Lue keskustelun säännöt.
Perheensisäinen adoptio, biologinen isä eri mieltä
21.06.2022 |
Meillä on 11v. tytär, jonka adoptiosta on kyse. Mieheni on ollut lapsen elämässä siitä asti kun lapsi oli alle 2v. Lapsi on kutsuu miestä isäksi ja heillä on kaikin puolin sellaiset välit kuin lapsella ja vanhemmalla. Siksi adoptio tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta.
Lapsen biologista isää ei ole kiinnostanut isyys, ennen kuin nyt. Erosimme aikoinaan ilman kummempaa draamaa ja sillä sopimuksella, että huoltajuus jää yhteiseksi, mutta lapsi asuu luonani ja näkee isäänsä. Pian kävi kuitenkin ilmi, että tämän biologisen isän käsitys isyydestä oli hyvin etäinen. Ensimmäiset vuodet soitteli kuulumisia kerran kuukaudessa tai kahdessa ja muisti jouluna ja synttäreinä, yleensä. Lapsen ollessa 4v. yhteydenpito lapseen väheni ja väheni. Biologisen isän kanssa sovittiin, että saan yksinhuoltajuuden, mikä sopi hänelle paremmin kuin hyvin.
Lapselle tämä kotona oleva isä on aina ollut se, ketä lapsi kutsuu isäksi, varsinkin pikkuveljen syntymän jälkeen. Biologinen isä ei ole ollut lapsen kanssa juuri missään tekemisissä nyt viiteen vuoteen. Näki lapsen viimeksi tämän ollessa 6v. Tänä aikana on parina vuonna tullut jouluna hyvän joulun toivotukset viestillä. Yhtenä vuonna tuli synttärionnittelut, mutta vääränä päivänä.
Nyt kuitenkin tilanne muuttui biologisen isän saatua tietää adoptiosta. Hän siis vastustaa koko adoptiota ja on nyt syyttämässä minua ja meitä vieraannuttamisesta ja vaikka mistä. Vaikka mm. huoltajuudesta on varsin selvät paperit, biologisen isän näkemys tästäkin on nyt ihan erilainen kuin aikaisemmin. Hänet kuulemma painostettiin siihen ja me olemme hänen mukaansa koko ajan vaikeuttaneet yhteydenpitoa lapseen, vieraannuttaneet. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan häntä on jopa kyselty tapaamaan lasta. Samoin kutsuttu lapsen synttäreille vuosien ajan, mutta hän ei ole vastannut näihin tai sanonut ettei käy.
Kuitenkin kaiken tämän seurauksena lapsen biologinen isä on nyt saanut sosiaalipuolen uskomaan hänen näkemyksensä ainakin osittain ja sieltä on oltu meihin yhteydessä. On myös painotettu, miten tärkeää lapselle olisi säilyttää suhde biologiseen isään. Toivon, että ymmärtäisivät kuitenkin koko kuvion.
Lapsi itse ei halua tavata biologista isää, minkä ymmärrän oikein hyvin. Totta kai lapsi saisi tavata jos haluaisi, mutta en todellakaan halua painostaa häntä siihen. Lapselle kuitenkin biologinen isä on tuntematon, joissain vauvakuvissa esiintyvä tyyppi. Hän kertoo muistavansa näkemisen silloin eskarivuonna jotenkuten, mutta ei muuta.
Onko jollain kokemusta vastaavasta tilanteesta? Mitä tapahtui?
Kommentit (133)
Vierailija kirjoitti:
Minusta on väärin, että olette antaneet lapsen kutsua miestäsi isäksi ja antaneet hänelle vääristyneen kuvan siitä kuka hän on. Hänellä on oikeus tietoisuuteen oikeasta isästään, tämän suvusta, jne.
Missä on lapsen oikeudet isään, jos isä ei ole pitänyt yhteyttä 10vuoteen, eikä ole huolehtinut ja elänyt arkea lapsen kanssa.
