Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut lojaali ja luotettava ystävä, mutta valitettavasti ystävyyssuhteet ovat kariutuneet kun ystävät ovat saaneet lapsia. Lapsien saamisen jälkeen heistä ei yksinkertaisesti juuri enää kuulu, ei viestiä, ei soittoa, ei tapaamisehdotuksia. Yksipuolisesti olen tsempattua ja yrittänyt pitää ystävyyttä yllä aktiivisesti, turhaan, en ole saanut vastakaikua. Nyt olen hyväksynyt, että ei kannata edes yrittää ylläpitää.
Näinhän se. Itselleni tuli suurena pettymyksenä se, että tuntemilleni ihmisille olikin niin tärkeää olla aina täsmälleen samassa elämäntilanteessa. Olin ystäväpiirissäni tosin jo opiskeluaikoina se, joka halusi keskustella kaikenlaisista muistakin asioista kuin vain juuri siitä, mitä meillä oli yhdessä menossa. Vierailtiin aloitteestani toistemme luona jne.
En vain ymmärtänyt, että nämä ihmiset oikeasti olivat niitä, joille riittää hyvin rajattu määrä kontakteja elämäänsä: kun siihen tuli mies ja miehen suku mukaan, niin mitä tarvetta näillä ihmisillä enää oli muulle elämässään. Ei nähtävästi mitään. Paitsi jätettiin kaveripiiristä olemaan ne pari juuri samassa elämäntilanteessa olevaa.
Itse olen aina miettinyt sitäkin, että miksi ihmiset valitsevat lastensa kummiksi muita lapsiperheellisiä. Olisin itse ollut lapsena hyvin onnellinen siitä, jos olisin saanut oman perheen ulkopuolelta jonkun lapsettoman aikuisen ihmisen tuekseni. Sellaisella ihmisellä olisi voinut olla oikeasti aikaa minullekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
All the lonely people, wher do they all come from?
Tämähän on kuin parisuhteen muodostus, kaikista ei voi ikinä tulla pari /ystäviä. Monen asian pitää natsata ja molempien pitää haluta sitä suhdetta tai ystävyyttä ylipäätään.
"Ystävittä ei ole kukaan ihminen, jolla on Jumalansa ja seuranansa hyvät kirjat"
Elazabeth Browning
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Se on varmaan se kuka minkäkinlaiseksi ystävyyden määrittää.
Miten sinä näet ystävyyden?
Oma näkemys:
Tuttu: Joku jota moikataan, ja voidaan jäädä juttusille. Yleensä joku yhdistävä kevyt tekijä, kuten naapuruus, entinen työkaveri jne.
Kaveri: Sellainen jonka kanssa harrastetaan, ollaan töissä samassa paikassa, tms. ja jonka kanssa voidaan nähdä myös vapaa-ajalla vaikka kahvilla tai illanvietossa.
Ystävä: Sellainen joka tuntee minut, ja minä hänet. Sellainen jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella, josta välitetään kuten läheisestä ihmisestä. Pidetään yhteyttä koska halautaan olla tekemisissä. Jaetaan elämää luottamuksellisesti. Eli läheinen siinä missä muutkin läheiseksi koetut ihmiset, kuten vaikka oma puoliso, tai perheenjäsen.
Jaan sun näkemyksesi ihmissuhteista lähes samalla tavalla, mutta mulle on vielä yksi ihmissuhde eli perhe. Noiden tuttujen, kavereiden ja ystävien lisäksi. Mun näkemykseni kuitenkin perustuu siihen, että olen kasvanut hyvin läheisessä ja yhteisöllisessä perheessä ja suvussa. Ystäväni eivät ole mulle samanlaisia kuin perheenjäsenet. Läheisiä kylläkin, mutta eivät esimerkiksi istu joulupöydässäni. Joulupöydässäni on koolla perheeni eli vanhempani, lapseni perheineen, sisarukseni sekä heidän lapsensa perheineen. Ystäväni eivät myöskään osallistu meidän suvun sukujuhliin. Osan perheestäni olen tuntenut syntymästäni asti ja osan heidän syntymästään asti. Tunneside ihmiseen, joka on ollut mun elämässäni aina tai jonka elämässä minä olen ollut aina, on mulle erilainen kuin tunneside ystäviini. Kaikki nykyiset ystäväni olen saanut aikuisiällä, läheisimmät ystäväni vasta täytettyäni 50 vuotta. Ystävieni kanssa mulla ei siis ole samanlaista "yhteistä historiaa" kuin perheenjäsenteni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Se on varmaan se kuka minkäkinlaiseksi ystävyyden määrittää.
Miten sinä näet ystävyyden?
Oma näkemys:
Tuttu: Joku jota moikataan, ja voidaan jäädä juttusille. Yleensä joku yhdistävä kevyt tekijä, kuten naapuruus, entinen työkaveri jne.
Kaveri: Sellainen jonka kanssa harrastetaan, ollaan töissä samassa paikassa, tms. ja jonka kanssa voidaan nähdä myös vapaa-ajalla vaikka kahvilla tai illanvietossa.
Ystävä: Sellainen joka tuntee minut, ja minä hänet. Sellainen jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella, josta välitetään kuten läheisestä ihmisestä. Pidetään yhteyttä koska halautaan olla tekemisissä. Jaetaan elämää luottamuksellisesti. Eli läheinen siinä missä muutkin läheiseksi koetut ihmiset, kuten vaikka oma puoliso, tai perheenjäsen.
