät, mutta itselläni on nyt tarvetta hoitaa omia ystävä-ja sukulais suhteita kuntoon ja rakentaa elämää, jossa en ole niin riipuvainen mieheni seurasta. Olin itseasiassa eilen ravintolassa ystävän kanssa ja kyllä kaiken tämän murheen ja yksinäisyyden keskellä teki terää. Tänään on ollut itsellä hyvä olla. Mieheni tunteettomuudelle en nyt voi mitään, mutta katsellaan miten käy.

Uppista

Uppista vaan

Hei ap ja 28v yhdessä,

päivitättehän kuulumisia

Myötäeläen

Tuumaustauko

Ap täällä, pitkästä aikaa. Tilanne junnaa paikoillaan.

Välillä erosta keskustellaan, välillä ei. Edelleen eletään sen mukaan, että konkreettinen ero tapahtuu ensi keväänä/kesänä.

Olen yrittänyt mieheltä kysellä, että mikä tämä tila nyt sitten on? Olemmeko yhdessä, vai vapaita tekenään mitä haluttaa?

Ei sillä, että haluaisin tehdä mitään, haluaisin vain selkeät pelisäännöt, samat kummallekkin.

Välillä tuntuu todella pahalle, välillä erosta pystyy puhumaan lähes tunteettomasti. Ilmassa on niin paljon kysymyksiä, vastausten sijaan. Jotenkin tilanne on tasaantunut. Suurin järkytys on ohi.

Kesä meillä oli kaikesta huolimatta hyvää aikaa yhdessä.

Surullisinta on se, että ilman lapsia meillä tuskin olisi parisuhdekkaan tässä jamassa.

Enkä enää tiedä siitä toisesta naisestakaan, ainakaan mistään pysyvästä. Mies on nyt jotenkin ollut enemmän kotona. Tai sitten siinä suhte

essa on tapahtunut jotain. Uskon kyllä

edelleen, että jos baariin lähtee, varmasti on ns. Haku päällä.

Ootteko edelleenkään keskustellu lasten kanssa?

Joko polttopuut on tilattu...

Kyllä varmaan on kinkkistä aikaa. Jaksatko vielä ensi kevääseen/kesään tuota välitilassa oloa?

Voi kun toivon et asiat lutviutuisi suuntaan tai toiseen

Elokuun terkut

Tuumaustauko

Ei olla keskusteltu lasten kanssa.

Asiasta on kyllä miehen kanssa puhuttu. Viimeksi tokaisi, puhu vaan. Mutta mielestäni asiasta pitäisi puhua yhdessä. Ja etukäteen miettiä mitä puhutaan. Mutta, jos hän ei ala puhumaan yhdessä, niin pitänee sitten puhua itse. Tuntuu vaan hassulle sanoa lapsille että vuoden päästä erotaan. Eikä ole antaa heille mitään konkreettisia vastauksia kysymyksiin mitä sieltä varmasti alkaa tulla. Kuka muuttaa, minne muutetaan jne. Kun en tiedä mitään itsekkään.

Välillä tuntuu että en jaksa enää yhtään. Ja välillä taas tuntuu, että helposti mennään kesään asti. Välillä mies on niin kylmä että sydämeen sattuu, välillä taas lämpöä löytyy. Humalassa hän aina rakastaa. Raskasta sekin, että hänen suhtautuminen muuttuilee.

Olen ajatellut että olen ja elän niin, että itse teen niitä muutoksia mitä arkeemme haluan. Mieheltä en voi mitään vaatia. Katsotaan sitten mihin se riittää, riittääkö mihinkään?

Jokainen riita, mikä miehellä tulee lasten kanssa tuntuu olevan naula arkkuun. Silloin hän on aina lähdössä. Ja siihen minä en voi vaikuttaa. Nuoret kuohuu ja pöhköilee kasvaessaan. Eivät he aina ole niin kovin fiksuja ja järkeviä. Jos mies ei sitä kestä. Ehkä sitten on parasta kaikille että erotaan.

Polttopuita on hommattu.

Ap

👍 ap

t. Tuumaustauko

28v yhdessä käy kyllä aina kurkkaamassa täällä ja lukemassa, mutta oma mieliala on kyllä niin surkea, että kirjoittelu jäännyt.