Lapsella biologinen "isä" on vierasmies, eikä ole kiintymys- ja tunnesidettä ja lapsen elämässä vieras mies, joka lapsen elämässä tulee tuski olemaan mitään merkitystä, vaan sen paikan täyttänyt ap. uusi mies, jota kutsuu isäkseen.
Jos lapsi on 12v niin adoptio on mahdollista viimeistään 6v päästä, kun lapsi on 18v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, mites ne suhteet sinne isänpuoleiseen sukuun olikaan hoidettu?
Miksi tämäkin on äidin asia? En ymmärrä ollenkaan näitä ihmisiä tässä ketjussa.
Lapselle ei ole valehdeltu vaan bioisä on vaan jättäytynyt pois lapsen elämästä.
Onkohan bioäiti muuttanut ihastuksen perässä toiselle puolelle Suomea ja tehnyt isälle lähes mahdottomaksi lapsensa näkemisen..
Vai bioisä muuttanut ihastuksensa perässä ja unohtanut tämän ihastuksen näkemisestä koko lapsen vuosikymmeneksi?
Vierailija kirjoitti:
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?
Minä taas uskon, että bioisällä on nyt motivaationa joku ihan muu kuin lapsen paras. Ekaksi lapsi ei kiinnosta vuosikausiin niin paljoa, että viitsisi edes kysyä mitä lapselle kuuluu, vaan on eletty kuin mitään lasta ei olisikaan, ja sitten yhtäkkiä ilmestytään leikkimään sossuille niin isää että ja esittämään lapsen perheelle vaatimuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, hankala tilanne. Miksi adoptio teille tärkeä? Voisiko tilanne jatkua vain, niin kuin se on ollutkin ja lapsi voi kutsua miestäsi isäksi tietenkin, vaikka virallista adoptiota ei olisikaan?
Ja pidemmän päälle kuitenkin olisi hyvä viimeiseen asti tukea myös biologisen isän ja tyttären suhdetta. Ainakin niin, ettei puhu isästä negatiivisesti tytön kuullen ja yrittäisi muistella niitä hyviä piirteitä isässä ja tyttären ja isänsä yhteisiä hetkiä. Ehkä tytär jossain vaiheessa olisi halukas tapaamiseen tai sitten ei. Mutta luulen, että viimeistään aikuistuttuaan hänellä on tarve saada vaatauksia biologiselta isältään.Adoptio helpottaisi asioita juridisesti ja myös takaisi, että lapsi on pikkuveljen kanssa samassa asemassa. Lasta itseään myös hämmentää, kun isä ei voikaan hoitaa hänen asioitaan samanlailla kuin pikkuveljen. Mm. näistä syistä adoptio on tärkeä. Lapsen kanssa on puhuttu adoptiosta ja hän tietää mitä se tarkoittaa. Nykytilanne tuntuu aikalailla joltain välitilalta, kun biologista isää ei ole ollut ja isä ei ole isä lain näkökulmasta.
Oikein mielelläni olisin alunperinkin tukenut lapsen ja biologisen isänsä suhdetta. Yritinkin, jopa yksin, kun biologisesta isästä ei kuulunut. Minusta se vanhemmuus kun olisi alusta alkaen ollut hänen hommaansa hoitaa ja ylläpitää suhdetta. Mutta kun ei. Minusta en olisi voinut tehdä enempää ja tukea mitenkään enemmän, koska tunnen yrittäneeni kaikkea.
Lapsen kuullen ei kukaan tietenkään puhu biologisesta isästä negatiivisesti, mutta ei sen ikäiselle voi asioita enää rajattomasti kaunistellekaan tai selittää jotenkin positiivisemmaksi.
Lapsi toki meidän puolesta saa tavata tätä biologista isää myös mahdollisen adoption jälkeen, mikäli itse niin haluaa. Mikään ei siis muuttuisi silläkään saralla.
Mitä se muka helpottaa? Ja tuo asema on nyt kyllä ihan teidän rakentamisen varassa.