Jaan sun näkemyksesi ihmissuhteista lähes samalla tavalla, mutta mulle on vielä yksi ihmissuhde eli perhe. Noiden tuttujen, kavereiden ja ystävien lisäksi. Mun näkemykseni kuitenkin perustuu siihen, että olen kasvanut hyvin läheisessä ja yhteisöllisessä perheessä ja suvussa. Ystäväni eivät ole mulle samanlaisia kuin perheenjäsenet. Läheisiä kylläkin, mutta eivät esimerkiksi istu joulupöydässäni. Joulupöydässäni on koolla perheeni eli vanhempani, lapseni perheineen, sisarukseni sekä heidän lapsensa perheineen. Ystäväni eivät myöskään osallistu meidän suvun sukujuhliin. Osan perheestäni olen tuntenut syntymästäni asti ja osan heidän syntymästään asti. Tunneside ihmiseen, joka on ollut mun elämässäni aina tai jonka elämässä minä olen ollut aina, on mulle erilainen kuin tunneside ystäviini. Kaikki nykyiset ystäväni olen saanut aikuisiällä, läheisimmät ystäväni vasta täytettyäni 50 vuotta. Ystävieni kanssa mulla ei siis ole samanlaista "yhteistä historiaa" kuin perheenjäsenteni kanssa.
Lisään tuohon kommenttiini vielä pari konkreettista asiaa, jotka kuvaavat mun elämässäni eroa perheenjäsenten ja ystävien välillä. En lainaa rahaa ystävilleni, mutta lainaan tarvittaessa perheenjäsenilleni. Ja toinen esimerkki on, että jos perheenjäseneni sairastuisi vakavasti vaikkapa ollessaan lomalla Espanjassa, ottaisin töistä palkatonta vapaata ja lentäisin Espanjaan perheenjäseneni luokse, jos hän niin toivoisi. Ystävieni kohdalla en tekisi näin. Ja tuli vielä mieleen kolmaskin asia eli kun itse olen joutunut olemaan sairaalassa, olen halunnut sairaalan lyhyille vierastunneille käymään vain perheenjäseniäni enkä ystäviäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sain aikuisiällä rakkaan ystävän, ihan yllättäen yhdestä illanvietosta. Hänellä oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta koin, että olimme molemmat onnellisia siitä, että löysimme toisemme. Muutaman vuoden jälkeen hän katkoi välit täysin yllättäen. Huomasin jo aiemmin, että olimme arvoiltamme erilaisia, mutta ajattelin, että tulee vain mielenkiintoista keskustelua, kun kuitenkin pystyimme asioista puhumaan. Toki huomasin, että hän oli joissain asioissa hyvin mustavalkoinen, mutta annoin olla.
No, nyt tuon kokemuksen jälkeen harmittaa, että koko ihmiseen edes tutustuin. Kerroin yksityisasioita ja menin luottamaan häneen. Jälleen astetta varovaisempi tästä lähtien.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on naistyypillisten ystävyyssuhteiden suurin ongelma. Todella monien naisten mielestä syvällistä keskustelua on se, että vääntelevät jotain itseaiheutettua ongelmaansa loputtomiin ja jos tarjoat ratkaisuehdotuksen, loukkaantuvat.
Itsekin olen nainen, enkä pysty ymmärtämään tuota, koska jos minä puhun ongelmastani, teen sen nimenomaan siksi että en keksi mitä minun kuuluisi tehdä ja toivon että toisella olisi joku idea. Ja sitten saan vastaukseksi jotain ihme lässytystä ja päänsilitystä rakentavien ratkaisujen asemesta. Vitutti käydä terapiassakin, kun menin ratkaisukeskeiselle terapeutille siksi että olen ratkaisukeskeinen ihminen, eikä sekään tehnyt muuta kuin määki. Ratkoin sitten ongelmani itse.
Miehet sen sijaan näyttävät voivan olla todella hyviä ystäviä vaikka eivät muistaisi ihan tarkkaan montako lasta toisella on ja mitä sukupuolta, nimistä puhumattakaan. Nainen loukkaantuu jos et ole kiinnostunut sen lapsista. Miehet taas voi olla vuoden olematta yhteyksissä, sitten ne soittaa että mites metsästyskausi on mennyt tai lähdetkö hiihtovaellukselle tai jeesaatko parin puun kaadossa. Ei draamaa, ei jatkuvaa velvollisuutta vastata puhelimeen ja kuunnella ruikutusta, ei kahvittelua, eikä ennen kaikkea shoppailuseuran vinkumista. Ja silti ne voivat puhua esim. mt-ongelmistaan jos sellainen paikka eteen tulee, olen omin korvin kuullut.
No, ratkaisukeskeisenä ihmisenä olen luopunut naispuolisista kavereista. En vaan jaksa sitä, että lupaavasti alkanut tuttavuus menee aina siihen että hetken päästä minulle soitetaan eläinlääkäriaseman parkkipaikalta porua vääntäen, kun Muffelta joudutaan poistamaan hampaita! Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että mitä helvettiä minun odotetaan sanovan, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään enkä tajua mitä poraamista siinä on?
Taidat olla vain itsekeskeinen ja empatiakyvytön. Jos sinulla on itselläsikin koira, et silti osaa samaistua tilanteeseen, jossa rakas koira joudutaan aivan yllättäen nukuttamaan ja leikkaamaan, mikä on hengenvaarallista ja mikä vieläpä maksaa tuhansia euroja, vaikka olisi vakuutuskin. Järkyttävä paikkahan se on. Ja sinä sanot siinä kohtaa, että sori ei kiinnosta pätkääkään.