Olen todella surullinen, ahdistunut, vihainen ja katkeruuskin nostaa päätänsä.

En osaa sanoa, että miten meillä menee kun ei tässä paljon yhdessä olla. Koko 28 lomapäivän aikana vuokrattiin vieras mökki kahdeksi yöksi, joista toisen olin yksin.

Olen nyt oikeastaan kaksi kuukautta ollut pääosin yksin, hoitanut teinin asioita ja surrut. Kesä on minulle niin rakasta aikaa ja nyt tuntuu, että kesä meni enkä tiedä miten ihmeässä selviän tulevasta tämän fiiliksen kanssa, pelkään, että masennun itsekkin.

Eli, mieheni on todellakin masentunut, käy terapiassa ja pari viikkoa sitten aloitti lääkityksen kun tilanne meni kokoajan pahemmaksi. Pahalta tässä tuntuu seistä rinnalla kun toinen on vain tyhjä kuori, ei mitään läheisyyttä (seksistä puhumattakaan). Toinen vetäytyy täysin kuoreensa, hakeutuu yksin olemaan jne. Nyt lääkitys alkaa hieman puremaan ja vie niitä pahimpia ahdistuksia pois. Yritän ajatella, että masennus on sairaus jota mieheni ei ole valinnut, mutta liian paljon olen aiheesta nyt lukenut ja pelkäänkin, jospa mieheni ei parannu. Tämä on meinaan todella raskasta kun rakastaa ja vastakaikua ei saa, en ole varma kuinka kauan pystyn elämään näin. Kokoajan yksin tai nekin hetket tuntuu yksinäiseltä kun toinen on kotona. Kyllä tässä on nyt niin monta viikonloppua ollut yksin, että en voi tajuta miten olen ystävät päästänyt karkuun vuosien varrella. Tänä viikonloppuna mieheni ja lapsemme ovat jo aikaa sitten sovitulla festariteissulla = kaksi hotelliyötä ja siis ihanaa, että mieheni lähti.

Ehkä tämä tästä jollakin tavalla hoituu.

Ja se vaivaa eniten kun mieheni ei puhu ja masennukselle ei ole niitä perinteisiä syitä, eli esim työssä uupuminen, lapsuuden traumat, stressi jne. Miehen sanoja lainaten, että koostuu monista pikkuasioita ..... siitä, että muutti minun luo suoraan vanhemmilta, siitä että olen aina kotona kun teen etää ja pitkähkö sairauslomani luiden murtumisen takia jne. Eli miehellä on tarve olla yksin. Jokaisessa masennusoppaassa lukee, että ei siitä parane jos ei poista elämästä niitä asioita jotka masennusta aiheuttaa. Itse näen, että se olen minä ja ehkä kokoajan odotan nyt kuitenkin eroa.

Mies on nyt kyllä alkanut puhumaan, että ensiviikosta pysyy kotona ja kuinka ensviikonloppuna lähdetään reissuun yhdessä jne. Uskon vasta kun näen.

Masennus on yks prkleellinen sairaus. Joskus selkeäkin syy mikä sen aiheuttaa. Silloin pureudutaan siihen terapiassa/lääkityksellä yms.

Sitten osa masennuksista vaan tulee, toistuu helposti vaikkei mitään syytä ole. Aivoissa ei kemia toimi oikein. Lääkkeet/muut hoidot...

Itsellä tämä muoto. Vain ect auttaa. Ja estolääkitys tuntuu nyt auttavan. Masennus on kuin syvä kaivo. Ei halua nähdä ihmisiä, ei pysty menemään ulos, ei vastaamaan puhelimeen. Kaikki on mustaa. Ymmärrän, että puolisolla vaikeaa.

Toivotaan, että miehelläsi lääkitys auttaa, sitä voidaan myös lisätä/vaihtaa ellei toimi. Hankalinta tuossa on, kun kestää niin kaian ennenkuin vaikutus näkyy. Olispas kuin burana, mikä auttaa heti

Onnea matkaan!

Kiitos.