Kovasti AP selittelee, tuostakin että päiväkodissa muut kutsuivat äidiksi ja isäksi. No niinhän tämä tytärkin sitten siinä vaiheessa kutsui, omaa isäänsä. Tuskin siellä kenelläkään muulla kahta isää oli. Mutta sitäkin todennäköisemmin perheitä, joiden vanhemmat olivat eronneet, useita. Ja 11v kyllä ymmärtäisi, jos hänelle oltaisiin asia selitetty, ettei äidin mies ole hänen huoltajansa, vaikka sisaruksen on.
Tuo juridisesti, mitähän muuta sillä tarkoittaisitkaan, kuin perimysoikeutta. Ja sehän nämä lapset vasta eriarvoiseen asemaan laittaisi, että toisella olisi kolme vanhempaa (äiti, isä, adoptioisä) ja toisella vain biologiset vanhemmat jotka perisi. Voihan se äidin mies testamentata perintöä, jos sitä haluaa jättää. Ja se viimeinen keino, täysi-ikäisenä adoptointi onnistuu isästä huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?
Eikös siinä juuri oltu yritetty vaikka ja miten kannustaa biologista isää olemaan osana lapsen elämää? Vaikka tätä biologista isää ei sen vertaa ollut kiinnostanut, että olisi viitsinyt ottaa mitään yhteyttä tai edes vastata viesteihin.
Ja edelleenkin biologiselle isälle ja lapselle annettaisiin mahdollisuus pitää yhteyttä, jos vaan lapsi sitä haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeistään täysi-ikäisenä onnistuu. Isäpuoleni aikuisadoptoi minut, silloinkin bioisältä kysyttiin suostumus, jota hän ei antanut. Tuomari vahvisti silti paperit, ei tarvinnut käydä missään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?
Eikös siinä juuri oltu yritetty vaikka ja miten kannustaa biologista isää olemaan osana lapsen elämää? Vaikka tätä biologista isää ei sen vertaa ollut kiinnostanut, että olisi viitsinyt ottaa mitään yhteyttä tai edes vastata viesteihin.
Ja edelleenkin biologiselle isälle ja lapselle annettaisiin mahdollisuus pitää yhteyttä, jos vaan lapsi sitä haluaisi.
No miksi adoptoida kun tilanne ei muutu miksikään? Nytkin saa tavata, jos haluaa, tuskinpa edes saisi todella sit, kun isyys on viety. Mulle ei nyt kyllä selviä mitenkään päin miksi adoptio olisi järkevä tässä tilanteessa. Eipä ole ihme, jos sossu ja isä kokee vieraannuttamista ja kiusantekoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oheishuoltajuus. Adoptio kun lapsi on 18 vuotta. Mitä tekee isällä joka on pelkkä nimi paperissa ja hänet on nähnyt viimeksi vuosia sitten.
Oheishuoltajuus ratkaisee kaikki käytännön ongelmat, ja esim. wilmatunnarit voi tehdä ilman sitäkin kouluasioiden hoitamiseen. Perinnön suhteen en ymmärrä mikä on ongelma, periihän lapsi biologisen isänsä. Ja jos paremman perinnön toivossa ollaan adoptoiduttamassa lasta, toivon sydämestäni, että bioisä osoittautuu tulevaisuudessa rikkaammaksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lasta ei edes voi adoptoida ellei biologinen isä ole kuollut tai luopunut kokonaan isyydestään (eri asia kuin huoltajuus). Eli unohtakaan koko juttu ja jatkakaa elämää niin kuin tähänkin saakka.
Ei kai heti kannata luovuttaa kun vähän tulee haasteita. Bioisä voi luopua isyydestään ja kerrotun valossa on sen jo käytännössä tehnytkin, vain virallinen leima puuttuu. Jos ei siihen millään suostu niin onhan sitten tuo toinen vaihtoehtokin vielä varalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?