Osaisitko lohduttaa ystävääsi edes siinä tilanteessa, jossa hänen puolisonsa tai lapsensa kuolisi yllättäen? Vai katsoisitko senkin loukkaukseksi itseäsi kohtaan?
Minulle ei tuota ongelmia olla vuoden erossa ystävästä (ylipäänsä lähes kaikki ystäväni asuvat 100-500 km päässä) ja näemme ehkä kerran, pari vuodessa. Viestejä laitamme silloin tällöin. Silti katson, että nämä ihmiset ovat erittäin hyviä ystäviä, joiden kanssa voin puhua mistä vain. Toki yritän valita keskustelunaiheet, joista molemmat ovat kiinnostuneita.
Miehet käyttävät terapeutteinaan vaimoa ja/tai äitiä. Miehetkin puhuvat toisilleen lapsistaan, jopa kehuskelevat heillä, kiroilevat urheilukentän laidalla.
On kohteliasta muistaa edes se, onko toisella lapsia. Ehkä voit kysyä, onko heillä koko perheen lomasuunnitelmia. Ystävyyteen kuuluu kiinnostus toisen asioihin, varsinkin niihin, jotka ovat ystävälle kaikkein tärkeimpiä. Samalla tavalla sinun ystäväsi (jos heitä on yhtään jäljellä) ovat kiinnostuneita sinun asioistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä sain aikuisiällä rakkaan ystävän, ihan yllättäen yhdestä illanvietosta. Hänellä oli täysin erilainen elämäntilanne, mutta koin, että olimme molemmat onnellisia siitä, että löysimme toisemme. Muutaman vuoden jälkeen hän katkoi välit täysin yllättäen. Huomasin jo aiemmin, että olimme arvoiltamme erilaisia, mutta ajattelin, että tulee vain mielenkiintoista keskustelua, kun kuitenkin pystyimme asioista puhumaan. Toki huomasin, että hän oli joissain asioissa hyvin mustavalkoinen, mutta annoin olla.
No, nyt tuon kokemuksen jälkeen harmittaa, että koko ihmiseen edes tutustuin. Kerroin yksityisasioita ja menin luottamaan häneen. Jälleen astetta varovaisempi tästä lähtien.
Mä en ymmärrä, miksi tutustuminen harmittaa. Olihan sulla kuitenkin muutama vuosi ihan mukavaa hänen kanssaan . Sen ymmärrän, että yksityisasioista kertominen harmittaa. Varsinkin, jos kertomasi asiat ovat sellaisia, joita nyt pelkäät entisen ystäväsi kertovan ympäri kyliä.
Toisaalta mä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät nyt myöhemmällää iälllä ystävysty kovin nopeasti. Menee siis yleensä useampi vuosi ennenkuin kaverista tulee ystävä. Ja ainakin vuosi ennenkuin tuttavasta tulee kaveri. Mulla ei myöskään ole koskaan ystävyyssuhteet päättyneet mihinkään riitaan tms vaan ne ovat yksinkertaisesti vain väljähtyneet, kun elämäntilanteet ovat muuttuneet. Jonain päivänä vaan huomaa, ettei kumpikaan ole pitkiin aikoihin pitänyt mitään yhteyttä. Mulla oli aikoinaan hyvä ystävä, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Meillä oli samanikäisiä lapsia ja kun lapset kasvoivat, suunniteltiin yhdessä kaikenlaista. Hän kuitenkin tapasi uuden miehen ja teki vielä iltatähden. Palasi takaisi "vauvakuplaan" ja hiekkalaatikon reunalle, kun mulla taas oli jo aikuistuvat lapset. Yhteydenpito vain hiipui. Minä jatkoin omaa elämääni ja hän omaansa. Vähän aikaa sitten hän liittyi Facebookiin, laitoin kaveripyynnön. Pari päivää sitten vaihdettiin puhelinnumerotkin (molemmilla numero vaihtunut tämän noin 20 vuoden aikana) ja sovittiin, että heti elokuun alussa tavataan. Olen 99% varma, että kun taas tapaamme, kaikki jatkuu siitä, mihin se aikanaan jäi. Pistetään varmaan soimaan samat ysäribiisitkin. Kerron tämän siksi, että en todellakaan ole harmissani siitä, että häneen aikoinaan tutustuin. Elämä on yllätyksiä täynnä. Mulle on putkahdellut viimeisen vuoden aikana elämääni muitakin ystäviä, jotka vuosikymmeniä sitten vain syystä tai toisesta katosivat elämästäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on naistyypillisten ystävyyssuhteiden suurin ongelma. Todella monien naisten mielestä syvällistä keskustelua on se, että vääntelevät jotain itseaiheutettua ongelmaansa loputtomiin ja jos tarjoat ratkaisuehdotuksen, loukkaantuvat.
Itsekin olen nainen, enkä pysty ymmärtämään tuota, koska jos minä puhun ongelmastani, teen sen nimenomaan siksi että en keksi mitä minun kuuluisi tehdä ja toivon että toisella olisi joku idea. Ja sitten saan vastaukseksi jotain ihme lässytystä ja päänsilitystä rakentavien ratkaisujen asemesta. Vitutti käydä terapiassakin, kun menin ratkaisukeskeiselle terapeutille siksi että olen ratkaisukeskeinen ihminen, eikä sekään tehnyt muuta kuin määki. Ratkoin sitten ongelmani itse.