Itseäni häiritsee se, että mieheni masennus oireilee niin, että paikallaan olo on pahinta. Miehelleni työ on nyt se mikä pitää järjissään, eli missään nimessä ei halunnut sairauslomaa vaan perui lomansakin, että pääsi töihin. On sanonut, että töiden kiireet pitää järjissään kun ei kerkeä ajatella mitään. Olen kyllä yrittänyt sanoa, että juoksee karkuun nyt jotain, että olisi hyvä kohdata mieltä painavat asiat.

Lääkitys alkaa selvästi puremaan niin, että ne pahimmat "ahdistuskohtaukset rinnassa" ovat poistuneet, tai ne hetket kun miehelle tulee fyysisesti niin paha olla, että tuntuu kuin taju lähtis. Takana oli nyt yksi pientä toivetta herättävä päivä kun mies kohtasi vanhempansa ekaa kertaa ja kertoi Heille ensimmäistä kertaa, että kaikki ei ole hyvin (vältellyt kaikkia läheisiä 3kk), samana päivänä vielä lähti mukaani oman läheiseni syntymäpäiville. Ensimmäistä kertaa pyysi kainaloon ja todellakin piti siinä ja sanoikin, että ensimmäistä kertaa tuntuu hyvältä, että tulevaisuuskin kiinnostaa jne. No, kyllä se harmaampi verho sitten takas laskeutui ja minulle se näyttäytyy tiettynä välinpitämättömyytenä. Enkä tiedä kauan pystyn elämään näin, sillä itse rakastan niin paljon, että sattuu. Hirveän kesän jälkeen omat voimavarat on niin vähissä ja aina sanotaan, että masentuneen puolison kumppanin pitäisi elää ja tehdä niitä asioita joista nauttii, mutta en tajunnut tätä jäätävää yksinäisyyttä mihin elämäni on ajautunut. Olen 8 viikon aikana nähnyt ystäviä/sukulaisia 8 päivänä, eli lähes 7 viikkoa ollut yksin. Toki käynyt hyvinä päivinä rannalla, pari kertaa syömässä, mökillä yms mutta yksin, ei ole ketään. Tämä ei ole mieheni vika, mutta kaikki ollaan tehty yhdessä ja nyt tajuun kuinka riippuvainen olen ollut mieheni seurasta. Mistä niitä ystäviä enää 50 v taikoo kun työtkin ovat etätyötä. En pääse kohta itse tuosta ovesta ulos enää .....

Vierailija kirjoitti:

Kiitos.

Itseäni häiritsee se, että mieheni masennus oireilee niin, että paikallaan olo on pahinta. Miehelleni työ on nyt se mikä pitää järjissään, eli missään nimessä ei halunnut sairauslomaa vaan perui lomansakin, että pääsi töihin. On sanonut, että töiden kiireet pitää järjissään kun ei kerkeä ajatella mitään. Olen kyllä yrittänyt sanoa, että juoksee karkuun nyt jotain, että olisi hyvä kohdata mieltä painavat asiat.

Lääkitys alkaa selvästi puremaan niin, että ne pahimmat "ahdistuskohtaukset rinnassa" ovat poistuneet, tai ne hetket kun miehelle tulee fyysisesti niin paha olla, että tuntuu kuin taju lähtis. Takana oli nyt yksi pientä toivetta herättävä päivä kun mies kohtasi vanhempansa ekaa kertaa ja kertoi Heille ensimmäistä kertaa, että kaikki ei ole hyvin (vältellyt kaikkia läheisiä 3kk), samana päivänä vielä lähti mukaani oman läheiseni syntymäpäiville. Ensimmäistä kertaa pyysi kainaloon ja todellakin piti siinä ja sanoikin, että ensimmäistä kertaa tuntuu hyvältä, että tulevaisuuskin kiinnostaa jne. No, kyllä se harmaampi verho sitten takas laskeutui ja minulle se näyttäytyy tiettynä välinpitämättömyytenä. Enkä tiedä kauan pystyn elämään näin, sillä itse rakastan niin paljon, että sattuu. Hirveän kesän jälkeen omat voimavarat on niin vähissä ja aina sanotaan, että masentuneen puolison kumppanin pitäisi elää ja tehdä niitä asioita joista nauttii, mutta en tajunnut tätä jäätävää yksinäisyyttä mihin elämäni on ajautunut. Olen 8 viikon aikana nähnyt ystäviä/sukulaisia 8 päivänä, eli lähes 7 viikkoa ollut yksin. Toki käynyt hyvinä päivinä rannalla, pari kertaa syömässä, mökillä yms mutta yksin, ei ole ketään. Tämä ei ole mieheni vika, mutta kaikki ollaan tehty yhdessä ja nyt tajuun kuinka riippuvainen olen ollut mieheni seurasta. Mistä niitä ystäviä enää 50 v taikoo kun työtkin ovat etätyötä. En pääse kohta itse tuosta ovesta ulos enää .....