Eikös siinä juuri oltu yritetty vaikka ja miten kannustaa biologista isää olemaan osana lapsen elämää? Vaikka tätä biologista isää ei sen vertaa ollut kiinnostanut, että olisi viitsinyt ottaa mitään yhteyttä tai edes vastata viesteihin.
Ja edelleenkin biologiselle isälle ja lapselle annettaisiin mahdollisuus pitää yhteyttä, jos vaan lapsi sitä haluaisi.
No miksi adoptoida kun tilanne ei muutu miksikään? Nytkin saa tavata, jos haluaa, tuskinpa edes saisi todella sit, kun isyys on viety. Mulle ei nyt kyllä selviä mitenkään päin miksi adoptio olisi järkevä tässä tilanteessa. Eipä ole ihme, jos sossu ja isä kokee vieraannuttamista ja kiusantekoa.
Luitko ja ymmärsitkö aloitusviestin? Jos, niin ihmettelen kovin vastaustasi.
Koko tuon lapsen elämän ajan bioisälle on tarjottu mahdollisuutta pitää yhteyttä, mutta isä on ollut erittäin passiivinen osapuoli yhteydenpidossa. Yhteydenpidon kun pitäisi ensinnäkin olla sen isän homma omalta puoleltaan, ei äidin. Siinä vaiheessa, kun tuleva kuudesluokkalainen ei halua tavata ihmistä jonka on nähnyt viimeksi eskarilaisena ja sitäkin ennen harvakseltaan, on ihan naurettavaa alkaa vaatia lapselta tapaamisia tai syyttää lapsen vanhempia vieraannuttamisesta.
Adoptio muuttaa oikeuden näkökulmasta hyvinkin paljon. Adoptio ja sen myötä vanhemmuus on aina vahvempi kuin pelkkä oheishuoltajuus. Se on myös lapsen turva. Jos esim. lapsen äidille tapahtuisi jotain, olisi luonnollisinta, että tämä lapsen isä säilyisi vanhempana lapsen elämässä. Silloin ei olisi mitään riskiä, että lapsi repäistäisiin keskelle jotain bioisän huoltajuuskiistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme sääliä biologiselle isälle. Miettikääs jos ap olisi äitinä jättänyt lapsensa isän hoidettavaksi, katkaissut vanhemmuutensa käytännässä kokonaan ja sitten 10 vuoden jälkeen ryömisi takaisin esittämään omia ehtojaan lapsen perheelle. Kuka suhtautuisi samoin kuin moni tässä ketjussa?
Ei lapsi ole mikään tavara minkä voi jättää varastoon oman onnensa nojaan vuosikymmeneksi ja sitten ottaa taas käyttäön kun itseä sattuu huvittamaan.
Vierailija kirjoitti:
Ihan saa tanan huonosti hoidettu tilanne.
Miten olisi pitänyt hoitaa?
Lupailla lapselle tyhjiä lupauksia koko lapsen elämän, että kyllä se sun bioisä varmaan tällä viikolla tulee käymään, tai ensi viikolla, tai ensi kuussa, tai ensi vuonna... ja katsoa kun lapsi pettyy aina uudelleen ja uudelleen? Vaiko kenties selittää lapselle, että bioisää nyt ei vaan kiinnosta nähdä sua tai kuulla susta mitään?
Vai olisikohan sen bioisän vastuulla ollut jotain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?
Tai sitten voi olla, että lapsi on edelleen 20v ja 30v ihan samaa mieltä kuin nyt.
Isäni adoptoi siskoni kun sisko oli 10v. Mikä oli todella hyvä, koska isä jäikin sitten ainoaksi huoltajaksi. Biologisen isän puolelta oli silloin jonkin verran vastustusta ja uhkailua huoltajuuden hakemisella, ensimmäinen yhteydenotto vuosiin, muuten ei ollut missään tekemisissä. Mutta koska adoptio oli jo selvä, ei tietenkään ollut mitään kiisteltävää. Sen sijaan ilman adoptiota olisi voinut tapahtua vaikka mitä.
jaa av käsitys isyydestä on että isi voi mennä ja olla ja elää ja häipyä miten haluaa, kaikki on muiden syytä kuitenkin.