Miehet sen sijaan näyttävät voivan olla todella hyviä ystäviä vaikka eivät muistaisi ihan tarkkaan montako lasta toisella on ja mitä sukupuolta, nimistä puhumattakaan. Nainen loukkaantuu jos et ole kiinnostunut sen lapsista. Miehet taas voi olla vuoden olematta yhteyksissä, sitten ne soittaa että mites metsästyskausi on mennyt tai lähdetkö hiihtovaellukselle tai jeesaatko parin puun kaadossa. Ei draamaa, ei jatkuvaa velvollisuutta vastata puhelimeen ja kuunnella ruikutusta, ei kahvittelua, eikä ennen kaikkea shoppailuseuran vinkumista. Ja silti ne voivat puhua esim. mt-ongelmistaan jos sellainen paikka eteen tulee, olen omin korvin kuullut.
No, ratkaisukeskeisenä ihmisenä olen luopunut naispuolisista kavereista. En vaan jaksa sitä, että lupaavasti alkanut tuttavuus menee aina siihen että hetken päästä minulle soitetaan eläinlääkäriaseman parkkipaikalta porua vääntäen, kun Muffelta joudutaan poistamaan hampaita! Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että mitä helvettiä minun odotetaan sanovan, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään enkä tajua mitä poraamista siinä on?
Taidat olla vain itsekeskeinen ja empatiakyvytön. Jos sinulla on itselläsikin koira, et silti osaa samaistua tilanteeseen, jossa rakas koira joudutaan aivan yllättäen nukuttamaan ja leikkaamaan, mikä on hengenvaarallista ja mikä vieläpä maksaa tuhansia euroja, vaikka olisi vakuutuskin. Järkyttävä paikkahan se on. Ja sinä sanot siinä kohtaa, että sori ei kiinnosta pätkääkään.
Osaisitko lohduttaa ystävääsi edes siinä tilanteessa, jossa hänen puolisonsa tai lapsensa kuolisi yllättäen? Vai katsoisitko senkin loukkaukseksi itseäsi kohtaan?
Minulle ei tuota ongelmia olla vuoden erossa ystävästä (ylipäänsä lähes kaikki ystäväni asuvat 100-500 km päässä) ja näemme ehkä kerran, pari vuodessa. Viestejä laitamme silloin tällöin. Silti katson, että nämä ihmiset ovat erittäin hyviä ystäviä, joiden kanssa voin puhua mistä vain. Toki yritän valita keskustelunaiheet, joista molemmat ovat kiinnostuneita.
Miehet käyttävät terapeutteinaan vaimoa ja/tai äitiä. Miehetkin puhuvat toisilleen lapsistaan, jopa kehuskelevat heillä, kiroilevat urheilukentän laidalla.
On kohteliasta muistaa edes se, onko toisella lapsia. Ehkä voit kysyä, onko heillä koko perheen lomasuunnitelmia. Ystävyyteen kuuluu kiinnostus toisen asioihin, varsinkin niihin, jotka ovat ystävälle kaikkein tärkeimpiä. Samalla tavalla sinun ystäväsi (jos heitä on yhtään jäljellä) ovat kiinnostuneita sinun asioistasi.
Ohis...minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pari viikkoa sitten koiraltani jouduttiin poistamaan hampaita. Juu, nukutuksessa tietenkin. Vanha koira, mutta ei mua silti itkettänyt. Enkä soittanut kenellekään ystävistäni, miten kamalaa on, kun koirani saa tarvitsemansa hoidon. Mulla on ollut lemmikkieläimiä siitä lähtien, kun täytin 13 vuotta. Mä itken sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. En silloin, kun lemmikki saa tarvitsemasa hoidon.
Tässä on ehkä se meidän ratkaisukeskeisten ja ei-ratkaisukeskeisten ihmisten ero. Toinen iloitsee ja toinen suree sitä, että ongelmaan on ratkaisu. Eihän se kivaa ole, että koira joudutaan nukuttamaan toimenpidettä varten (ei varsinkaan lompakolle) , mutta ei sentään tarvinnut tehdä koiralle eutanasiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on naistyypillisten ystävyyssuhteiden suurin ongelma. Todella monien naisten mielestä syvällistä keskustelua on se, että vääntelevät jotain itseaiheutettua ongelmaansa loputtomiin ja jos tarjoat ratkaisuehdotuksen, loukkaantuvat.
Itsekin olen nainen, enkä pysty ymmärtämään tuota, koska jos minä puhun ongelmastani, teen sen nimenomaan siksi että en keksi mitä minun kuuluisi tehdä ja toivon että toisella olisi joku idea. Ja sitten saan vastaukseksi jotain ihme lässytystä ja päänsilitystä rakentavien ratkaisujen asemesta. Vitutti käydä terapiassakin, kun menin ratkaisukeskeiselle terapeutille siksi että olen ratkaisukeskeinen ihminen, eikä sekään tehnyt muuta kuin määki. Ratkoin sitten ongelmani itse.
Miehet sen sijaan näyttävät voivan olla todella hyviä ystäviä vaikka eivät muistaisi ihan tarkkaan montako lasta toisella on ja mitä sukupuolta, nimistä puhumattakaan. Nainen loukkaantuu jos et ole kiinnostunut sen lapsista. Miehet taas voi olla vuoden olematta yhteyksissä, sitten ne soittaa että mites metsästyskausi on mennyt tai lähdetkö hiihtovaellukselle tai jeesaatko parin puun kaadossa. Ei draamaa, ei jatkuvaa velvollisuutta vastata puhelimeen ja kuunnella ruikutusta, ei kahvittelua, eikä ennen kaikkea shoppailuseuran vinkumista. Ja silti ne voivat puhua esim. mt-ongelmistaan jos sellainen paikka eteen tulee, olen omin korvin kuullut.