Voi ystävä kallis

Olen niin surullinen puolestasi. Voi kun muistaisit hemmotella itseäsi jaksaaksesi arkea.

Kampaaja

Uusi vaate

Herkkuruokaa& juomaa...

Hellesäähän lähden oman ukkoni kaa avoautoajelulle... en brassaile, mutta olen niin tyytyväinrn, että tuumaustauossa päädyttiin pysymään yhdessä

Jaksamista teille

Tuumaustauko

Hei ap & 28v yhdessä ollut

Tänään just mietin elämän rajallisuutta. Yritetään nauttia siitä mitä on. Ajatellaan miten ainutkertainen on elämä. Elokuu, helle, pihasauna. Muistetaan, että meillä on tämä yksi elämä.

Just saunotaan. Elämä on.

Nauttikaa tekin.

T. Tuumaustauko

Voimia sulle 28v. Kuulostaa niin kurjalle teidän tilanne. Toisaalta, ihana että pieniä valonpilkahduksiakin on ollut. Hyvä että miehesi on aloittanut lääkityksen. Toivotaan että siitä olisi apua. Toivotaan että sinä itse jaksat. Sairastuneen läheisen osa on raskas. Kaikkea hyvää sinulle.

Meillä tämä taas läjähti päin naamaa, seesteisemmän jakson jälkeen. Mies oli useamman päivän poikien reissussa. Ja taisi päätös siellä vain vahvistua.

Mies ei enää koske muhun. Se tuntuu tosi pahalle. Hän myös kavahtaa kauemmas jos minä kosken.

Ehkä parempi niin. Luovutan minäkin. Ei tässä ole enää mitään tehtävissä. Toinen ei rakasta niin se siitä. Koitetaan nyt hoitaa kunnialla loppuun tämä.

Tuntuu niin niin pahalle.

Ap

Voi Ap olen niin pahoillani puolestasi. En tiedä mitä sanoa, enkä osaa lohduttaa.

Tiedän niin tuon tunteen kun toinen kavahtaa kosketusta, ihan pientäkin arkista kosketusta.

Jos väärällä hetkellä yrittää kainaloon niin toisen kropan jännittyneisyys on jäätävää kun oikein tuntee sen fyysisesti, että toinen ei pysty rentoutumaan. Itse en ole enää yrittänyt koskea kun en kestä sitä "hylkäämisen" tunnetta.

Me eletään nyt erinlaista elämää kun ennen miehen sairastumista. Mies elää huomattavasti itsekkäämmin kuin ennen, mutta hieman ottanut enempi otetta kotiasioista. Meillä oli lauantaina treffi-ilta ja vietettiin ensimmäinen yhteinen viikonloppupäivä/ilta yhdessä. Oli mukavaa, mutta tietty läheisyys puuttui. Aivan yllättäen kyllä niin sunnuntaina harrastettiin s*eksiä, yli kolmen kuukauden tauon jälkeen. Piristi kyllä minun mieltäni kummasti.

Lääkitys kyllä selkeästi auttaa ja vie pahimmat hetket pois, mutta välillä näen kun se ahdistus alkaa nostamaan päätänsä ja miehen on pakko lähteä jos ei muuta niin ajamaan "ympyrää".

En osaa sanoa miten meidän käy, kesä on jättänyt minuunkin isot jäljet, mutta elättelen kyllä toiveita, että tästä selvittäisiin.

Ap:lle iso halaus.

T: 28v yhdessä