Eiköhän tuo adoption vahvistaminen mene läpi ihan sellaisenaan.
Adoptioissa painotetaan aina sitä vanhemmuussuhdetta, mikä on jo olemassa. Myös lapsen sana painaa sitä enemmän, mitä vanhempi lapsi on. Jos kerran lapsi täyttää jo 12v., niin lapsen näkemys on erittäin tärkeä lisä. Tässä tapauksessa lapsella ja isällä on ollut lapsen ja vanhemman suhteeseen verrattava suhde lähes koko lapsen elämän ajan, ja se on erittäin vahva peruste adoptiolle.
Mitähän biologinen isä kuvittelee saavansa?
Eihän lapsella ole mitään velvollisuutta tavata ventovierasta miestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, hankala tilanne. Miksi adoptio teille tärkeä? Voisiko tilanne jatkua vain, niin kuin se on ollutkin ja lapsi voi kutsua miestäsi isäksi tietenkin, vaikka virallista adoptiota ei olisikaan?
Ja pidemmän päälle kuitenkin olisi hyvä viimeiseen asti tukea myös biologisen isän ja tyttären suhdetta. Ainakin niin, ettei puhu isästä negatiivisesti tytön kuullen ja yrittäisi muistella niitä hyviä piirteitä isässä ja tyttären ja isänsä yhteisiä hetkiä. Ehkä tytär jossain vaiheessa olisi halukas tapaamiseen tai sitten ei. Mutta luulen, että viimeistään aikuistuttuaan hänellä on tarve saada vaatauksia biologiselta isältään.Adoptio helpottaisi asioita juridisesti ja myös takaisi, että lapsi on pikkuveljen kanssa samassa asemassa. Lasta itseään myös hämmentää, kun isä ei voikaan hoitaa hänen asioitaan samanlailla kuin pikkuveljen. Mm. näistä syistä adoptio on tärkeä. Lapsen kanssa on puhuttu adoptiosta ja hän tietää mitä se tarkoittaa. Nykytilanne tuntuu aikalailla joltain välitilalta, kun biologista isää ei ole ollut ja isä ei ole isä lain näkökulmasta.
Oikein mielelläni olisin alunperinkin tukenut lapsen ja biologisen isänsä suhdetta. Yritinkin, jopa yksin, kun biologisesta isästä ei kuulunut. Minusta se vanhemmuus kun olisi alusta alkaen ollut hänen hommaansa hoitaa ja ylläpitää suhdetta. Mutta kun ei. Minusta en olisi voinut tehdä enempää ja tukea mitenkään enemmän, koska tunnen yrittäneeni kaikkea.
Lapsen kuullen ei kukaan tietenkään puhu biologisesta isästä negatiivisesti, mutta ei sen ikäiselle voi asioita enää rajattomasti kaunistellekaan tai selittää jotenkin positiivisemmaksi.
Lapsi toki meidän puolesta saa tavata tätä biologista isää myös mahdollisen adoption jälkeen, mikäli itse niin haluaa. Mikään ei siis muuttuisi silläkään saralla.
Mitä se muka helpottaa? Ja tuo asema on nyt kyllä ihan teidän rakentamisen varassa.
Tehkää testamentti. Nythän lapsipuoli on voittajan asemassa. Saa isäpuolelta perintöä jos teette testamentin ja SIITTÄJÄLTÄLTÄÄN myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, hankala tilanne. Miksi adoptio teille tärkeä? Voisiko tilanne jatkua vain, niin kuin se on ollutkin ja lapsi voi kutsua miestäsi isäksi tietenkin, vaikka virallista adoptiota ei olisikaan?