No, ratkaisukeskeisenä ihmisenä olen luopunut naispuolisista kavereista. En vaan jaksa sitä, että lupaavasti alkanut tuttavuus menee aina siihen että hetken päästä minulle soitetaan eläinlääkäriaseman parkkipaikalta porua vääntäen, kun Muffelta joudutaan poistamaan hampaita! Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että mitä helvettiä minun odotetaan sanovan, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään enkä tajua mitä poraamista siinä on?
Taidat olla vain itsekeskeinen ja empatiakyvytön. Jos sinulla on itselläsikin koira, et silti osaa samaistua tilanteeseen, jossa rakas koira joudutaan aivan yllättäen nukuttamaan ja leikkaamaan, mikä on hengenvaarallista ja mikä vieläpä maksaa tuhansia euroja, vaikka olisi vakuutuskin. Järkyttävä paikkahan se on. Ja sinä sanot siinä kohtaa, että sori ei kiinnosta pätkääkään.
Osaisitko lohduttaa ystävääsi edes siinä tilanteessa, jossa hänen puolisonsa tai lapsensa kuolisi yllättäen? Vai katsoisitko senkin loukkaukseksi itseäsi kohtaan?
Minulle ei tuota ongelmia olla vuoden erossa ystävästä (ylipäänsä lähes kaikki ystäväni asuvat 100-500 km päässä) ja näemme ehkä kerran, pari vuodessa. Viestejä laitamme silloin tällöin. Silti katson, että nämä ihmiset ovat erittäin hyviä ystäviä, joiden kanssa voin puhua mistä vain. Toki yritän valita keskustelunaiheet, joista molemmat ovat kiinnostuneita.
Miehet käyttävät terapeutteinaan vaimoa ja/tai äitiä. Miehetkin puhuvat toisilleen lapsistaan, jopa kehuskelevat heillä, kiroilevat urheilukentän laidalla.
On kohteliasta muistaa edes se, onko toisella lapsia. Ehkä voit kysyä, onko heillä koko perheen lomasuunnitelmia. Ystävyyteen kuuluu kiinnostus toisen asioihin, varsinkin niihin, jotka ovat ystävälle kaikkein tärkeimpiä. Samalla tavalla sinun ystäväsi (jos heitä on yhtään jäljellä) ovat kiinnostuneita sinun asioistasi.
Ohis...minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pari viikkoa sitten koiraltani jouduttiin poistamaan hampaita. Juu, nukutuksessa tietenkin. Vanha koira, mutta ei mua silti itkettänyt. Enkä soittanut kenellekään ystävistäni, miten kamalaa on, kun koirani saa tarvitsemansa hoidon. Mulla on ollut lemmikkieläimiä siitä lähtien, kun täytin 13 vuotta. Mä itken sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. En silloin, kun lemmikki saa tarvitsemasa hoidon.
Tässä on ehkä se meidän ratkaisukeskeisten ja ei-ratkaisukeskeisten ihmisten ero. Toinen iloitsee ja toinen suree sitä, että ongelmaan on ratkaisu. Eihän se kivaa ole, että koira joudutaan nukuttamaan toimenpidettä varten (ei varsinkaan lompakolle) , mutta ei sentään tarvinnut tehdä koiralle eutanasiaa.
Lisäys: Puhuit tuhansista euroista...mun koiraltani poistettiin 9 hammasta, poistettiin hammaskiveä ja otettiin röntgenkuvat yhteishintaan 1190€. Eikä ollut edes Helsingin halvimpia eläinlääkäriasemia.
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen.
Ihan tällä kertaa miehen näkökulmasta katsottuna ja koettuna asia menee usein myös tosin päin. Monesti perheelliset kaverit unohtavat perheettömän kokonaan ja yhteydenpito jää yksisuuntaiseksi. Mitään erityistä syytä ei omalla kohdallani ainakaan ollut. No, nyt olen perheellinen itsekin.
Usein oli vaivaannuttavaa soitella kavereille (elettiin 90-lukua ja aikaa ennen facebookia), jotka olivat perheellisiä. Juttelu jäi varsin lyhyeksi, kun taustalta alkoi kuulua "yääh, yääh"- ääniä kellonajasta rìippumatta. Sitten alkoi kuulua muutakin huutoa säestyksenä ja oli sanomatta selvää, että puhelu täytyy lopettaa siihen. Vielä toivottomampaa oli peräti yrittää mennä kylään, edes piipahtamaan, koska sen pelläsi käyvän liikaa isäntäväen hermoille.
Eri asia olivat sitten ne, jotka olivat tuttuja myös työn kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemuksen mukaan aikuisena on mahdontonta löytää uusia ystäviä.
Tuttavia ja työkavereita kyllä löytää, mutta ystäviä ei.
Valitettavasti.
Totta, on paljon tuttuja joiden kanssa jutellaan silloin tällöin. Ja olen oikeasti miettinyt ettei minulla ole tainnut olla koskaan yhtään ystävää, tuttuja vain. Mutta olen kyllä jo tottunut, ettei kukaan koskaan pyydä mihinkään, no yks tuttu on kerran pari pyytänyt kahville ja kun olen mennyt olen saanut kuulla kuinka hänellä on raskasta. Yks tuttu taas haluaisi myös kertoa kaikki ongelmansa, mutta en aina jaksaisi kuunnella hiljaa toisten vaikeuksia ja valitusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Se on varmaan se kuka minkäkinlaiseksi ystävyyden määrittää.
Miten sinä näet ystävyyden?
Oma näkemys:
Tuttu: Joku jota moikataan, ja voidaan jäädä juttusille. Yleensä joku yhdistävä kevyt tekijä, kuten naapuruus, entinen työkaveri jne.
Kaveri: Sellainen jonka kanssa harrastetaan, ollaan töissä samassa paikassa, tms. ja jonka kanssa voidaan nähdä myös vapaa-ajalla vaikka kahvilla tai illanvietossa.
Ystävä: Sellainen joka tuntee minut, ja minä hänet. Sellainen jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella, josta välitetään kuten läheisestä ihmisestä. Pidetään yhteyttä koska halautaan olla tekemisissä. Jaetaan elämää luottamuksellisesti. Eli läheinen siinä missä muutkin läheiseksi koetut ihmiset, kuten vaikka oma puoliso, tai perheenjäsen.
Jaan sun näkemyksesi ihmissuhteista lähes samalla tavalla, mutta mulle on vielä yksi ihmissuhde eli perhe. Noiden tuttujen, kavereiden ja ystävien lisäksi. Mun näkemykseni kuitenkin perustuu siihen, että olen kasvanut hyvin läheisessä ja yhteisöllisessä perheessä ja suvussa. Ystäväni eivät ole mulle samanlaisia kuin perheenjäsenet. Läheisiä kylläkin, mutta eivät esimerkiksi istu joulupöydässäni. Joulupöydässäni on koolla perheeni eli vanhempani, lapseni perheineen, sisarukseni sekä heidän lapsensa perheineen. Ystäväni eivät myöskään osallistu meidän suvun sukujuhliin. Osan perheestäni olen tuntenut syntymästäni asti ja osan heidän syntymästään asti. Tunneside ihmiseen, joka on ollut mun elämässäni aina tai jonka elämässä minä olen ollut aina, on mulle erilainen kuin tunneside ystäviini. Kaikki nykyiset ystäväni olen saanut aikuisiällä, läheisimmät ystäväni vasta täytettyäni 50 vuotta. Ystävieni kanssa mulla ei siis ole samanlaista "yhteistä historiaa" kuin perheenjäsenteni kanssa.
Lisään tuohon kommenttiini vielä pari konkreettista asiaa, jotka kuvaavat mun elämässäni eroa perheenjäsenten ja ystävien välillä. En lainaa rahaa ystävilleni, mutta lainaan tarvittaessa perheenjäsenilleni. Ja toinen esimerkki on, että jos perheenjäseneni sairastuisi vakavasti vaikkapa ollessaan lomalla Espanjassa, ottaisin töistä palkatonta vapaata ja lentäisin Espanjaan perheenjäseneni luokse, jos hän niin toivoisi. Ystävieni kohdalla en tekisi näin. Ja tuli vielä mieleen kolmaskin asia eli kun itse olen joutunut olemaan sairaalassa, olen halunnut sairaalan lyhyille vierastunneille käymään vain perheenjäseniäni enkä ystäviäni.
Tää kuulostaa jotenkin empatiakyvyttömältä. Mietipä niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään sukulaista elossa/ollut koskaan olemassa, kuinka tärkeää ystävyys niille on. Kaikilla ei ole itsestäänselvyytenä sukua.
Olen täysin samassa tilanteessa. Haluaisin saada uusia ystäviä, ikää minulla on 55v. Vanhat eivät enää vie henkistä kehitystäni eteenpäin. Järjestin jäähyväisjuhlat heille, ja sitten on ollut Goooodbye. Minä olen muuttunut ihmisenä ja haluaisin tutustua täysin erilaisiin ihmisiin mitä aiemmin olen tutustunut. Heitä ja heidän kaltaisiaan pintaliitäjiä en enää tarvitse. No, aktiivisuus on tärkeintä, lähde ihmisten pariin. Ystävyyden rakentaminen tämänikäisenä on suurtöistä. Mutta nautin ihmisten kohtaamisesta. Saan ihmisten kohtaamisesta niin paljon, joten auttaa tällä hetkellä paljon. Se lievittää yksinäisyyttäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset tarkoittavat ystävillä? Miksi tuttavat eivät riitä? Itse en oikein jaksa enää kovin usein ns. ystäviä. Nautin enemmän erittäin satunnaisesti aivan tuntemattomien kanssa keskustelusta, eikä tule mitään paineita uusiin tapaamisiin, ihmissuhdepeleihin tai vastavuoroisuuteen.
Sellaista ihmistä, jolle voit soittaa kun saat palkankorotuksen ja olet siitä onnellinen. Sellainen jolle voit ehdottaa matkaa ja voitte jakaa saman hotellihuoneen. Sellainen jolle voit soittaa kun koirasi on kuollut ja tarvitset lohdutusta. Sellaista ihmistä, joka tietää mille ruualla olet allerginen ja mikä on lempivärisi tai lempibändisi. Sellainen, jonka luokse voisit viedä lapsesi, jos joutuisit lähtemään sairaalaan. Sellainen, joka soittaa sinulle, jos jossain on erikoistarjous jostain tavarasta, jonka ostamisesta olevat miettinyt pitkään.
Minäkin olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja junassa, lentokoneessa tai kaupan kassalla. Mutta se ei ole saman asia kuin ystävät.
Tuollainen ystävyyssuhde kuulostaa ainakin minun korvaani helvetin esikartanolta. Haluat siis, että joku silittää päätäsi koko ajan ja voit kaataa kaikki asiasi sen toisen niskaan?