Ja pidemmän päälle kuitenkin olisi hyvä viimeiseen asti tukea myös biologisen isän ja tyttären suhdetta. Ainakin niin, ettei puhu isästä negatiivisesti tytön kuullen ja yrittäisi muistella niitä hyviä piirteitä isässä ja tyttären ja isänsä yhteisiä hetkiä. Ehkä tytär jossain vaiheessa olisi halukas tapaamiseen tai sitten ei. Mutta luulen, että viimeistään aikuistuttuaan hänellä on tarve saada vaatauksia biologiselta isältään.Adoptio helpottaisi asioita juridisesti ja myös takaisi, että lapsi on pikkuveljen kanssa samassa asemassa. Lasta itseään myös hämmentää, kun isä ei voikaan hoitaa hänen asioitaan samanlailla kuin pikkuveljen. Mm. näistä syistä adoptio on tärkeä. Lapsen kanssa on puhuttu adoptiosta ja hän tietää mitä se tarkoittaa. Nykytilanne tuntuu aikalailla joltain välitilalta, kun biologista isää ei ole ollut ja isä ei ole isä lain näkökulmasta.
Oikein mielelläni olisin alunperinkin tukenut lapsen ja biologisen isänsä suhdetta. Yritinkin, jopa yksin, kun biologisesta isästä ei kuulunut. Minusta se vanhemmuus kun olisi alusta alkaen ollut hänen hommaansa hoitaa ja ylläpitää suhdetta. Mutta kun ei. Minusta en olisi voinut tehdä enempää ja tukea mitenkään enemmän, koska tunnen yrittäneeni kaikkea.
Lapsen kuullen ei kukaan tietenkään puhu biologisesta isästä negatiivisesti, mutta ei sen ikäiselle voi asioita enää rajattomasti kaunistellekaan tai selittää jotenkin positiivisemmaksi.
Lapsi toki meidän puolesta saa tavata tätä biologista isää myös mahdollisen adoption jälkeen, mikäli itse niin haluaa. Mikään ei siis muuttuisi silläkään saralla.
Mitä se muka helpottaa? Ja tuo asema on nyt kyllä ihan teidän rakentamisen varassa.
Tehkää testamentti. Nythän lapsipuoli on voittajan asemassa. Saa isäpuolelta perintöä jos teette testamentin ja SIITTÄJÄLTÄLTÄÄN myös.
Ei kai nyt kukaan herranjestas adoptoi tai jätä adoptoimatta pelkän perinnön takia?
Tässä haluttiin sisarukset tasapuoliseen asemaan, pelkällä testamentilla se ei sitä olisi. Lisäksi, perintöverotus menee ihan erilailla lapsella ja muulla kuin lapsella.
Adoptio tosiaan turvaisi sen, että vanhemmuus säilyisi lapsen ja isän välillä vaikka tapahtuisi mitä. Huoltajuus on vain huoltajuutta, adoptio on paljon vahvempi.
Kai te olette huomioineet, että lapsella saattaa tässä vaiheessa olla hyvin erilainen näkemys asiaan kuin aikuisena? Ei ole lainkaan tavatonta, että toisistaan etääntyneet lapsi ja vanhempi lähentyvät vielä myöhemmin. Minusta on lasta kohtaan väärin antaa hänen tehdä näin radikaali ja kauaskantoinen päätös jota saattaa myöhemmin katua. Isä isänä ja isäpuoli isäpuolena, vaikka se isä olisikin ääliö ja isäpuoli kunkku. En mitenkään näe, että tässä olisi motivaationa lapsen paras, vaan vanhempien tarve muuttaa jotain peruuttamatonta jota ei enää voi muuttaa. Tehdä uusperheestä ydinperhe. Ei se vaan mene niin.
Ja aina voi adoptoida aikuisenakin, jos lapsi vielä kypsemmässä iässä 20-25 kieppeillä sitä toivoo. Mistä kiire? Pelko, että isä haluaakin ottaa yhteyttä ja tulla osaksi lapsen elämää?