Puoliso on tuollaisia asioita varten ja muu perhe. Et voi raskauttaa ystäviäsi ihan kaikella.
Vai että oikein tarjouksista pitäisi soitella pikku sihteerin sinulle.
Mullekin tuli mieleen, että tuossa nyt haetaan joko puolisoa tai äitiä. Ei ystävää.
Luulen että kyseinen kirjottaja on vähän lapsekas luonteeltaan - jotkut on vaa sellaisia että vaikka ikää olisi miten paljon, niin aina pitää olla hirveä lössi kehumassa ja paijaamassa tai muuten iskee masennus. Itseluottamuksen ja itsenäisyyden puutetta siis.
Luulen, että sä olet vähän umpimielinen tosikko, päiviräsäsmäinen nillittäjä.
Mun mielestä ainakin on ystävyyssuhteissa parasta, kun voi puolin ja toisin jutella kaikesta maan ja taivaan välillä ja jakaa ilot ja surut.
Vai oletkohan kade, kun ei itselläsi ole tai koskaan ollut aitoa ystävyyssuhdetta, jos se mielestäsi on lapsekasta?! Tiedä häntä, mutta vaikutat köppäiseltä vanhalta tosikolta.
Eri
Eli kaikki jotka on mun kanssani ollut tässä keskustelussa samoilla linjoilla on vaan kateellisia? Ehkä nykymaailman mittapuulla "minulla ei ole ystäviä", koska sanoisin että näitä paljon puhuttuja oikeita ystäviä minulla on vain kaksi. Jos perhe lasketaan mukaan niin sitten läheisiä ihmisiä on elämässäni 7. Enkä ole tarvinnut lisää ihmisiä lähelleni. Mutta jos itsenäisyys ja pienen lähipiirin omaaminen tarkoittaa umpimielisyyttä niin selvä, ollaan sitten.
Mä olen sun kanssasi samoilla linjoilla. Mulle ystävät on eri asia kuin perhe. Ja perheellä tarkoitan muitakin lähisukulaisiani kuin vain saman katon alla asuvia eli mun vanhemmat (vielä elossa), sisarukset, omat lapseni perheiineen sekä sisarusteli lapset. Ystäviä mullakin on kaksi, mutta vaikka ihania ystäviä ovatkin, ei mulla ole heihin samanlaista suhdetta kuin perheeseeni. Viihdyn mainiosti yksinkin ja mulle riitää pieni lähipiiri.
Jos sanon ettei minulla ole lähipiiriäkään, ymmärrätkö sitten?
Kaikilla täällä läheisiä kaverisuhteita dissaavilla on siis oma perhe tai läheinen lapsuudenperhe ja pitävät lapsellisina ja epäitsenäisinä meitä jotka kaipaamme jotain sen kaltaista, mutta kavereiden kanssa.No tässä threadissa joku kirjoittikin, että osa tuntuu hakevan ystävyydestä sellaista, mikä yleensä saadaan puolisolta tai perheeltä. Vaikkapa äidiltä. Ja silloin ei kelpaa sellainen ystävyyssuhde, mitä ehkä olisi tarjolla.
Se on varmaan se kuka minkäkinlaiseksi ystävyyden määrittää.
Miten sinä näet ystävyyden?
Oma näkemys:
Tuttu: Joku jota moikataan, ja voidaan jäädä juttusille. Yleensä joku yhdistävä kevyt tekijä, kuten naapuruus, entinen työkaveri jne.
Kaveri: Sellainen jonka kanssa harrastetaan, ollaan töissä samassa paikassa, tms. ja jonka kanssa voidaan nähdä myös vapaa-ajalla vaikka kahvilla tai illanvietossa.
Ystävä: Sellainen joka tuntee minut, ja minä hänet. Sellainen jonka kanssa ollaan samalla aaltopituudella, josta välitetään kuten läheisestä ihmisestä. Pidetään yhteyttä koska halautaan olla tekemisissä. Jaetaan elämää luottamuksellisesti. Eli läheinen siinä missä muutkin läheiseksi koetut ihmiset, kuten vaikka oma puoliso, tai perheenjäsen.
Jaan sun näkemyksesi ihmissuhteista lähes samalla tavalla, mutta mulle on vielä yksi ihmissuhde eli perhe. Noiden tuttujen, kavereiden ja ystävien lisäksi. Mun näkemykseni kuitenkin perustuu siihen, että olen kasvanut hyvin läheisessä ja yhteisöllisessä perheessä ja suvussa. Ystäväni eivät ole mulle samanlaisia kuin perheenjäsenet. Läheisiä kylläkin, mutta eivät esimerkiksi istu joulupöydässäni. Joulupöydässäni on koolla perheeni eli vanhempani, lapseni perheineen, sisarukseni sekä heidän lapsensa perheineen. Ystäväni eivät myöskään osallistu meidän suvun sukujuhliin. Osan perheestäni olen tuntenut syntymästäni asti ja osan heidän syntymästään asti. Tunneside ihmiseen, joka on ollut mun elämässäni aina tai jonka elämässä minä olen ollut aina, on mulle erilainen kuin tunneside ystäviini. Kaikki nykyiset ystäväni olen saanut aikuisiällä, läheisimmät ystäväni vasta täytettyäni 50 vuotta. Ystävieni kanssa mulla ei siis ole samanlaista "yhteistä historiaa" kuin perheenjäsenteni kanssa.
Lisään tuohon kommenttiini vielä pari konkreettista asiaa, jotka kuvaavat mun elämässäni eroa perheenjäsenten ja ystävien välillä. En lainaa rahaa ystävilleni, mutta lainaan tarvittaessa perheenjäsenilleni. Ja toinen esimerkki on, että jos perheenjäseneni sairastuisi vakavasti vaikkapa ollessaan lomalla Espanjassa, ottaisin töistä palkatonta vapaata ja lentäisin Espanjaan perheenjäseneni luokse, jos hän niin toivoisi. Ystävieni kohdalla en tekisi näin. Ja tuli vielä mieleen kolmaskin asia eli kun itse olen joutunut olemaan sairaalassa, olen halunnut sairaalan lyhyille vierastunneille käymään vain perheenjäseniäni enkä ystäviäni.
Tää kuulostaa jotenkin empatiakyvyttömältä. Mietipä niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään sukulaista elossa/ollut koskaan olemassa, kuinka tärkeää ystävyys niille on. Kaikilla ei ole itsestäänselvyytenä sukua.
Ymmärrän sen, ettei kaikilla ole sukua. Kerroinkin vain, mitä eroa mulle on perheellä ja ystävillä. Jos joku ystävistäni lähtisi opiskelemaan, en mä makselisi hänen sähkölaskujaan tms, mutta kun omat lapseni lähtivät opiskelemaan, niin makselin. Samoin maksoin esikoiseni kahden kuukauden vuokran kesällä 2020, kun hän jäi pandemiarajoitusten vuoksi työttömäksi ja päivärahan saaminen kesti normaalia pidempään Kelan ruuhkien vuoksi. En mä tekisi sellaista, jos joku ystävistäni jäisi työttömäksi. En silti pidä itseäni empatiakyvyttömnä, pikemmikin vain realistina.
Vierailija kirjoitti:
Ohis...minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pari viikkoa sitten koiraltani jouduttiin poistamaan hampaita. Juu, nukutuksessa tietenkin. Vanha koira, mutta ei mua silti itkettänyt. Enkä soittanut kenellekään ystävistäni, miten kamalaa on, kun koirani saa tarvitsemansa hoidon. Mulla on ollut lemmikkieläimiä siitä lähtien, kun täytin 13 vuotta. Mä itken sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. En silloin, kun lemmikki saa tarvitsemasa hoidon.
Tässä on ehkä se meidän ratkaisukeskeisten ja ei-ratkaisukeskeisten ihmisten ero. Toinen iloitsee ja toinen suree sitä, että ongelmaan on ratkaisu. Eihän se kivaa ole, että koira joudutaan nukuttamaan toimenpidettä varten (ei varsinkaan lompakolle) , mutta ei sentään tarvinnut tehdä koiralle eutanasiaa.
Kyllä tuo kuulostaa enemmän siltä, ettei hyväksy ja/tai ymmärrä toisen tunteiden ilmaisua ja tuen tarvetta. Kuten aiempikin sanoi, "Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että *mitä helvettiä minun odotetaan sanovan*, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään *enkä tajua mitä poraamista siinä on*?"
Ei se toinen sitä tietenkään sure, että ongelmaan on ratkaisu, vaan häntä pelottaa, miten Muffen käy, ja kaipaa kaveriltaan tukea. Ei todellakaan ole kyse siitä, kiinnostaako kaveria ne Muffen hampaat...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis...minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pari viikkoa sitten koiraltani jouduttiin poistamaan hampaita. Juu, nukutuksessa tietenkin. Vanha koira, mutta ei mua silti itkettänyt. Enkä soittanut kenellekään ystävistäni, miten kamalaa on, kun koirani saa tarvitsemansa hoidon. Mulla on ollut lemmikkieläimiä siitä lähtien, kun täytin 13 vuotta. Mä itken sitten, kun mitään ei ole enää tehtävissä. En silloin, kun lemmikki saa tarvitsemasa hoidon.
Tässä on ehkä se meidän ratkaisukeskeisten ja ei-ratkaisukeskeisten ihmisten ero. Toinen iloitsee ja toinen suree sitä, että ongelmaan on ratkaisu. Eihän se kivaa ole, että koira joudutaan nukuttamaan toimenpidettä varten (ei varsinkaan lompakolle) , mutta ei sentään tarvinnut tehdä koiralle eutanasiaa.
Kyllä tuo kuulostaa enemmän siltä, ettei hyväksy ja/tai ymmärrä toisen tunteiden ilmaisua ja tuen tarvetta. Kuten aiempikin sanoi, "Sitten sitä itsekin koiranomistajana miettii, että *mitä helvettiä minun odotetaan sanovan*, kun Muffen hampaat ei liikuta minua vähääkään *enkä tajua mitä poraamista siinä on*?"
Ei se toinen sitä tietenkään sure, että ongelmaan on ratkaisu, vaan häntä pelottaa, miten Muffen käy, ja kaipaa kaveriltaan tukea. Ei todellakaan ole kyse siitä, kiinnostaako kaveria ne Muffen hampaat...
häntä pelottaa, miten Muffen käy
Oikeasti nyt järki käteen. Muffella ei ole mitään hätää tuossa tilanteessa. Sille on LOTTOVOITTO päästä eläinlääkäriin. Moni maailman koirista ei pääse.
Ymmärrän itkun, jos Muffelle oikeasti sattuu jotakin. Turhan vollottamista en siedä.
t. Eri
Tuhlaat siis täysin itseaiheutetusti terveydenhuollon resursseja, joilla olisi parempaakin tekemistä.